Puistohomot on ainutlaatuinen, kirjeiden muotoon laadittu raportti homomiesten seksuaalisesta käyttäytymisestä 1960-luvun Helsingissä. Koska homous oli kriminalisoitua, kumppania etsittiin salaa puistojen kätköissä ja pisoaareissa yön myöhäisinä tunteina. Teos perustuu Valdemar Melangon osallistuvaan havainnointiin ja haastatteluihin homojen tapaamispaikoilla, kuten ”Kissalanpoikien kujalla” Eduskuntatalon edessä, ”Jennyn teehuoneella” Paavo Nurmen patsaan luona ja ”Kirsikkapuistossa” Eiran rannassa. Raportti avaa monipuolisen ja hätkähdyttävän näkymän homoseksuaalien maailmaan, jota leimasi salailu, usein myös pelko, ahdistus ja syyllisyydentunto.
Kirjan jälkisanat on kirjoittanut kansanedustaja Oras Tynkkynen.
60-70-lukujen taitteessa kirjoitettujen kirjeiden sisällön lisäksi olisin toivonut rinnalle enemmän kontekstualisoivaa sisältöä ja analyysiä nykypäivän näkökulmasta.
Puistohomot -kirja on yhden ihmisen tutkimus ja raportti homokulttuurista Helsingissä 60-luvulla. Kirja on mielenkiintoinen ja avaa sellaista suomalaita historiaa, mistä harvemmin puhutaan.
Tutkimusta on tehty 60- ja 70-luvuilla, mutta se on jäänyt kesken ja vasta 2000-luvulla puhtaaksi kirjoitettu ja julkaistu. Tutkimus ei ole täydellinen, vain pintaraapaisu, eikä se kaikkia tutkimuskriteeejä taida täyttää.
Kirja oli mielenkiintoista lukea, mutta paikoitellen sen uskottavuutta pohdin. Erään henkilön tarkahko psykologinen analysointi kummastutti. Mutta jos ei takerru näihin, saa kirjasta aika hyvän kuvan siitä, millaista on ollut etsiä homona seuraa silloin, kun se on vielä ollut kriminalisoitua. Ja muutenkin siitä, millaista on ollut olla homo silloin.
Kirja käsittelee miehiä, jotka etsivät miehistä seuraa. Ei siis vain homoutta, mutta ei myöskään naisia.
Tämä on surullinen kirja. 50 vuotta sitten homot olivat yhteiskunnan pohjasakkaa, joita virkavalta, huligaanit ja professorit saivat vapaasti kiusata ja pitää pelossa. Helsinkiläiselle tällä kirjalla on erityistä arvoa. Se on tutkielma pelon maantieteestä ja ajankuva autoritäärisen yhteiskuntajärjestyksen pakkovallasta.
Kirja on suositeltavaa luettavaa kaikille ja painoteknisesti kaunis, se tekee oikeutta kohteelleen.
Kurkistus menneeseen maailmaan. Äiti oli 1960-70-luvulla töissä Hesassa ja hänen hyvä työkaverinsa oli homo. Äiti muistelee lämmöllä ystäväänsä, ja tämä kirja siis kertoi minulle myös äidin nuoruudesta.
Todella kiehtova kirja ajalta, jolloin homous oli Suomessa laitonta, eikä nykyajan seuranhakukeinoja ollut vielä olemassa. Melanko kertoi tavoista, joilla puistoissa, kaduilla ja vessoissa samansukupuolista seuraa hakeneet miehet toimivat, kartoitti varsin seikkaperäisesti kolme merkittävää kruisailualuetta 1970-luvun alun Helsingissä, ja haastatteli tapaamiaan miehiä. Lisäksi mukana on Melangon kahdelle hänen (toteutumatta jääneestä) "homoseksualistitutkimuksestaan" kiinnostuneen kanssa käymäänsä kirjeenvaihtoa. Lopputulos on fragmentaarinen, koska alkujaan suunniteltu tutkimus ei koskaan toteutunut, minkä lisäksi osa materiaalista on vuosien saatossa hävinnyt. Samaan aikaan tämä lisää kirjan kiinnostavuutta: lukuunottamatta 2010-luvulla kirjoitettuja alku- ja loppusanoja on teksti aitoa, mitä ilmeisimmin muokkaamatonta, tarinaa 1970-luvun alun mieskohtaloista.
Pieniä huolimattomuusvirheitä näkyy siellä täällä taitossa ja tekstin puhtaaksikirjoituksessa –suurimpana se, että kahden kartan tekstit ovat vaihtuneet päittäin. Kartoista hieman kritisoisin valintaa merkitä sinne lähtökohtaisesti julkaisuajankohdan maamerkit, ja vain osaan selitys mitä paikalla oli ennen. Itse olisin ennemmin käyttänyt kirjoitusajalle relevanttia karttapohjaa – varsinkin, kun julkaisuhetkenkin karttapohja auttamatta vanhenee (itseasiassa yhdessä kartoista oli käytetty jo julkaisuajankohtana vanhentunutta karttapohjaa). No, tämä nyt on ehkä muutenkin turhaa lillukanvarsiin tarttumista kokonaisuutena oivallisessa kirjassa.
Kiinnostava yksityiskohta on, että Melangon kuvaama puistohomokulttuuri ei ole täysin kadonnut: yhdessä hänen mainitsemissaan paikoissa anonyymit seksitapaamiset ulkona jatkuvat edelleen. Melankokin tämän mainitsee loppusanoissaan, joskin hän pääasiassa sivuuttaa asian vedoten miesten vähyyteen 70-lukuun verrattuna. Minusta on ennemmin kiehtovaa huomata, että internetin ja erilaisten vain miehille suunnattujen luvallisten kohtaamispaikkojen aikanakin ihmiset hakevat edelleen seksikontakteja julkisilta paikoilta.
Loppuun hauska fakta: kirja oli hyllyssäni varsin pitkään (jos oikein muistan sosialisoin sen eksältäni) ja olin aivan varma, että Valdemar Melanko on salanimi. Koska ihan oikeasti, kirja homoista ja kirjoittajan nimi on Melanko. Vasta Goodreadsistä opin, että tämä on kirjoittajan ihan oikea nimi.
Joka tapauksessa erittäin suositeltava kirja kaikille suomalaisesta sateenkaarihistoriasta kiinnostuneille.
Kertarykäisyllä alusta loppuun asti luettu teos, joka yhdistelee (ehkä alitajuisesti) luontodokkarimasta kerrontaa ja kiinnostavia haastatteluita. Inspiroivaa informaatiota!