Mitä jos joku varastaisi muistosi ja tekisi niistä omiaan?
Kirjailija löytää sattumalta lehtihaastattelun, jossa esiintyy hänelle vuosikymmenten takaa tuttu henkilö. Ystävyys Mimin kanssa alkoi hyvin mutta muuttui vähitellen painajaiseksi. Välit menivät poikki aikuisuuden kynnyksellä, ja kirjailija unohti Mimin vuosikymmeniksi.
Nyt Mimi on ottanut uuden nimen ja muuttunut ulkonäöltään lähes tunnistamattomaksi. Hänkin on alkanut kirjoittaa: naisten yhteinen historia muovautuu uusiksi tavalla, joka pelottaa kirjailijaa. Onko Mimi varastanut hänen nuoruudenpäiväkirjansa, jotka sisältävät kuvauksia vuosista joita hän itse ei kunnolla muista?
Kirjailija päättää etsiä Mimin käsiinsä, mutta etsintä muuttuu koko ajan pelottavammaksi ja epätodellisemmaksi. Keitä ovat oudot vastaantulijat, jotka tuntevat hänet paremmin kuin hän itse? Kenen muistoista on loppujen lopuksi kysymys?
Virpi Hämeen-Anttilan arvoituksellinen, vangitseva romaani on jännittävä matka menneisyyden kerroksiin.
Virpi Hämeen-Anttilan romaani Tapetinvärinen ei sytyttänyt ollenkaan, vaikka taitavasta kirjoittajasta on kyse ja yritys oli kova. Muutenkin teokset, joissa kirjailijan alter ego seikkailee päähenkilönä ja kirjoittaa kirjoittamisen vaikeudesta, alkaa tympiä heti kättelyssä – sellaisia luomisen tuskaa pursuavia romaaneja olen lukenut ihan riittämiin. Sellainen kertoo useimmiten siitä, että uutta asiaa ei ole, mutta tällä kertaa palataan omiin muistoihin ja tekijän oloinen kirjailija hyppää menneisyyteen, mielen järkkymiseen ja kaksoisolentoteemaan.
Jostain syystä tähän on ympätty itämaista mystiikkaa ihan nimeä myöden, eli kyseessä on muuan kiinalainen maalari Wu Tao-zu, joka pakenee omaan tauluunsa, ja niin tässäkin käy, kun kertojaminä, joka vasta epäluotettava onkin, hyppää omaan menneisyyteensä ja keksii jos jonkinnäköisiä valemuistoja, ja valehenkilöitä kouluajoilta ja ihan kerronnan kannalta tapahtumien tarkkailupisteessä. Kirjailijaminä jopa kuvittelee oman valekaverinsa keskustelleen oman hammaslääkäritylsimysoppikirjailijamiehensä kanssa.
Keskustelut lihaksi tulleen aikuisen ”Kivi”-valeminän kanssa ja kuviteltujen hahmojen kuten Pierrot’n , Babelin ja muutaman muun seurassa saavat lukijan lähinnä vaivautuneeksi. Tosin loppua kohden pannaan pökköä pesään, kun lennellään pitkin ja poikin Eurooppaa maalari Chagallin fölissä ihan niin kuin Mefistofeles kuskasi Faustia tai muuan kissa kaveriaan Bulgakovin klassikossa.
Tässä surrealistisessa tarinassa on toki omat ansionsa, jos lukija jaksaa yrittää tavoittaa kertojaminän motiiveja, kun tämä yrittää sulautua maailmaan kuin lumotun taideteoksen autereeseen, ja lopussa selviää, mistä on ollut kyse ja mitä voi seurata, jos ei osaa tunnustaa edes omaa ruumistaan…
Kirja yrittää olla arvoituksellinen, mystinen ja älykäs – ja siinä on hetkittäin onnistumisen pilkahduksia. Silti kokonaisuus tuntuu raskaalta. Tarina hukkuu kerronnalliseen kikkailuun, joka ei palvele juonta vaan pikemminkin hämärtää sitä. Moni kohtaus olisi voinut olla vaikuttavampi ilman päälleliimattua symboliikkaa ja viittauksia, jotka jäävät helposti etäisiksi.
Lukijalle, jolle nämä viittaukset eivät ole tuttuja, jää helposti tunne, että jotain olennaista meni ohi. Kirja vaatii paljon: keskittymistä, taustatietoa ja halua tulkita.
Lukukokemuksen aikana mieleen hiipii ajatus, että Hämeenanttila on varmasti lukenut Han Kangin Vegetaristin ja Klunen Talon taivaansinisellä merellä – ja ehkä halunnut tavoittaa jotain niiden tunnelmasta. Vivahteita löytyy: psykologista syvyyttä, arjen ja oudon rajapintaa, jopa lempeää fantasiaa. Mutta jokin jää vajaaksi.
Yhteenvetona voi sanoa, että Tapetinvärinen pyrkii olemaan syvällinen ja moniulotteinen teos, mutta jää lopulta vaikutelmaksi enemmän yrityksestä kuin onnistumisesta.
Tämä oli ensikosketukseni Hämeen-Anttilan tuotantoon. Alku oli lupaava, todella mielenkiintoinen ja löysin valtavasti yhtymäkohtia omaan historiaani - sen verran samaa sukupolvea näemmä olemme. Jotkin lapsuusmuistot viistivät todella läheltä ja tunsin tehneeni todellisen löydön - tämän kautta jouduin silmätyksin oman persoonani ja kasvatusperintöni kanssa. Jossain vaiheessa tarinaa meno muuttui aika skitsofreeniseksi ja mietin jo olenko saanut täysin väärän kuvan romaanista, mutta yllättävän hienosti kirjailija sai tarinansa kokoon ja päätöksestä jäi positiivinen mieli. Olin yllättynyt romaanin saamista arvosteluista tällä sivustolla. Oletteko kaikki muut lukijat nuorempaa sukupolvea, joka on saanut vapaamman kasvatuksen ja jopa kuulleet lapsuudessanne olevanne tärkeitä? Siinä tapauksessa ei ole mikään ihme, jos ette löytäneet mitään omakohtaista kosketuspintaa tähän tarinaan.
Nyt tuli kyllä Hämeen-Anttilan pohjanoteeraus. Odotin kovasti tältä kirjalta ja aika monta haastattelua luin eri lehdistä. Järkytyin kirjailijan kertomuksista omasta lapsuudestaan ja mielenkiinnolla tartuin tähän kirjaan. Kirjassa oli kaiken maailman outouksia ja kuvitelmia, harhoja? En tiedä, mutta tympeä oli lukea. Terapiakirjoittaminen kannattaa, mutta tuotokset voi ehkä säilöä sinne kuuluisaan pöytälaatikkoon.
Sekalaisin tunnelmin aloitin kirjan. Olen viime aikoina pettynyt Hämeen-Anttilaan alkuvuosien loistokirjojen jälkeen. Tämä tuntui idealtaan todella hyvältä, mutta epäilin, pysyykö tarina kasassa ja niinhän siinä kävi, että loppu oli sekava ja menetti otteensa.
Hyvä tarina, mulle läheinen idea, mutta vielä kun sen saisi toimimaan.
Psykologinen ja harhainen tarina omasta ja toisten historiasta. Kuka on oikeassa ja kenen muistot ovat oikeassa ja kenelle ne kuuluvat. Omituisia tyyppejä ja tapahtumia vilisevä kertomus ystävyydestä, jos sitä siksi voi nimittää.
Hieman paikallaan junnaava paikoitellen. Loppua kohti parani: pohdinta köyhän ihmisen perinnöstä oli kirjan helmi! Juoni oli melkein arvattavissa, mutta loppu yllätti kumma kyllä silti.
Ihan hyvin tämä piti otteessaan, mutta silti odotin tältä kyllä hiukan enemmän. Idea muistojen toden ja kuvitellun sekoittumisesta oli sinällään ihan kiinnostava. Avoimia langanpäitä jäi vaan vähän liikaa. Myös loppuratkaisu vähän lässähti, hiphei kaikki hyvin ja juodaan kuohuviiniä. Minulle olisi kelvannut vähän vähemmän onnellinenkin loppu.
Jo toinen kirja, jossa juoni karjaa kirjailijalta käsistä. Alakoululaiset kirjoittavat jänniä kirjoitelmia, jotka päättyvät heräämiseen ja kaikki onkin ollut unta. Vähän samanlainen fiilis jäi tästä. Lukija tuntee tulleensa petetyksi, kun loppuratkaisu on tälläinen.
Pidin kirjan alusta todella paljon, Hämeen-Anttilan kieli miellyttää. Mutta pian kirja alkoi muistuttaa Sofian maailmaa omituisine kohtaamisineen ja omituisine keskusteluineen. En jaksanut lukea loppuun.
Valitettavasti kirja oli pettymys ja sen lukeminen uhkasi jäädä kesken pariinkin otteeseen. Päähenkilön ajatuksenjuoksu tuntui jollain tavalla epäuskottavalta, vaikka sinällään kirjan alkuperäinen idea varmasti ihan hyvä onkin.
Lueskelen näitä Hämeen-Anttiloita, kun kirjastossa käteen sattuu. Ekat kirjat oli ihan jees viihdettä, mut valitettavasti täytyy sanoa, että huononevat kirja kirjalta.
Paljon oli turhaa ja sekalaista, ja henkilöhahmoissakin ärsyttäviä piirteitä, mutta teemat tunkivat niin lähelle omaa itseä, että pakko on silti tykätä.