What do you think?
Rate this book
Saaristosarja #3
Kirkolle – Kuvaus saaristosta
Saaristosarja, osa 3
- GenresFinnish Literature
440 pages
First published January 1, 1937
4 people are currently reading
56 people want to read
About the author
Volter Kilpi
28 books5 followersVolter Adalbert Kilpi vuoteen 1886 asti Ericsson (12. joulukuuta 1874 Kustavi – 13. kesäkuuta 1939 Turku) oli suomalainen kirjailija. Hänen pääteostaan Alastalon salissa (1933) on usein pidetty kaikkien aikojen parhaana suomalaisena romaanina. Vuoden 1992 syksyllä Helsingin Sanomien järjestämässä kilpailussa se valittiin sellaiseksi puolivirallisestikin.
Valmistuttuaan 1900 filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta Kilpi työskenteli ensin Helsingissä ja myöhemmin kirjastonhoitajana Turun yliopiston kirjastossa. Hänen kirjallista varhaistuotantoaan edustavat runoa ja proosaa yhdistelevät uusromanttiset teokset Bathseba (1900), Parsifal (1901) ja Antinous (1903). Niissä hän käsittelee muinaisuudesta, myyteistä ja Raamatusta otettuja aiheita omalaatuisella, mystisromanttisella tyylillä ja rikkaalla, polveilevalla kielellä. Kilpi vaikutti nuoruudessaan myös kulttuurikriitikkona ja julkaisi teokset Kansallista itsetutkiskelua (1917) ja Tulevaisuuden edessä (1918), joissa on nähty äärikansallismielisiä ja jopa fasistisia sävyjä. Itsenäistymisen jälkeen Kilpi vaikeni kirjailijana viideksitoista vuodeksi.
Kilpi työskenteli vuosina 1921–1939 vastaperustetun Turun yliopiston ensimmäisenä ylikirjastonhoitajana. Tänä aikana syntyi hänen Saaristosarjaksi kutsuttu kirjallinen päätyönsä, johon kuuluvat kaksiosainen romaani Alastalon salissa (1933), novellikokoelma Pitäjän pienempiä (1934) ja romaani Kirkolle (1937). Näissä teoksissa Kilpi palasi lapsuutensa Kustaviin ja sen asukkaisiin, joista keskiössä ovat merimiehet ja merikapteeni-isännät. Alastalon salissa kertoo pitäjän mahti-isäntien kokouksesta, jossa sovitaan yhteisen parkkilaivan rakentamisesta. Pitäjän pienempien novelleissa pääosassa ovat nimen mukaisesti köyhempien ihmisten — etenkin merimiesten ja heidän leskiensä — elämänkohtalot, ja Kirkolle kuvaa kustavilaisten sunnuntaista kirkkomatkaa.
Saaristosarja on kirjoitettu omalaatuisella, jäljittelemättömällä tyylillä. Kilven kieli on äärimmäisen hidasta ja monipolvista sekä ilmaisultaan ja kielikuviltaan rikasta. Hänen virkkeensä saattavat olla sivun mittaisia. Alastalon salissa, joka kuvaa kuusi tuntia kestävän tapahtumajakson, on 800 sivua pitkä. Kilpi käyttää tajunnanvirtatekniikkaa ja kuvaa päähenkilöidensä pienimmätkin ajatukset, mielenliikkeet ja tunteet. Teossarjaa on verrattu James Joycen Odysseuksen ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan kaltaisiin eurooppalaisen modernismin klassikoihin, ja kirjallisuudentutkijat sekä kriitikot ovat usein pitäneet Alastalon salissa -teosta parhaana suomalaisena romaanina. Samasta syystä Kilpi ei ole koskaan ollut suuren yleisön suosikki, sillä hänen teoksensa ovat melko vaikealukuisia.
Kilven kuollessa 1939 häneltä jäi kesken Jonathan Swiftiä mukaeleva yhteiskunnallinen satiiri Gulliverin matka Fantomimian mantereelle, joka julkaistiin postuumisti 1944.
Valmistuttuaan 1900 filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta Kilpi työskenteli ensin Helsingissä ja myöhemmin kirjastonhoitajana Turun yliopiston kirjastossa. Hänen kirjallista varhaistuotantoaan edustavat runoa ja proosaa yhdistelevät uusromanttiset teokset Bathseba (1900), Parsifal (1901) ja Antinous (1903). Niissä hän käsittelee muinaisuudesta, myyteistä ja Raamatusta otettuja aiheita omalaatuisella, mystisromanttisella tyylillä ja rikkaalla, polveilevalla kielellä. Kilpi vaikutti nuoruudessaan myös kulttuurikriitikkona ja julkaisi teokset Kansallista itsetutkiskelua (1917) ja Tulevaisuuden edessä (1918), joissa on nähty äärikansallismielisiä ja jopa fasistisia sävyjä. Itsenäistymisen jälkeen Kilpi vaikeni kirjailijana viideksitoista vuodeksi.
Kilpi työskenteli vuosina 1921–1939 vastaperustetun Turun yliopiston ensimmäisenä ylikirjastonhoitajana. Tänä aikana syntyi hänen Saaristosarjaksi kutsuttu kirjallinen päätyönsä, johon kuuluvat kaksiosainen romaani Alastalon salissa (1933), novellikokoelma Pitäjän pienempiä (1934) ja romaani Kirkolle (1937). Näissä teoksissa Kilpi palasi lapsuutensa Kustaviin ja sen asukkaisiin, joista keskiössä ovat merimiehet ja merikapteeni-isännät. Alastalon salissa kertoo pitäjän mahti-isäntien kokouksesta, jossa sovitaan yhteisen parkkilaivan rakentamisesta. Pitäjän pienempien novelleissa pääosassa ovat nimen mukaisesti köyhempien ihmisten — etenkin merimiesten ja heidän leskiensä — elämänkohtalot, ja Kirkolle kuvaa kustavilaisten sunnuntaista kirkkomatkaa.
Saaristosarja on kirjoitettu omalaatuisella, jäljittelemättömällä tyylillä. Kilven kieli on äärimmäisen hidasta ja monipolvista sekä ilmaisultaan ja kielikuviltaan rikasta. Hänen virkkeensä saattavat olla sivun mittaisia. Alastalon salissa, joka kuvaa kuusi tuntia kestävän tapahtumajakson, on 800 sivua pitkä. Kilpi käyttää tajunnanvirtatekniikkaa ja kuvaa päähenkilöidensä pienimmätkin ajatukset, mielenliikkeet ja tunteet. Teossarjaa on verrattu James Joycen Odysseuksen ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan kaltaisiin eurooppalaisen modernismin klassikoihin, ja kirjallisuudentutkijat sekä kriitikot ovat usein pitäneet Alastalon salissa -teosta parhaana suomalaisena romaanina. Samasta syystä Kilpi ei ole koskaan ollut suuren yleisön suosikki, sillä hänen teoksensa ovat melko vaikealukuisia.
Kilven kuollessa 1939 häneltä jäi kesken Jonathan Swiftiä mukaeleva yhteiskunnallinen satiiri Gulliverin matka Fantomimian mantereelle, joka julkaistiin postuumisti 1944.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 12 of 12 reviews
April 4, 2016
"Kuinka onkaan suvinen päivä elämää täysi, lehdet suhisevat, taivas sinkoo siniänsä, tuuli harjaa ruispellon hivuksia, itikat juoksemassa ruohojen korsikoissa, perhoset pyrisemässä helpeitten heiluvilla, pääskyset ilmoissa, västäräkit kedoilla..."
Näin alkaa Volter Kilven romaani "Kirkolle". Saariston kyliltä lähdetään kauniin kesäisen juhannussunnuntain aamuna kirkolle jumalanpalvelukseen. Luonto tarjoaa parastaan, ja kirkkoväkeä kertyy tien varren taloista runsaasti. Matkan loppuosa kuljetaan yhdessä kirkkoveneellä soutaen. Kirjan tarina päättyy, kun väki saapuu hautuumaan kautta kirkolle, astuu sisään, kirkon ovet sulkeutuvat, ja virrenveisuu alkaa.
Kilpi on omistanut kertomuksensa "vainajille, auttajille, antajilleni". Kirjasta välittyy aidosti tunnelma, että myös Kilpi itse kuuluu kirkkomatkalaisiin, joita kaikkia ja heidän edustamaansa elämäntapaa hän arvostaa ja kunnioittaa.
Kirjoittajana Volter Kilpi on uskomaton. Teksti on täynnä värikkäitä ilmaisuja ja upeita kielikuvia. Niiden tykitys on loputonta. Ei voi kuin ihmetellä, mistä Kilpi loputtoman sanavarastonsa ammentaa. Kun matka kirkolle on pääosin kävelyä ja soutamista, niin varsinaisia tapahtumia on näennäisen niukasti. Kerronta on hidasta, se jättää tilaa ajatuksille ja kesäisen luonnon tuntemuksille. Huumoriakin löytyy, se esiintyy lähinnä hyvänsuopana tapahtumien tarkkailuna.
Kertomuksessa ei ole selviä päähenkilöitä. Pääosassa on koko kyläyhteisö, jossa kaikki tuntevat toisensa eli Kilven sanoin "ihmiset kuin lasista, näki lävitse kun katsoi". Teksti kertaa kyläläisten ajatuksia ja henkilöhistorioita, jotka tulevat kirkkomatkan varrella tutuiksi. Sieltä löytyy niin nuorta, nousevaa elinvoimaa, vakaata täysikäisyyttä kuin myös vanhuuden kypsyyttä ja elämänkokemusta. On vuosikymmeniä jäytäneitä keskinäisiä riitoja, kateutta, leskeytymisiä, lapsettomuutta, aviottomia lapsia ja lasten kuolemia.
Kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että kertomuksen 9-vuotiaassa merikapteenin Albert-pojassa Volter Kilpi heijastelee omaa lapsuuttaan ja osaansa saaristolaiskylän elämässä. Albert-pojan ajatusten hartaudessa ja kiitollisuudessa on helppo kuvitella elämälleen kiitollisen Volter Kilven omat ajatukset vanhemmistaan tai isovanhemmistaan. Näin Albert näkee vanhemmissaan sukupolvien ketjun:
"Harmaissa tuvissaan istuneet äidit, mykkiinsä vaeltaneet kehrääjät elämän ja langan, lasten ja tulevaisuuden; peltojensa kivistä kamaraa murtaneet isät, sumentojen yöstä summassa työssä sumentojen yöhön siirtyneet sarjat, hahmot hien ja hartiaväen, raskaan otsan ja tunkevan uskon, kerääjät sitkeän voiman kuin karun kallioperän mäntyvä metsä."
Albert-pojan lisäksi tekstistä erottuu Metänkylän Agata, 80-vuotias leskivaimo, jolta vanhuuden tuomalla viisaudella ja elämänkokemuksella löytyy ystävällinen sana niin vanhoille riitapukareille kuin aviotonta lasta murheissaan kantavalle nuorelle neidollekin. Agatan omat ajatukset askartelevat jo tämän päivän ongelmien tuolla puolen:
"olikos aika ihmisen silloin enää, kun jalka jokaisella vapisevalla askeleellaan ja horjuen haki sitä lepoa, jolle lopulta pysähdytään, ja ajatus jokaiselta värjyvältä heräämältään jo sumein silmin tähysti sitä rantaa, jonka santaan kaikki aallot tyventyvät, olikos väsyneen silloin enää aika nostaa vaipuviin käsiinsä ne sotkeutuneet vyyhdit, joiden solmut aina jäävät selvittämättömiksi virkuillekin sormille... "
Kirjassa on melko runsaasti runomuotoon jäsennettyjä osuuksia. Kilven mukaan ne eivät kuitenkaan ole runoja, vaan "paisuvampaa proosaa, joka ymmärtämisen helpottamiseksi on jäsennetty lausejaksojen hengityksen mukaiseksi". Tuo paisuvampi proosa on usein sanastoltaan niin lennokasta, että sen käsittämisessä saa pinnistellä tosissaan. Parhaimmillaan se on kaunista runoutta, kuten seuraava tunnelma hautausmaalta osoittaa:
"Lapsuuden ikä ja vanhuuden kausi, /
eroina niillä vain myöhempi hauta: /
isien tomuilla nuorempi itkee, /
itketty hänkin, kun kumpunsa luodaan. /"
Tunnelmaltaan "Kirkolle" on ajaton. Siinä hehkuu lämmin kesäpäivä kuten niin monasti aiemminkin, saaristolaiset vaeltavat tuttua matkaa kuten sukupolvet ennen heitä ja heidän jälkeensä. Kirjan lopussa ajattomuus kiteytyy näin:
"Ikuinen suvipäivä enää vain kaartui kirkkotarhan yllä ja kummut jäivät yksinäisyyksiinsä. Ikinenkö virsikin, seurakunnan, hartautta kantavainen, kirkon seinäin sisäpuolella? Yhtenäisenäkö humisi väistyneitten, väistyväisten yksivakaa virsi, polvi polvelta samana, vaikka veisaajat vaihtuvatkin? Saapuu juhannuskin juhannuksen takaa, vaikka hankien alta uutena aina."
Sen verran jäi Kilven iätön saaristolaiskuvaus koukuttamaan, että ensi kesän kalenterissa on nyt varaus heinäkuussa Kustaviin Volter Kilpi -päiville.
Näin alkaa Volter Kilven romaani "Kirkolle". Saariston kyliltä lähdetään kauniin kesäisen juhannussunnuntain aamuna kirkolle jumalanpalvelukseen. Luonto tarjoaa parastaan, ja kirkkoväkeä kertyy tien varren taloista runsaasti. Matkan loppuosa kuljetaan yhdessä kirkkoveneellä soutaen. Kirjan tarina päättyy, kun väki saapuu hautuumaan kautta kirkolle, astuu sisään, kirkon ovet sulkeutuvat, ja virrenveisuu alkaa.
Kilpi on omistanut kertomuksensa "vainajille, auttajille, antajilleni". Kirjasta välittyy aidosti tunnelma, että myös Kilpi itse kuuluu kirkkomatkalaisiin, joita kaikkia ja heidän edustamaansa elämäntapaa hän arvostaa ja kunnioittaa.
Kirjoittajana Volter Kilpi on uskomaton. Teksti on täynnä värikkäitä ilmaisuja ja upeita kielikuvia. Niiden tykitys on loputonta. Ei voi kuin ihmetellä, mistä Kilpi loputtoman sanavarastonsa ammentaa. Kun matka kirkolle on pääosin kävelyä ja soutamista, niin varsinaisia tapahtumia on näennäisen niukasti. Kerronta on hidasta, se jättää tilaa ajatuksille ja kesäisen luonnon tuntemuksille. Huumoriakin löytyy, se esiintyy lähinnä hyvänsuopana tapahtumien tarkkailuna.
Kertomuksessa ei ole selviä päähenkilöitä. Pääosassa on koko kyläyhteisö, jossa kaikki tuntevat toisensa eli Kilven sanoin "ihmiset kuin lasista, näki lävitse kun katsoi". Teksti kertaa kyläläisten ajatuksia ja henkilöhistorioita, jotka tulevat kirkkomatkan varrella tutuiksi. Sieltä löytyy niin nuorta, nousevaa elinvoimaa, vakaata täysikäisyyttä kuin myös vanhuuden kypsyyttä ja elämänkokemusta. On vuosikymmeniä jäytäneitä keskinäisiä riitoja, kateutta, leskeytymisiä, lapsettomuutta, aviottomia lapsia ja lasten kuolemia.
Kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että kertomuksen 9-vuotiaassa merikapteenin Albert-pojassa Volter Kilpi heijastelee omaa lapsuuttaan ja osaansa saaristolaiskylän elämässä. Albert-pojan ajatusten hartaudessa ja kiitollisuudessa on helppo kuvitella elämälleen kiitollisen Volter Kilven omat ajatukset vanhemmistaan tai isovanhemmistaan. Näin Albert näkee vanhemmissaan sukupolvien ketjun:
"Harmaissa tuvissaan istuneet äidit, mykkiinsä vaeltaneet kehrääjät elämän ja langan, lasten ja tulevaisuuden; peltojensa kivistä kamaraa murtaneet isät, sumentojen yöstä summassa työssä sumentojen yöhön siirtyneet sarjat, hahmot hien ja hartiaväen, raskaan otsan ja tunkevan uskon, kerääjät sitkeän voiman kuin karun kallioperän mäntyvä metsä."
Albert-pojan lisäksi tekstistä erottuu Metänkylän Agata, 80-vuotias leskivaimo, jolta vanhuuden tuomalla viisaudella ja elämänkokemuksella löytyy ystävällinen sana niin vanhoille riitapukareille kuin aviotonta lasta murheissaan kantavalle nuorelle neidollekin. Agatan omat ajatukset askartelevat jo tämän päivän ongelmien tuolla puolen:
"olikos aika ihmisen silloin enää, kun jalka jokaisella vapisevalla askeleellaan ja horjuen haki sitä lepoa, jolle lopulta pysähdytään, ja ajatus jokaiselta värjyvältä heräämältään jo sumein silmin tähysti sitä rantaa, jonka santaan kaikki aallot tyventyvät, olikos väsyneen silloin enää aika nostaa vaipuviin käsiinsä ne sotkeutuneet vyyhdit, joiden solmut aina jäävät selvittämättömiksi virkuillekin sormille... "
Kirjassa on melko runsaasti runomuotoon jäsennettyjä osuuksia. Kilven mukaan ne eivät kuitenkaan ole runoja, vaan "paisuvampaa proosaa, joka ymmärtämisen helpottamiseksi on jäsennetty lausejaksojen hengityksen mukaiseksi". Tuo paisuvampi proosa on usein sanastoltaan niin lennokasta, että sen käsittämisessä saa pinnistellä tosissaan. Parhaimmillaan se on kaunista runoutta, kuten seuraava tunnelma hautausmaalta osoittaa:
"Lapsuuden ikä ja vanhuuden kausi, /
eroina niillä vain myöhempi hauta: /
isien tomuilla nuorempi itkee, /
itketty hänkin, kun kumpunsa luodaan. /"
Tunnelmaltaan "Kirkolle" on ajaton. Siinä hehkuu lämmin kesäpäivä kuten niin monasti aiemminkin, saaristolaiset vaeltavat tuttua matkaa kuten sukupolvet ennen heitä ja heidän jälkeensä. Kirjan lopussa ajattomuus kiteytyy näin:
"Ikuinen suvipäivä enää vain kaartui kirkkotarhan yllä ja kummut jäivät yksinäisyyksiinsä. Ikinenkö virsikin, seurakunnan, hartautta kantavainen, kirkon seinäin sisäpuolella? Yhtenäisenäkö humisi väistyneitten, väistyväisten yksivakaa virsi, polvi polvelta samana, vaikka veisaajat vaihtuvatkin? Saapuu juhannuskin juhannuksen takaa, vaikka hankien alta uutena aina."
Sen verran jäi Kilven iätön saaristolaiskuvaus koukuttamaan, että ensi kesän kalenterissa on nyt varaus heinäkuussa Kustaviin Volter Kilpi -päiville.
Read
August 3, 2016Tämä jäi valitettavasti kesken. Nyt on pakko luovuttaa ja ottaa kokonaan uusiksi vaikka ensi kesänä. Mutt SE kirja on luettu!
February 3, 2021
Tässä ollaan juhannuksena kirkkomatkalla, jota piisaa reilut 300 sivua. Taloista ja torpista tulee väkeä, nuorta ja vanhempaa, miehiä ja naisia, pikkupoikia ja nuoria neitosia, kaikki pyhävaatteissaan. Ajatukset ja meininki ei ihan vielä kylätiellä kulkiessa ole kirkkoväelle sopivaa, vanhat kaunat ja riidat pakkaavat nousemaan pintaan. Murehtimistakin on jonkun mielessä, joku taas nauttii täysin rinnoin luonnon kauneudesta.
Kirkkoveneeseen ahtautuu sitten peräti 97 henkilöä, airoparien määrästä ei tullut selvyyttä. Soutuvuorojakin vaihdetaan pariin kertaan kesken matkan, ja pieni kilpasoutukin mahtuu kuvaukseen, niin etteivät Langholmalaiset vain päässeet edelle. Ja sitten noustaan vielä perille tultua veneestä rantaankin, kuka laiturille hypäten ja kuka ensin nelinkontin ja siitä tolpilleen. Kirkko mahtoi tulla täyteensä väkeä. Tässä vaiheessa viimeistään oli laitettava ajatuksensa ja mietteensä kirkkoon sopivalle mallille.
Ihmeekseni kahlasin läpi nämä sivut, tosin vähän harpaten ne kaikkein runollisimmat kohdat, joissa Kilpi oikein hehkutti ainutlaatuista suomen kielen taitoaan - mikä ilmaisujen rikkaus! Miten kaunis onkaan kielemme! Loppuun päästyäni huomasin parin päivän mentyä, että tämäkin kirja on kuunneltavissa äänikirjana Yle Areenassa. Luullakseni palaan kirjan pariin siellä, pidettyäni vähän taukoa. Areenassahan on äänikirjana myös Alastalon salissa, jota vahvasti suosittelen! Vallan mainio, erinomainen lukija! Esko Salervo taitaa olla hänen nimensä.
Kirkkoveneeseen ahtautuu sitten peräti 97 henkilöä, airoparien määrästä ei tullut selvyyttä. Soutuvuorojakin vaihdetaan pariin kertaan kesken matkan, ja pieni kilpasoutukin mahtuu kuvaukseen, niin etteivät Langholmalaiset vain päässeet edelle. Ja sitten noustaan vielä perille tultua veneestä rantaankin, kuka laiturille hypäten ja kuka ensin nelinkontin ja siitä tolpilleen. Kirkko mahtoi tulla täyteensä väkeä. Tässä vaiheessa viimeistään oli laitettava ajatuksensa ja mietteensä kirkkoon sopivalle mallille.
Ihmeekseni kahlasin läpi nämä sivut, tosin vähän harpaten ne kaikkein runollisimmat kohdat, joissa Kilpi oikein hehkutti ainutlaatuista suomen kielen taitoaan - mikä ilmaisujen rikkaus! Miten kaunis onkaan kielemme! Loppuun päästyäni huomasin parin päivän mentyä, että tämäkin kirja on kuunneltavissa äänikirjana Yle Areenassa. Luullakseni palaan kirjan pariin siellä, pidettyäni vähän taukoa. Areenassahan on äänikirjana myös Alastalon salissa, jota vahvasti suosittelen! Vallan mainio, erinomainen lukija! Esko Salervo taitaa olla hänen nimensä.
December 17, 2025
Kuuntelin tämän Yle äänikirjana. Tulin surulliseksi, kun tämä loppui, ja samalla koko Saaristosarja. Ei varmaan kannata odottaa, että suomeksi löytyisi enää mitään vastaavaa. Tämä on parasta suomalaista - ja melkeinpä minkä kielistä tahansa - kirjallisuutta. Toivottavasti monet löytävät tämän äänikirjan!
October 18, 2020
Kirkolle on kaunopuheisuuden kuohuva koski, joka tempaa lukijansa välittömästi sen pyörteisiin. Valitettavasti olin itse noin kolmasosan ajasta pinnan alla, koska en pysynyt skarppina. Ei myöhäisillan luettavaksi.
June 3, 2025
Kilven saaristokuvauksista ehkä se epätasaisin: välillä oivaltava ja hyvin koskettava, mutta ajoittain pakotetun tuntuinen, ikään kuin kirjoittajalle tyypillinen kielellä leikittely ei oikein solahtaisi uomaansa.
January 30, 2022
olen kuunnellut äänikirjana. aivan mahtava. Kilpi rakentaa hienoja henkilökuvia, jossa on koko elämä
February 2, 2017
Nyt kävi niin ikävästi, että jo ennen puoltaväliä kiinnostus kirjaa kohtaan lopahti täysin. Osittain tämä varmasti johtui katkonaisesta lukutahdista, mutta itse tekstissäkin piili ongelmia.
Kieli on edelleen kaunista, mutta itse ajatuksille on annettu kirjassa vähemmän tilaa. Kertoja hoitaa suuren osan työstä ja muistaa vähintään joka toisella sivulla kehua hienoa ilmaa. Niin kaunista kuin Kilven kieli onkaan, kyllä se taivaan sini ja auringon solina kävisi vähemmälläkin ryöpytyksellä selväksi. Kertoja ottaa myös tällä kertaa työkseen kertoa matkalla tapahtuneista pikku kommelluksista, jotka eivät ole läheskään yhtä mielenkiintoisia "puolueettoman" turinoina - psykologinen puoli kärsii. Toinen ikävämpi osa oli Albertin mielensisäiset jorinat: kyllä poika on iloinen vesseli, kun vanhempiakin kehutaan vain sivutolkulla ja loppuaika runoillaan.
Ja ne runot. En tajunnut niiden tarkoitusta ensinkään, sillä Kilven normaalikerrontakin on jo soljuvan runollista. Nyt kryptisyys vain on saanut vallan Volter-parasta, ja lukijalla on entistäkin raskaampaa pysyä kärryillä.
Surullista kyllä, minusta Kilpi on parhaimmillaan kun kuvataan ihmisen synkempää puolta. Tätäkin tuotiin kirjassa hieman esille esim. Siljan tapauksessa (joka olikin kirjan parasta antia!), mutta suurin osa muisteloista ja muista keskittyi turhan paljon positiivisiin seikkoihin. Kyllä se hyvä fiilis välittyy väkisinkin, mutta nyt on sanottava, että liika on liikaa. Tai ehkä sitä on itse vaan niin synkkäänsä möllöttävä mörkö, ettei liikutu kuin de profundis -meiningeistä...
Summa, summarum, summarumrum: ensimmäinen lukemani Kilpi-kirja, jonka halusi lopulta vain lukea pois alta. Voi olla parempi antaa tämän nyt vain pölyttyä jonkin aikaa hyllyllä ja suoda sille toinen mahdollisuus myöhemmin. Osaanpahan sitten ainakin asennoitua kirjaan paremmin, eikä tarvitse odotella yhtä sieluarepivää dramatiikkaa kuin Pitäjän pienemmissä.
Aurinkokin paennut pilviin, perhana.
Kieli on edelleen kaunista, mutta itse ajatuksille on annettu kirjassa vähemmän tilaa. Kertoja hoitaa suuren osan työstä ja muistaa vähintään joka toisella sivulla kehua hienoa ilmaa. Niin kaunista kuin Kilven kieli onkaan, kyllä se taivaan sini ja auringon solina kävisi vähemmälläkin ryöpytyksellä selväksi. Kertoja ottaa myös tällä kertaa työkseen kertoa matkalla tapahtuneista pikku kommelluksista, jotka eivät ole läheskään yhtä mielenkiintoisia "puolueettoman" turinoina - psykologinen puoli kärsii. Toinen ikävämpi osa oli Albertin mielensisäiset jorinat: kyllä poika on iloinen vesseli, kun vanhempiakin kehutaan vain sivutolkulla ja loppuaika runoillaan.
Ja ne runot. En tajunnut niiden tarkoitusta ensinkään, sillä Kilven normaalikerrontakin on jo soljuvan runollista. Nyt kryptisyys vain on saanut vallan Volter-parasta, ja lukijalla on entistäkin raskaampaa pysyä kärryillä.
Surullista kyllä, minusta Kilpi on parhaimmillaan kun kuvataan ihmisen synkempää puolta. Tätäkin tuotiin kirjassa hieman esille esim. Siljan tapauksessa (joka olikin kirjan parasta antia!), mutta suurin osa muisteloista ja muista keskittyi turhan paljon positiivisiin seikkoihin. Kyllä se hyvä fiilis välittyy väkisinkin, mutta nyt on sanottava, että liika on liikaa. Tai ehkä sitä on itse vaan niin synkkäänsä möllöttävä mörkö, ettei liikutu kuin de profundis -meiningeistä...
Summa, summarum, summarumrum: ensimmäinen lukemani Kilpi-kirja, jonka halusi lopulta vain lukea pois alta. Voi olla parempi antaa tämän nyt vain pölyttyä jonkin aikaa hyllyllä ja suoda sille toinen mahdollisuus myöhemmin. Osaanpahan sitten ainakin asennoitua kirjaan paremmin, eikä tarvitse odotella yhtä sieluarepivää dramatiikkaa kuin Pitäjän pienemmissä.
Aurinkokin paennut pilviin, perhana.
July 24, 2013
Volter Kilven Saaristolaissarja - ja oma kirjallisuusviikkoni - huipentuu Kirkolle:kuvaus saaristosta-romaaniin (1937),joka on omistettu kustavilaisille: "Vainajille, auttajille, antajilleni". Sen keskeinen kuvaus vie kirkkomatkalle,juhannusmaisemien halki rantaan, sitten soutaen yli auringossa välkehtivän salmen saaristolaispyhäkköön.
Kilpi ylentää tavallisen väen kirjassaan elämän vertauskuvaksi. Samalla hän paikallisen Erikssonien suvun jälkeläisenä ilmentää itseään: antautuu luovuutensa vietäväksi.
Täydellistä, huokaisen. Tai melkein. Enempää ei voi kirjalta saada: lämpöä, ymmärrystä, syvyyttä, kärsimyksen varjoja ja loisteliasta sanailottelua. Kilpi leikkii tekstillään, riimittää proosaa kuin runoa neuvoksi: kuinka lukiessa hengitetään!
Kirjan koskettavat henkiöt kasvavat päässäni läheisiksi, melkein eläviksi. Totta vai ei. Luulen, että ainakin muistitietoa tarinoiden pohjaksi on löytynyt kyliltä.
Uteliaisuudesta - kirjan lumoissa - lähden jälleen kirkkomaalle. Etsimään Vierniemen Jooseppia, Hakalan Sandran rinnalla jossakin ikihaapojen juurella. Tai Siljaa, Almaa, Herras-Mantaa. Turhaan. Lopulta pysähdyn Volter Kilven vaatimattoman kivilaatan äären, sukunsa ja väkensä keskelle.
Täällä trilogian loppu aukeaa: Ihminen väistyy, elämä jää.
Kilpi ylentää tavallisen väen kirjassaan elämän vertauskuvaksi. Samalla hän paikallisen Erikssonien suvun jälkeläisenä ilmentää itseään: antautuu luovuutensa vietäväksi.
Täydellistä, huokaisen. Tai melkein. Enempää ei voi kirjalta saada: lämpöä, ymmärrystä, syvyyttä, kärsimyksen varjoja ja loisteliasta sanailottelua. Kilpi leikkii tekstillään, riimittää proosaa kuin runoa neuvoksi: kuinka lukiessa hengitetään!
Kirjan koskettavat henkiöt kasvavat päässäni läheisiksi, melkein eläviksi. Totta vai ei. Luulen, että ainakin muistitietoa tarinoiden pohjaksi on löytynyt kyliltä.
Uteliaisuudesta - kirjan lumoissa - lähden jälleen kirkkomaalle. Etsimään Vierniemen Jooseppia, Hakalan Sandran rinnalla jossakin ikihaapojen juurella. Tai Siljaa, Almaa, Herras-Mantaa. Turhaan. Lopulta pysähdyn Volter Kilven vaatimattoman kivilaatan äären, sukunsa ja väkensä keskelle.
Täällä trilogian loppu aukeaa: Ihminen väistyy, elämä jää.
September 17, 2013
Rankempaa suomalaista klassikkotavaraa.
Alastalon salissa -kirjan kirjoittajan trilogian viimeinen osa.
Kirja on täysveristä joycelaista tajunnanvirtaa. Volter kertoo oman lapsuutensa aikaisen 1800-luvun sunnuntaijumalanpalvelukseen menon.
Koko kylän voimin kuljetaan saaristossa kotiovilta odottaviin kirkkoveneisiin ja niillä meren yli kirkolle. Kirja on lyhyempi kuin Alastalon salissa ja teemaltaan, eli elämän katoavaisuudestta, ymmärrettävämpi.
Se on oma suositukseni Volter Kilpeen ensimmäistä kertaa tutustuvalle, yhdessä Bathseban kanssa.
Hieno kirja!!
Alastalon salissa -kirjan kirjoittajan trilogian viimeinen osa.
Kirja on täysveristä joycelaista tajunnanvirtaa. Volter kertoo oman lapsuutensa aikaisen 1800-luvun sunnuntaijumalanpalvelukseen menon.
Koko kylän voimin kuljetaan saaristossa kotiovilta odottaviin kirkkoveneisiin ja niillä meren yli kirkolle. Kirja on lyhyempi kuin Alastalon salissa ja teemaltaan, eli elämän katoavaisuudestta, ymmärrettävämpi.
Se on oma suositukseni Volter Kilpeen ensimmäistä kertaa tutustuvalle, yhdessä Bathseban kanssa.
Hieno kirja!!
June 8, 2015
Hieno kuvaus saariston asukkaiden matkasta kirkolle juhannuksena sanaa kuulemaan. Ensin omalta pihalta kävellen rantahuoneelle, jossa kirkkoveneen kyytiin ja sitten soutaen kirkolle. Siinä sivussa Kilpi kuvaa hienosti pitäjällisen ihmiskohtaloita. Kieli on kilpimäisen lennokasta, huumoria riittää ja ihmisluonteen hienovarausta kuvausta.
October 12, 2012
Saaristosarjan kolmas osa kuvaa herkullisesti ihmisiä ja heidän suhteitaan, mutta aika ajoin Kilpi uskoo itsensä Väinämöiseksi.
Displaying 1 - 12 of 12 reviews