Von Wrightiä on aina hauska lukea jo siksikin, että käsillä on selkeästi mennyt (mutta silti käsitettävissä olevan vast'ikäinen), erinomaisen lukenut aikalaiskriitikko. Georg käyttää oikein sujuvasti "muotisana" "rasismia" (s. 168) ja osaa vedota ihmisen ja luonnon välisen suhteen uudelleen arviointiin, vaikkakin hiilinielujen sijaan polttavin droppaus on "hiljaisuuden kevät" (s. 187). Ihan nykypäivänkin kelpo kolumnistista von Wright paikoin menisi, etenkin topputellessaan "fakki-idiotismin" eli nykerrysmäiseen erikoistumiseen liitettyjä uhkakuvia, löytäen hyvää erikoistumisen myötä avautuvasta monitieteisyydestä (biokemia) ("erikoistumisen integroiva vaikutus tieteiden kenttään", s. 99) ja kehittyvästä kyvystä älykkäisiin reaktioihin sen sijaan, että kahmitaan pintapuolista eri tieteenalojen asiasisältöjen tuntemusta (s. 103). Teknologiamietinnöt ja -intoilut ovat erinomaisen kiehtovaa luettavaa juuri tuosta hetkestä. Yleisesti ottaen kauniisti sivistyksestä ja humanismin ideaaleista. Kuten olettaa saattaa, kirja on professoriltamme erinomainen valinta, jolla venäjän kieli ja kirjallisuus -fukseja päähän pamauttaa. Paljon vähemmän ummehtunutta kuin Ajatus ja julistus.
"Ihmisen ja luonnon välisen suhteen uudelleen arviointi näyttää siis olevan tärkein meidän päiviemme ihmiskunnalle annettu älyllinen haaste."
Näin haasteli Georg Henrik von Wright vuonna 1980 eikä sanoma tunnu vanhentuneen lainkaan. Pikemminkin vuosi vuodelta ihmiskunta ajaa yhä enemmän kohti päin seinää, kärjistäen tarvetta todella ymmärtää näiden sanojen merkitys.
"Humanismi elämänasenteena" on hämmästyttävän ajankohtainen teos ollakseen jo vuosikymmeniä vanha. Ihmisen ja luonnon välinen epätasapainossa oleva suhde on aikamme yhteiskuntien keskeinen kohtalonkysymys jonka ydin ei selkeästi piile siinä, onko käytössä mikrosiru vai generatiivinen kielimalli. Kirjan nimi mahdollisesti houkuttelee ajattelemaan, että se on tarkoitettu niille, joiden pää on pilvissä ja joiden huolet eivät ole yhteneväisiä maailmaamme ajavien teknologisten innovaattoreiden ja Piilaakson profeettojen aivoitusten kanssa.
Tosiasiassa tämän kirjan humanismi on kaikenkattavaa pohdintaa siitä, ohjaako teknologista kehitystä ja tämänhetkistä tapaa hallita luontoa tarkkanäköisyys siitä, mikä on ihmiskunnan etu ja ennen kaikkea johtavatko valtaapitävien toimet sitä kohti. Tänä päivänä pitäisi paatuneimmillekin yksilöille olla selvää, että vastaus tähän on kielteinen.
Kirjassa on paljon hyviä kohtia joista soisi tulevan suosittuja lentäviä lauseita, joten päätetäänpä tämä kirjoitus katkelmaan aivan kirjan lopusta.
"Tuhon ennustaminen ei meitä auta. Toivo, että vaarasta vältyttäisiin tekemättä mitään on mieletön. Voidaksemme arvokkaasti elää edelleen meidän täytyy parhaan kykymme mukaan pyrkiä hallitsemaan tilannetta, johon itse olemme hankkiutuneet. Emme saa unohtaa, että jos tekniikan kehitys nyt koetaan vaaraksi, syynä ei ole, että tekniikka muka olisi päässyt voitolle ihmisestä, vaan että sitä käyttävät ihmiset - siis "me itse" - häikäilemättä tarkoituksiin, jotka eivät ole oikeutettuja, vaan kenties ristiriidassa sisimpien toiveidemme kanssa."