What do you think?
Rate this book
Joe-setä
ILO IRTI STALINISTA
Joe-setä sisältää viisitoista hirtehistä tarinaa Josef Stalinista. Niissä seurataan Stalinin vaiheita tuokiokuvina, pojankoltiaisesta ja pappisseminaarilaisesta aina lähdön yksinäisiin hetkiin. Huovinen tähyää diktaattorin elämää ja toiminnan vaikutuksia milloin etäältä historioitsijan tavoin, milloin aivan läheltä ”ihmisheppulin” työ- ja lomapäivien viettoa tarkkaillen, kysellen ja välillä huumorilla sivaltaen.
Joe-setä on raadollinen pilakuva, jonka julkaisemiseen Veikko Huovinen odotti sopivaa aikaa. Sittemmin epäsopivaa hetkeä ei ole näkynytkään. Mikä kirjassa on totta ja mikä fantasiaa, jää lukijan arvioitavaksi: Huovinen leikittelee historiankirjoituksen perinteillä ja pitää niitä pilkkanaankin.
Joe-setä sisältää viisitoista hirtehistä tarinaa Josef Stalinista. Niissä seurataan Stalinin vaiheita tuokiokuvina, pojankoltiaisesta ja pappisseminaarilaisesta aina lähdön yksinäisiin hetkiin. Huovinen tähyää diktaattorin elämää ja toiminnan vaikutuksia milloin etäältä historioitsijan tavoin, milloin aivan läheltä ”ihmisheppulin” työ- ja lomapäivien viettoa tarkkaillen, kysellen ja välillä huumorilla sivaltaen.
Joe-setä on raadollinen pilakuva, jonka julkaisemiseen Veikko Huovinen odotti sopivaa aikaa. Sittemmin epäsopivaa hetkeä ei ole näkynytkään. Mikä kirjassa on totta ja mikä fantasiaa, jää lukijan arvioitavaksi: Huovinen leikittelee historiankirjoituksen perinteillä ja pitää niitä pilkkanaankin.
173 pages, Paperback
First published January 1, 1988
About the author
Veikko Huovinen
66 books31 followersVeikko Huovinen was a Finnish novelist known for his realism, pacifism, sharp intellect, and peculiar humor. He wrote 37 books.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 9 of 9 reviews
July 26, 2011
Eipä tämä nyt kummoinen elämys ollut. Olen Veikko Huovisen kirjoista tykännyt, mutta Joe-sedässä ei oikein ollut jutun juurta. Kovasti yritettiin luoda henkilökuvaa, mutta kun tiesi että se kuitenkin pohjautuu pitkälti mielikuvitukseen, niin lähtökohta on hieman heikko. Ymmärrän että kyse on satiirista ja tarkoitus oli saada Stalin inhimillisine piirteineen hieman naurunalaiseksi, mutta kun juonellisestikaan kirjassa ei paljon tapahtumia ollut, jäi anti suhteellisen köyhäksi. Valonpilkahdukset löytyvät Huovisen kielenkäytöstä.
November 8, 2023
Näyte kirjan sivulta 87:
"Tytön asuessa ensimmäisiä viikkojaan Stalinin datšassa Stalin hämmästeli hihkaisuja ja eräänlaisia riemunkiljaisuja, joita tyttö päästeli asioidessaan WC:ssä. Kun tämä toistui taas muutamana aamuna Stalinin ollessa teepöydässä, Stalin kysyi mitä tyttö oikein kiljui vessassa. Tyttö sanoi hänestä olevan hassua ja hauskaa, kun kakka lähtee viimeiselle matkalleen kosken kohistessa. . .
Stalinilla oli suu täynnä leipää ja teetä. Kun hän kuuli tytön vastauksen, hänen poskensa pullistuivat pidätetystä naurusta. Mutta ei hän mahtanut mitään, teesuihku lensi hänen nenästään pöytäliinalle, ja kova hohotus seurasi sitä. Hän yski ja kakoi hyvän aikaa nenään ja keuhkoihin menneitä leivänmurusia. Vielä virkahuoneessaan pitkin päivää hän puhkesi äkillisiin naurunpurkauksiin."
Näin lystikkäästi veisteli Huovinen, kun Stalin oli pakottanut kotiapulaisekseen lamuutti-vähemmistöön kuuluvan nuoren tytön, jolle vessanpönttö oli uusi tuttavuus.
En oikein aluksi tiennyt, miten tätä kirjaa pitäisi lukea. Voinko luottaa yhtään siihen, mitä Huovinen isä aurinkoisesta kertoo. Ja onko sillä ylipäätänsä mitään väliä? Fiktiotahan tämä on. Kai moni asia tässä kirjassa silti perustuu faktoihin. Huovinen maalaa hirviöstä inhimillisen kuvan, värinä käytetään kuitenkin mustaakin mustempaa huumoria.
Stalinin vaimon kohtalo jäi mietityttämään. Mitä Nadežda Allilujevalle tapahtui? Ja miksi Stalin fiilisteli Riikka Purran ja Donald Trumpin tavoin mesimäyriä? En tiedä, mutta outoa on.
"Tytön asuessa ensimmäisiä viikkojaan Stalinin datšassa Stalin hämmästeli hihkaisuja ja eräänlaisia riemunkiljaisuja, joita tyttö päästeli asioidessaan WC:ssä. Kun tämä toistui taas muutamana aamuna Stalinin ollessa teepöydässä, Stalin kysyi mitä tyttö oikein kiljui vessassa. Tyttö sanoi hänestä olevan hassua ja hauskaa, kun kakka lähtee viimeiselle matkalleen kosken kohistessa. . .
Stalinilla oli suu täynnä leipää ja teetä. Kun hän kuuli tytön vastauksen, hänen poskensa pullistuivat pidätetystä naurusta. Mutta ei hän mahtanut mitään, teesuihku lensi hänen nenästään pöytäliinalle, ja kova hohotus seurasi sitä. Hän yski ja kakoi hyvän aikaa nenään ja keuhkoihin menneitä leivänmurusia. Vielä virkahuoneessaan pitkin päivää hän puhkesi äkillisiin naurunpurkauksiin."
Näin lystikkäästi veisteli Huovinen, kun Stalin oli pakottanut kotiapulaisekseen lamuutti-vähemmistöön kuuluvan nuoren tytön, jolle vessanpönttö oli uusi tuttavuus.
En oikein aluksi tiennyt, miten tätä kirjaa pitäisi lukea. Voinko luottaa yhtään siihen, mitä Huovinen isä aurinkoisesta kertoo. Ja onko sillä ylipäätänsä mitään väliä? Fiktiotahan tämä on. Kai moni asia tässä kirjassa silti perustuu faktoihin. Huovinen maalaa hirviöstä inhimillisen kuvan, värinä käytetään kuitenkin mustaakin mustempaa huumoria.
Stalinin vaimon kohtalo jäi mietityttämään. Mitä Nadežda Allilujevalle tapahtui? Ja miksi Stalin fiilisteli Riikka Purran ja Donald Trumpin tavoin mesimäyriä? En tiedä, mutta outoa on.
April 27, 2025
Olen aiemmin lukenut muutaman kirjan Veikko Huoviselta. Ne eivät ole muodostuneet ykkössuosikeikseni, mutta sopivan hauskoja kulloisessa ajassa kiinni olevia tarinoita ne ovat olleet. Hyvän satiirin kirjoittaminen Stalinin kaltaisesta hahmosta on melkoinen haaste ja valitettavasti minun on todettava, ettei Huovinen ole onnistunut siinä. Minulla heräsi aikaisessa vaiheessa kysymys, miksi tämä kirja on yleensä kirjoitettu. Tyyli on yllättävän toteavaa, satiiria siinä on hyvin vähän. Mihin tyylilajiin Huovinen mahtaa pyrkinyt? Huumoria ylipäätänsä on niukasti. Joitain välähdyksiä oli, mutta kovin harvassa. Luku 9 (”Ampukaa hullut koirat”) oli sitä, mitä olisin kaivannut koko kirjalta. Muita hauskoja ja osuvia kuvauksia löytyi luvusta 11 (”Kun Viron kansa nousi”), jossa on osuvaa ja hauskaa tarinaa tilanteesta 1939 muun muassa Viron ns. vaaleista. Muuten kirja oli melkoista tyylien sekametelisoppaa. Toivottavasti ei ole kyse siitä, ettei Huovinen olisi uskaltanut kirjoittaa rajumpaa tekstiä YYA-Suomessa vuonna 1988. Tällaisena kirjalla ei oikein ole tehtävää Suomen kirjallisuuden historiassa.
December 5, 2017
Lighter version of the life of an especially cruel tyrant.
July 7, 2019
Lighter version of the life of an especially cruel tyrant.
January 31, 2021
A short, but comprehensive survey of Stalin's personality.
Worth reading for Huovinen's distinctive style, and the fictionalized colour (dialogue etc).
Worth reading for Huovinen's distinctive style, and the fictionalized colour (dialogue etc).
March 4, 2021
Satiiri ei oikein ottanut lähteäkseen lentoon, potentiaalia olisi ollut huomattavasti enempäänkin.
August 2, 2022
Nautin Huovisen tyylistä kirjoittaa, kirjaan tulee suhtautua humoristin teoksena, ei niinkään faktoja tai vahvaa henkilökuvaa luovana romaanina.
August 21, 2020
Siinä missä Veitikka (mielestäni) ilmentää faktaa ja fiktiota suhteessa 30/70, Joe-sedässä suhdeluku on sama, mutta toisinpäin: 70% faktaa ja 30% fiktiota (olen Neuvostoliiton historian SME).
Joe-setä oli myös ensimmäinen koskaan lukemani varsinainen historian kirja; jona sitä voi mielestäni oikeutetusti pitää (toisin kuin edellä mainittua Veitikkaa, joka menee enemmän historiallisen fiktion puolelle, mutta on silti mahtava teos itsessään). En ymmärtänyt tätä silloin, mutta monen vuoden perehtymisen ja jatkotutkimusten jälkeen en voi kuin ihmetellä, kuinka syvällinen ja oivaltava kirja Veikko Huovisen Joe-setä on, varsinkin ottaen huomioon sen kirjoittamisajankohdan (1988).
Varsinkin Josef Stalinin persoonan monipuolinen kuvaus, mikä yleensä vaatii historioitsijoilta päältä 500 sivua, onnistuu Huoviselta vain 200:ssa. Tietysti kirjassa on paljon pieniä yksityiskohtia, kuten pitkä repliikkiketjuja ja ”liian hyvää ollakseen totta” -tyyppisiä yksityiskohtia, joihin tulee suhtautua väriä antavana lisämausteena, mutta kokonaisuutena teos on säkehdyttävän osuva.
Suosittelen Joe-setää lämpimästi suomenkieliselle lukijalle, joka haluaa syventyä Neuvostoliiton historiaan tai nimenomaan Stalinin persoonaan. Joe-setä on lyhyt ja ytimekäs, mutta silti kattaa Josef Stalinin koko elämän ja esittelee hyvin pähkinänkuoressa hänen persoonaansa. Tietysti, kirja on lukemisen arvoinen myös pelkän Huovisen legendaarisen persoonallisen kirjoitustyylin vuoksi.
Joe-setä oli myös ensimmäinen koskaan lukemani varsinainen historian kirja; jona sitä voi mielestäni oikeutetusti pitää (toisin kuin edellä mainittua Veitikkaa, joka menee enemmän historiallisen fiktion puolelle, mutta on silti mahtava teos itsessään). En ymmärtänyt tätä silloin, mutta monen vuoden perehtymisen ja jatkotutkimusten jälkeen en voi kuin ihmetellä, kuinka syvällinen ja oivaltava kirja Veikko Huovisen Joe-setä on, varsinkin ottaen huomioon sen kirjoittamisajankohdan (1988).
Varsinkin Josef Stalinin persoonan monipuolinen kuvaus, mikä yleensä vaatii historioitsijoilta päältä 500 sivua, onnistuu Huoviselta vain 200:ssa. Tietysti kirjassa on paljon pieniä yksityiskohtia, kuten pitkä repliikkiketjuja ja ”liian hyvää ollakseen totta” -tyyppisiä yksityiskohtia, joihin tulee suhtautua väriä antavana lisämausteena, mutta kokonaisuutena teos on säkehdyttävän osuva.
Suosittelen Joe-setää lämpimästi suomenkieliselle lukijalle, joka haluaa syventyä Neuvostoliiton historiaan tai nimenomaan Stalinin persoonaan. Joe-setä on lyhyt ja ytimekäs, mutta silti kattaa Josef Stalinin koko elämän ja esittelee hyvin pähkinänkuoressa hänen persoonaansa. Tietysti, kirja on lukemisen arvoinen myös pelkän Huovisen legendaarisen persoonallisen kirjoitustyylin vuoksi.
Displaying 1 - 9 of 9 reviews