Lunni haluaa nähdä Tihkalaitumen tuhannet erilaiset kukat ja Sysmämetsän ikivanhat puut, hän haluaa laskea jokaisen kosken joka laskettavissa on ja ei ole, hän haluaa tietää millainen on Myryjää kaukana pohjoisessa, entä kuinka korkea todella on Nurjavuori. Mutta suota hän ei enää halua nähdä, eikä haistaa sen painavaa lemua, joka keittiön ikkunasta kantautuu linnunlaulun mukana. Alas on kuitenkin kiellettyä mennä, on kiellettyä astua tosimaailmaan. Niin Lunni näkee unta mutta unelmoi valveillaolosta, yrittää tehdä niin kuin kuuluu mutta ei voi lakata ajattelemasta seikkailua, joka häntä odottaa.
Painajaisten lintukoto on tarina pojasta, joka ei tarkalleen ottaen ole ihminen, ei valetta eikä totta vaan jotakin siltä väliltä, ja hänen matkastaan todellisen maailman seikkailuihin vuosikausien unennäön jälkeen. Tosi on tarua ihmeellisempää, mutta Kaarniolasta kantautuu kamalia huhuja, ja jossakin siellä mistä Torkkujoki laskee, kerrotaan painajaisten hirviön itkevän vettä suolaiseksi.
luin tän useita vuosia sitten ja ainakin seiskaluokkalainen minä oli hyvin hämmentynyt. ehkä jos vaivautuisin lukemaan uudelleen, vois saada vähän enemmän irti tästäkin kirjasta.
Huh huh miten vauhdikas seikkalu unen ja valvemaailman välimaastoissa. Tykkään kun ei yhtään aliarvioida lukijaa vaan heitetään suoraan keskelle hämmentävää kokemusta 😀
Pitkään tämä kirja tuntui vaikealta, en imeytynyt maailmaan enkä saanut otetta, kädet hapuilivat epäuskoisina tyhjää siinä missä olisin voinut vannoa olevan jotain. Enoranta siis teki hienoa ja tarkkaa työtä haasteellisen päähenkilönsä kanssa, sellaisen, joka ei ole ihan kokonaan täällä, on melkein enemmän unta kuin totta ja johon fysiikan lait eivät kovinkaan usein yllä. Pieni, epätodellinen Lunni lähti toteen maailmaan kokemaan oikeita asioita ja kohtaamaan oikeita ihmisiä, vaikka toimikin oman väräjävän olemassaolonsa sääntöjen ja rajoitusten pohjilta. Koko tarina muotoutui yllättävän surumieliseksi, menetyksiä ja kipuja koki niin linnun mukaan nimetty, lentämistä rakastava poika kuin hänen matkakumppanikseen tuleva tuulikonekin. Toden ja unen rajojen epämääräisyys ja eittämätön inhimillisyys, tai ainakin sen jäljittely, kiintymyksen ja pelon ja epätietoisuuden välissä tasapainotteleminen teki kuitenkin mahdolliseksi sen, että kaikista pienistä säröistä ja halkeamista puski läpi ihanaa valoa ja lämpöä ja kaipuuta, joka kokoontui lempeäksi mutta tahtomattaankin pakahduttavaksi tunteeksi rintaan.
Pohdin pitkään kolmen ja neljän tähden välillä. Kirjassa on satumainen, unenomainen tunnelma. Kieli saattaa jakaa mielipiteitä, mutta minun mielestäni se on kaunista ja persoonallista ja luo hyvin tunnelmaa kirjaan.
Loppua kohti minuun iski kuitenkin pieni kyllästyminen. Ehkä minun makuuni tekstissä toistetaan ja korostetaan liikaa tiettyjä asioita. Moneen kertaan jauhetaan päähenkilön samoista ongelmista ja voivotellaan sitä, että hän on aiheuttanut kaikki pahat tapahtumat ja että hän ei saa kerrotuksi totuutta Tuille/T23:lle. Asiat tulisivat selväksi vähemmälläkin, ja välillä päähenkilö on hiukan ärsyttävä. Tui/T23 sen sijaan on minusta loistava tyttöhahmo: herkkä, vahva ja erikoinen.
Romaani on tyyliltään sellainen, että varmasti toiset pitävät ja toiset eivät. Minä pidin, ehdottamasti. Tässä oli paljon kauniita kohtauksia ja kiehtovia ideoita. Tämä ei ole missään tapauksessa kliseinen fantasiakirja, ja tämän perusteella aion kyllä lukea muitakin Enorannan teoksia.
Minulla kesti tämän kirjan lukemisessa pitkään, kovin pitkään. Juoni etenee etenkin alussa verkkaisesti ja kestää aikansa, että siihen pääsee mukaan. Tarinan maailma on unenomainen -- kirjaimellisesti. Kun pääsin takaisin kirjan ääreen joskus kuukaudenkin tauon jälkeen, huomasin etten oikeastaan ollut unohtanut mitään, enkä tippunut kärryiltä, vaikka sitä pelkäsin. Päähenkilö Lunni oli Lunni ja matka siinä pisteessä mihin jäätiin.
Enorannan kieli on sekä rytmisesti kaunista että salakavalasti lumoavaa. Se punoo mieleen maailman, joka pitää otteessaan. Lunni oli hyvin omalaatuinen hahmo, ei oikein ihminen ja silti kuitenkin. Hänen kehityskaarensa oli kaikessa hienovaraisuudessaan virkistävä. Opin ymmärtämään Lunnia oikeastaan vasta kirjan puolivälin jälkeen. Tarinan loppu palkitsi. Jäin makustelemaan viimeisiä virkkeitä ja tiesin, että tämä kirja on luettava joskus uudestaan.
Ei kerrassaan, tämä ei ollut mun juttu. Luulin kovasti ja yritin, mutta ei vaan iskenyt. Tarina ja kieli ihana, mutta en osaa sanoa, mikä tässä tökki. Oliko tarina minulle liian "fantastinen"? Pakkolukemiseksi meni. Tuskin vinkkaan. Suosittelen joillekin täsmänä.
Todella mielenkiintoinen ja erilainen tarina. Tuntui siltä, kuin koko juttu olisi ollut unta ja suuri osahan siitä olikin. Upeita kuvailuja. Siiri Enoranta on taitava myös avoimissa lopuissa.
Nuortenkirja , mutta kävi hyvin vanhemmallekin. Unimaailma, jossa painajaisten pelossa yritetään pysyä hereillä. Fantasiaa, ennen tällaista sanotiin saduksi.