Malmin musertaja, Hämeenlinnan häpäisijä Hermann Ångström on iskenyt jälleen.
Alttarille jätetty morsian, sairauslomalle masennettu valtioneuvos, tylyn lääkärinlausunnon tai kuntokartoitusraportin masentamia kansalaisia. Nöyryytettyjä, lannistettuja sieluja, huolia ja häpeää.
Aineettomaan pahantekoon syyllistynyt Hermann Ångström liitelee aamuyön pimeydessä ja langettaa ihmisten ylle sarjan sosiaalisia häpeitä ja hahmotonta murhetta. Hänen iskujensa kohteita ja tekotapoja on mahdoton ennakoida, ja vain poikkeuksellisesti hän havittelee rahallista hyötyä. Kuka Ångström on, ja mitä hän kostaa?
Tapauksen saa hoidettavakseen elämää nähnyt komisario Vehmas, jonka mielestä ihmiset sairastavat tulevaisuutta ja poliisin työ on kansanrunoutta.
Ylivoimaisesta Ångströmistä ei rikoksiin kyllästynyt Vehmaskaan saa otetta ennen kuin sattuma puuttuu peliin.
Petri Tamminen (s. 1966) on valmistunut Tampereen yliopistosta pääaineenan tiedotusoppi. Tamminen asuu perheineen Vääksyssä ja työskentelee vapaana kirjailijana.
Tamminen tunnetaan lyhytproosan ja lakonisen huumorin mestarina. Esikoisteos, liuskan mittaisia tarinoita sisältävä kokoelma Elämiä ilmestyi vuonna 1994.
Suuren yleisön tietoisuuteen Tamminen nousi Enon opetukset -romaanin Finlandia-ehdokkuudella vuodella 2006.
Muita hyviä ominaisuuksia -teoksessaan (2010) Tamminen kuvaa ujoutta ja häpeää ja asettaa itsensä esimerkkihenkilöksi. ”Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruoanlaittajana, en kirjallisuudentutkijana.”
Petri Tamminen on saanut Kalevi Jäntin palkinnon kirjastaan Piiloutujan maa.
Tammisen tuotantoa on käännetty englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, tanskaksi, sloveniaksi, latviaksi, tsekiksi, espanjaksi ja puolaksi.
Fanitan Tammista mutten pysty sanomaan samaa tästä kirjoitelmasta. Sisältäähän se entiseen tapaan tammismaisia pohdintoja ja oivalluksia miehisestä ajatusmaailmasta, mutta tällä kertaa en hykerrellyt kuin kerran pari. Ångströmin, tuon Hämeenlinnan häpäisijän suoritukset kiinnostivat vain vaivoin ja jatkuvasti odotin vähäsivuisen romaanin loppuratkaisua. Joka sekin lässähti. Miksi tämä välityö oli kirjoitettava, jollei rahastusmielessä?
Päällimmäisenä mielessä pyörii vain sekavuus. En pitänyt kirjoitustyylistä yhtään, ja hahmotkin jäivät etäiseksi. Olisin jättänyt kesken, jos kirja ei olisi ollut noin lyhyt.
Kirja, joka jokaisen suomalaisen tulisi lukea. Jos haluat lakata murehtimasta turhia: lue tämä kirja. Paras lukemani elämäntaito-opas ja inhoan elämäntaito-oppaita.
Kirjan päähenkilö on sama kuin kaikissa muissakin Tammisen kirjoissa: oman miehuutensa, elämän ja naiseuden mysteerin kanssa kamppaileva keski-ikäinen mies, joka märehtii asioita liikaa, tällä kertaa poliisin roolissa jahtaamassa sarjalannistaja Ångströmiä. Teemat ovat myös taattua Tammista: onnellisuus, elämä, miehenä oleminen, oman paikkansa lunastaminen maailmassa, epävarmuus. En tykännyt yhtä paljon kuin Tammisen muista kirjoista, ehkä tämä vain ei ollut niin tiivis kokonaisuus kuin joku Enon opetukset tai Meriromaani.
Nopealukuinen, viihdyttävä, tarkkanäköinen ja kevyt allegoria raskaasta aiheesta. Minusta Rikosromaanissa on kyse masennuksesta ja oman rajallisuuden hyväksymisestä. Lukekaa, haluan keskustella aiheesta.
Siellä täällä teräviä oivalluksia elämästä ja sen synkeydestä. Itse tarina ei kuitenkaan kauheasti jännitystä tarjoa. Jahdatun rikollisen rikoksia ei avata tarpeeksi, jotta jahdista jaksaisi kiinnostua.
Ihan menettelevä teos, mutta ei ihan omia suosikkeja kuitenkaan. Pidän Tammisen kielestä ja tavasta kirjoittaa, ja tässäkin kirjassa oli paljon hyviä lauseita ja hienoja kiteytyksiä.
Naivistis-symbolistinen tarina komisario Vehmaksen Don Quijotemaisesta taistelusta kasvottoman pahuuden ruumiillistumaa, salaperäistä rikollista, Ångströmiä vastaan. Tamminen kirjoittaa mestarillisesti, melkein huovismaisen kepeästi, samalla aforistiseen syvyyteen yltäen.
Petri Tamminen onnistuu mainiosti Rikosromaanissa, vaikkei se nimensä mukaisesti olekaan perinteinen rikosromaani. Päähenkilönä on tosin viisikymppinen leskimies ja rikoskomisario, joka saa ratkaistavakseen visaisen tapauksen. Usko Vehmas muistuttaa monin tavoin Mankellin luomaa Wallander-hahmoa keski-ikäisen miehen alakulon ja onnen päivien kaipuineen.
Aika nopeasti lukija kuitenkin hahmottaa, että tässä tarinassa ei ole kaikki ihan realismin mukaisesti kohdallaan. Vehmaksen esimies Isomäki pehmitetään poliisikaksikon (Vehmaksen ja Immosen) maaniseen takaa-ajoon, jonka kohteena on murheentuoja, musertaja ja varsinainen ankeuttaja nimeltään Ångström. Jahdattu jatkaa muiden ahdistelua, elämänilon viemistä ja masentamista: morsian jätetään alttarille, alakoululaisten luokkaretki pilataan, poliitikon ura tuhotaan jne., eikä Vehmaskaan jää sosiopaatista paitsi.
Tamminen ripottelee usein varsin osuvasti mediakriittisyyttä ja aforismejaan Vehmaksen mietteisiin. Pasilan poliisi onkin filosofiaan taipuvainen ja pohtii toisinaan elämän tarkoitusta ja siinä ohessa poliisin menettelytapoja. Ångström olisi tarkoitus rakastaa terveeksi, työkavereiden kanssa jopa jutellaan mukavia ja kysellään kuulumisia. Elämä seisahtuu ravintolavaunun eteisessä ja Ruotsissa ihastuksensa luona.
Ennen pitkää – niin kuin oikeissa rikosromaaneissakin – virkamies joutuu samaistumaan roiston mielentilaan ehtiäkseen askeleen edelle. Niin käy Vehmaksellekin. Syyllisyydentuntojen, masennuksen, deliriumin ja kunnon kalsarikännien jälkeen pollari pääsee lataamaan hourulassa uutta virtaa, ja ennen pitkää takaa-ajo saa uusia piirteitä.
Ennen kuin tarina on päätepisteeseessään eli lokakuusta kesäkuuhun, paljon ehtii tapahtua. Kuukausien mukaan nimetyt jaksot vievät kertomusta eteenpäin, ja päähenkilön etunimikin vaikuttaa enteellisestä. Uskolla on toivoa paremmasta, vaikka elämä tuntuu valuvan hukkaan, puoliso menetetty, työnteko on leipääntynyttä, työtoverit vieraantuneet eikä entisessä ihastuksestakaan ole enää pelastukseksi. Lopulta jahti saa surrealistisia ja allegorisia piirteitä: Ångström on kuin kuka tahansa lähimmäisemme, joka haluaa meidän epäonnistumistamme, jopa tuhoutumista.
Elämä kuitenkin jatkuu, ja pitää olla vain henkisesti vahva, olla sinut oman syyllisyyden taakkansa kanssa ja vain hyväksyä loputon yksinäisyys. Jokaisella on omat ångströminsä, jotka muistuttavat epäonnistumisista, häpeästä ja mitättömyydestä.
How many times have you heard that tired old phrase about never judging a book by its cover? When it comes to Petri Tamminen’s Crime Novel, a book that features a giant fingerprint and the word “Crime” in a rather large black font on its front, no one would blame you for thinking that what you’re about to read is a classic detective story. Heck, fingerprint aside, the title alone all but implies this. Don’t get me wrong, there is a police inspector in this one, and much of the surface plot does revolve around him tracking the whereabouts of an elusive felon, but there’s much, much more at work here then simply taking a quick glance at the cover would lead you to believe. Trust me friends, this one is anything but your standard game of cat and mouse.
Inspector Vehmas is a middle-aged widower who has been tasked with apprehending a most unconventional type of criminal. A man so dastardly that he doesn’t rape, murder, maim, injure, or harm any of his victims physically. Instead he messes with their heads, burrows deep inside their brains to uncover their deepest insecurities, and then uses the very things they fear as ammunition to make them second guess themselves, make them break mentally, make them cower from the rest of the world with deep feelings of disgrace and a shameful sense that they’re not good enough to belong.
Petri Tamminen on yksi suosikeistani, mutta tämän romaanin asetelma on häiritsevä. Poliisi jahtaa "roistoa", joka romahduttaa ihmisten elämiä, mutta Tammisen yleensä niin loistelias, karikatyyrimainen henkilökuvaus ei nyt tunnu istuvan tarinaan, ja "rikokset" tuntuvat välillä suorastaan vähän hölmöiltä. Ehkä olisi riittänyt, jos olisi vaihtanut kirjan nimen. "Rikosromaani" sai minut odottamaan kenties nerokkaampaa ja näkemyksellisempää pastissia rikosromaanista, leikittelyä genrellä. On tämäkin täynnä loistavia tammismaisia kiteytyksiä, kuten: "Kun Marja vielä eli, Vehmas ei katsellut toisen joogaamista; nyt hän katseli, tyhjää mattoa, kerrostalokaksiossa jonka ikkunasta näkyi kaistale pimeää Keskuspuistoa. Kun hän istui hiljaa ja tuijotti mattoa, hänestä rupesi tuntumaan, että tämä oli jokin joogan korkein muoto."
Pidän Petri Tammisen lakonisesta, minimalismia lähentelevästä tyylistä ja mustasta, kuivasta huumorista. Kun Tamminen kirjoittaa romaanin, jonka nimi on Rikosromaani, voidaan jo arvata ettei luvassa ole aivan tyypillistä rikoskirjallisuutta. En vain oikein tiedä, mitä tässä oli luvassa... Odotin ehkä liikaa Tammisen edellisten mestariteosten perusteella. Tämä jäi omana lukukokemuksena vain jotenkin vaisuksi. Hyviä hetkiä, kuitenkin!
Luulen, että kirjailija on tarkoittanut kirjan hauskaksi masentavuutensa ja ankeutensa kautta, mutta minulle kirja oli lähinnä masentava. Ehkä jos olisin vähän vanhempi, osaisin samaistua paremmin kirjan päähenkilöön Vehmakseen, keski-ikäiseen poliisiin.