Olisi ollut heittämällä neljä tähteä, jos Ezra Pound olisi jätetty kokoelmasta ulkopuolelle vaikka toki kiinnittyy urallaan myös imagistiseen "koulukuntaan", joten paikka kokoelmassa on perusteltu. Pidin erityisesti nk. esi-imagisteista: Thomas Ernest Hulme ja Edward Storer ja imagisteista: H.D. (Hilma Doolittle) ja etenkin Amy Lowellista (helmi!). Pidin myös symbolismiin ja klassismiinkin taipuvaisesta J.G.Fletcheristä ja enemmän romaanikirjailijana tunnetun David Herbert Lawrence runoista.
Kirjaan sisältyy onnistunut johdanto, jossa kerrotaan imagistien runouden erityispiirteistä ja heidän paikastaan länsimaisen kirjallisuuden historiassa. Imagismi jäi suhteellisen lyhytaikaiseksi (johdannon mukaan) avantgardistiseksi "liikkeeksi" ensimmäisen maailmansodan molemmin puolin. Runoilijat olivat Yhdysvaltalaisia ja brittejä. Johdantoon on nostettu imagistien julistuksesta paloja kuten runoudessa on käytettävä arkikieltä, ilmaisun on oltava täsmällistä, on luotava uusia rytmejä, mutta vapaata säettä merkittävämpi on vapauden periaate. Silti vapaalla säkeellä tulee runoilijan yksilöllisyys paremmin esille. Myös uudet ajatukset nousevat tämän vapauden myötä. Rytmin lisäksi vapauden periaate koskee myös aiheiden valintaa. Toki kokoelman runoja lukiessa moni aiheista oli varsin perinteisiä silmiini kuten rakkaus, luonto ja antiikki. Aiheiden vapaus tai vapauden periaate liittyy kuitenkin siihen, että modernilla elämällä on myös taiteellinen arvo. Keskeistä jo "ryhmän" nimen mukaan on kuva. Kuva (image) on keskeinen vaatimus runoudelle. Kuvassa yksityiskohtia tulee esittää täsmällisesti. Runouden on oltava myös "kovaa ja kirkasta" ja "keskittäminen on runouden sisin olemus".
Kokoelman runoissa nousi johdannossakin esiin nostetut aiheet kuten hetken havainto, luonto, puut, kukat, maisema, sota ja rakkaus. Runot olivat säemuotoisia, mutta lähes poikkeuksetta vapaamittaisia ja loppusoinnuttomia. Mukana oli myös proosallisuutta ja haettiin muotovalikoimaan keinoja myös antiikista ja Itä-Aasiasta.
Aika epätasainen taso eri runoilijoiden välillä - yksittäisistä runoilijoista/runoista pidin paljonkin (esim. lyhyt Allen Upward -osio oli ihana, Hilda Doolittlekin oli ihan mielenkiintoinen), mutta kokonaisuus oli aika puuduttava. Ezra Pound, josta oli lopussa maininta "erehtyi uskomaan fasismiin" (olipas lievästi ilmaistu, että oli fasisti) oli ehdottomasti tunkkaisin ja surkein osio kirjassa ja lähinnä pisti ärsyttämään, että omana aikanaan tunnettu imagisti, tietysti mies (jota vielä tällä vuosituhannella julkaistaan), on kirjoittanut tällaisia tekstejä ja näitä on pidetty jotenkin merkittävinä teksteinä, ja ilmeisesti yhä pidetään. Poundin naiskuva näyttäytyy lähinnä tällaisena "Virheetön kuin Afrodite, täydellisen kaunis, aivoton", mikä mielestäni kiteyttää sen, millaista "merkittävää" tekstiä voikaan syntyä rajoittuneen male gazen kautta. Jotenkin lopun maininta kirjoittajan fasismistakaan ei näiden runojen lukemisen jälkeen yllättänyt.
Tällaiset kokoelmat lukukokemuksena voivat helposti ontua varmaan siitä syystä, että valintakriteerit ovat enemmän taiteilijan tunnettavuus tyylisuunnan edustajana aikanaan, eli historiallinen konteksti, kuin itse tekstien taso? Nykykontekstissa voisi olla mielestäni perusteltua liittää jotain pohdintaa esim. alkutekstiin siitä, mistä kaikista syistä tämä ja tämä ihminen on ehkä ollut aikanaan merkittävä ja millaisia asenteita taiteessa on tähän aikaan näkynyt, miten silloinen yhteiskunta on vaikuttanut kirjoituksiin jne. Ja itseäni jäi myös mietityttämään, olisiko kuitenkin vähän tasokkaampiakin imagisteja löytynyt enemmän - millä perusteella juuri nämä runoilijat on valittu? Olisiko ei-niin-tunnetuilta runoilijoilta löytynyt parempia runoja kirjaan? Ja mistä kaikista syistä eri runoilijoilla oli näin eri määrä runoja kirjassa? Olisin myös lyhentänyt monen runoilijan osuutta roimasti.