Lokakuun päivä jatkaa ja kehittelee Olli Sinivaaran runouden keskittymistä valoon, luontoon sekä kielen ja havainnon liikkeeseen luonnossa. Nöyryys ja hiljentyminen avautuvan näyn edessä kertovat myös kirjoittamisesta.
Runoissa astutaan lasten leikkien äärelle ja liikutaan kirkkaan ja hämärän maisemissa: "Keksin muruset istuimen kankaalla / ovat pärskyvää hiekkaa, / veden vai veren pisaroita / näkymättömiin jatkuvalla tiellä. / Sitä pitkin niityn pitkät apilat / syttyvät väreihin, värien silmuihin, / syksyn pieniin keväisiin, / joita himmeänharmaa keltainen valo / halkeilee kuin muisti."
Sinivaaran runot kysyvät ja kulkevat päivänvalon verkostoissa, ne näyttävät. Luonnonkierto ja taivas ovat runoissa ihmeen, ihmettelyn ja inhimillisen teon paikkoja, joissa valon ja värin läsnäolo hallitsevat.
Värillisiä kuultokuvia pääasiassa luonnosta, ja kirjan otsikon vastaisesti paljon myös muita kuin syksyn kuvia. Sinivaaran säkeet seikkailevat etenkin veden ja taivaan rajalla ottaen vahvasti mukaansa myös maasta taivaaseen kurkottavat puut ja niiden väkevän vihreyden. Muutamassa runossa otetaan mukaan myös ihmisen kaupunki tai rakennus. Sinivaara käyttää paljon paitsi värejä myös synestesiaa luodessaan tunnelmaa. Parhaimmillaan lukijaa pääsee irti ihmisyydestä osaksi luonnon syklistä aikaa, pahimmillaan syntyy vaikutelma sanoilla kikkailuista kikkailun vuoksi.