Ketun tyyliin vimmainen, ei tosin ehkä yhtä vahva kuin jälkeenpäin kirjoitetut. Tarina koukuttaa, ja on sellainen häiritsevän ja häiriintyneen välimaastoon putoava, kieleltään vahva ja kiivas. Tämä viihdytty kyllä, vaikkei ihan täyttä voimaa alleen saanutkaan nostettua.
Tämä(kin) Ketun kirja vangitsi heti ja piti otteessaan viimeiseen sanaan saakka. Järkyttävä, salaperäinen, raaka, surullinen ja mielenkiintoinen teos. Tästä tuli vähän ahdistuneeksikin, koska kirja oli niin tarkkanäköinen ja tapahtumat pystyi aistia, mutta niinhän hyvät kirjat tekee. Kirjassa esiteltiin asioita pikkuhiljaa, punottiin lankoja yhteen ja lopussa paljastuvat asiat eivät olleet ennakoitavissa.
Kirjassa kaikki henkilöhahmot ovat epätäydellisiä ja jollakin tavalla vastenmielisiä. Ihmisyyden raakuudet ja epätäydellisyydet näytetään paljaana. Jokainen henkilöhahmo tekee virheitä, jokainen on omalta osaltaan surullinen ihmiskohtalo ja syyt omalle toiminnalle ovat osin suuria ja traagisia, toisaalta osa taas sellaisia, joita meistä kaikki joutuvat käydä läpi. Osa johtuu omista virheistä ja osa on vain epäonnea. Kirja ei selitä kaikkea hahmojen toimintaa ja hyvä niin; samalla sekin on hyvää, että asiat eivät jää liian avoimiksi. Itse kyselin monta kertaa lukemisen aikana, että miksi tämä hahmo teki näin ja tuo noin, ja hyvänen aika, miksi tämäkin! Asiat näytetään, niitä ei psykologisoida tai anneta kattavia selityksiä. Lukija voi tehdä analyysia, mutta lopulta osa motiiveista jää arvoitukseksi - ja osalle asioistahan ei ole aina sellaista syytä, jonka ihminen itse edes ymmärtäisi. Kuten oikeassa elämässäkin.
Niila on pohjoisen mies, joka on aikoinaan lähtenyt etelään töiden ja muiden syidenkin takia. Niila on mies, jonka paras ystävä on orava, Heikki, joka asuu pihapuussa. Vaimonsa kanssa Niilalla ei niin paljon olekaan puhetta.
Maailmaa ja Suomea järkyttää Estonian uppoaminen. Se yhdistää monta ihmistä.
Kirjassa on monta kertojaa. Niilan lisäksi Lapsissa asuva Marjut ja poliisi.
Kirja pitää täysin mukanaan eikä liian aikaisin paljasta liikaa. Vau, vuoden lukuelämys!
Jes, vihdoin yli kuukauden kestänyt lukujumi taittui ja sain yhden pitkään kesken olleen kirjan luettua loppuun.
Hitsaaja on kirja, joka tulisi lukea nopeasti, eikä jättää lukukertojen välille pitkää aikaväliä. Katja Ketulla ei ole tapana selitellä liikoja, joten alun harvalukuisessa vaiheessa minulla meni Mirkat ja Kaisut iloisesti sekaisin, mikä hieman pilasi lukufiilistä. Loppua kohti sain rytmistä kiinni ja uppouduin paremmin kirjan maailmaan.
Hitsaaja olisi kenen muun tahansa kirjailijan kynästä kelpo tarina, mutta Katja Ketun suurena fanina olin jopa hieman pettynyt. Ketun kieli on tapansa mukaan ihanan erilaista, rujoa ja rikasta, mutta tarinan suoraviivaisuus ei ihan vakuuttanut tällä kertaa. Loppuratkaisussakin jäi toivomisen varaa.
Estonian uppoaminen teemana toisaalta kiinnosti minua enemmän kuin sota-ajan kuvaus, joka on Ketulle tyypillisempää. Uppoava laiva on ehdottomasti painajaismateriaalia ja Kettu ei tapansa mukaan säästele karuja ihmiskohtaloita kuvaillessaan. En taida mennä laivalle vähään aikaan.
Jos puolikkaita voisi antaa, antaisin 3,5 tähteä, mutta jääköön tämä tähän.
”Moni luulee, että hitsatessa pitää ajatella. Ei pidä. Pitää tuntea, olla yhtä valon kanssa. Siinä mielessä hitsaaminen on runoutta.” 14,4%
”Autotallissa haisee turva. Tilan perälle on muodostunut suojaisa renkaiden, pahvilaatikoitten ja pyörien vallittama nurkkaus. Sinne on kerätty kaikenlaista sellaista, mitä Kaisu ei ole uuteen taloon huolinut. Vanha nojatuoli ja laatikkopöytä, jolla Remington-kirjoituskone. Vihreäkupuinen pöytälamppu valaisee lattialle pinotut kirjat ja pienen sähköpatterin, vain nurkat jäävät varjoihin. Ulkona tuiskuttaa jälleen ajatonta räntämattaa. Jotenkin tuntuu turvalliselta kuvitella, kuinka viti hävittää hetkessä askelten jäljet.
Sisällä on kuin lämpimässä pesässä. Rengaskumin, bitumin ja bensiinin hajut sekoittuvat kirjoituskoneen musteeseen ja omaan tunkkaiseen onkaan, jonka tänne tullessaan aina panee hämmästyneenä merkille. Aivan kuin ovesta astuessaan tapaisi itsensä istumasta täältä suksien, renkaitten ja rikkinäisen ruohonleikkurin siimeksestä.” 34,4%
Tämän koukuttavan tarinan käänteitä ei voinut ennalta arvata. Tarinalla on monta kertojaa, joten alku vaatii hieman keskittymistä, mutta sitten kunkin hahmon oma ääni löytyy ja selkiytyy. Ketun teksti on kaunista, jopa runollista, mikä luo puhuttelevan kotrastin tarinan henkilöiden rujoudelle. Kaikkea ei selitetä, mikä jättää tilaa lukijan omille ajatuksille ja tulkinnoille. Vaikka kirja ei ole täysin lohduton, en voinut antaa näin synkälle ihmiskuvaukselle viittä tähteä. Ihailen silti Ketun taitavaa työtä.
Varsin tumma ja synkkä tarina, jossa taustalla kummittelee Estonian uppoaminen. Tai oikeastaan ko. tragedia toimii katalyyttina laukaisten hitsaaja Niila Kamsun kujanjuoksun. Tapahtumien painopiste on Lapissa, jossa liikutaan varsin syvissä vesissä. Kieli on paikoitellen aika runollista.
Aluksi oli hieman vaikea päästä tähän sisään, mutta pian kirja imaisi mukaansa. Tämä oli oikeastaan aika hyvä.
Olin Estonia katastroofi ajal 8-aastane ja kuigi see teema oli päevakorral, ei saanud ma sel ajal kogu olukorra õudusest aru. Oli huvitav lugeda toimunust soomlase perspektiivist, lisaks sisse põimitud (masendav) Lapimaa elu. Raamatu lõpuks põimuvad esialgu iseseisvatena tunduvad tegevusliinid kokku.
Vahva tarina ja rikas kieli, mutta tämän kohdalla jouduin toteamaan, että henkilöhahmojen välillä poukkoillaan liikaa (välillä jouduin tarkistamaan kuka olikaan kertojana) ja kokonaisuus on kovin raskas --saattaa toki johtua käsiteltävistä aiheistakin, joita ovat Estonian katastrofi, lama-aika, elämätön elämä ja surkeat ihmiskohtalot. Ei huono, mutta tällä kertaa ei niin temmannut mukaansa.
Paremman pään Kettua. Monta kertojaa ja tarinan puolta, eikä kokonaisuus suuremmin imaissut, vaikka lähtökohdat kiinnostivat. Eiköhän tää tuotannossa top kolmoseen pääse.
Olipa hurja kirja. Vaikka olisi se pitänyt arvatakin, olinhan jo lukenut myöhemmän Kätilön. Samat elementit ovat jo tässä kirjassa idullaan.
Katja Ketun kieli ei lakkaa ihastuttamasta minua. Niin tuoretta, pohjoisen murteen rikastuttamaa. Etenkin Lapin luonnon kuvaukset ovat tavattoman kauniita.
Entä tarina sitten? Huh huh. Ravisuttavia ihmiskohtaloita. Mies jonka ainoa ystävä on Heikki. Siis Heikki, orava. Mirka ja Ahku, kaksoset joiden läheisyyttä kylä katsoo karsaalla silmällä. Aura, heidän äitinsä, miehen ja maailman hylkäämä, katkeruuteensa käpertynyt, saavuttamaton.
Suhtaudun nykyään kovin varauksella näihin palkintomagneettikirjoittajiin, mutta jostain syystä tämä teos iski. Tapahtumien kulku oli hyvin nivottu yhteen ja henkilöt kaikessa perinnäispohjoissuomalaisessa nihilistisyydessään olivat vaikuttavia. Näkökulmatekniikka toimi ja rytmi tiivistyi sopivasti loppua kohti.
Igaüks läheb imelikuks ja hulluks iseomoodi. KÕik mida me teeme mõjutab seda, mis edasi saab. Iseenesest kurb lugu, mitte halvasti kirjutatud. Samas mõned tegelased tundusid kuidagi liiga ekstreemsed, et olla tõsiselt võetavad - samas mine tea... See, kuidas alguses täiesti erinevad lood lõpuks kokku jooksevad, on muidugi meisterlik.
Aika omituinen tarina, kummallisesti yhteen ja Estoniaan liitettyjä tarinoita ja outoja yksityiskohtia. Olisiko muka pari kuukautta Estonian uppoamisen jälkeen Ivalon poliisiasemalla voinut olla kansio, jossa on Estonian onnettomuudessa kuolleiden kuvat tunnistettavaksi?
Lumoavan kaunista ja elävää kieltä, oikea lukuelämys. Estonian tarina tuli ahdistavasti lähelle, tätä kirjaa ei todellakaan voi suositella risteilylukemiseksi. Pohjoisen elämä kuvautui karun kauniina ja ihmissuhteet jokseenkin raadollisina.