Suomessakin käydään nykyään uskontokeskustelua, joka koskee kristinuskoa, sen oikeutusta. Ateistien viesti on kuuluva: kristinusko on ajastaan jäljessä ja moraalisesti väärin. Uskon puolustaminen ei ole helppoa, kun keskustelua hallitsevat aggressiot, ennakkoluulot ja vastakohta-asetelmat. Kirjailija Antti Nyléniä tilanne on turhauttanut pitkään, ja uudessa kirjassaan hän pyrkii selittämään kristinuskon olennaista sisältöä niille, jotka ovat sen unohtaneet.
Uskonnottoman kasvatuksen saanut, katoliseen kirkkoon aikuisiällä liittynyt kirjailija kertoo itsestään sekä suhteestaan kirkkoon ja sen opetuksiin henkilökohtaisesti, vaativasti – ja tunnustuksellisesti.
hyvässä ja pahassa puheenomaisesti kirjoitettu selonteko kirjoittajan katolisuudesta. tällainen avoin maailmankuvan perusteiden perkaaminen on aina kiinnostavaa, ehkä erityisenkin silloin kun sitä ei tee kukaan metafysiikan varsinainen asiantuntija. nylén uskaltaa paljastaa ja tunnustaa itsensä.
Nylen on hyvä kirjoittaja ja hänen ajatuksenjuoksuaan oli kiinnostava seurata. Oivalluksiakin oli. Tähtiä ei tule kuitenkaan tämän enempää, koska kirja oli skitsofreeninen ja outo sekoitus militanttia veganismia, marxilaista yhteiskuntafilosofiaa ja roomalaiskatolista teologiaa. Kai Nylen tässä yritti vähän itselleenkin selvittää miten kummassa hän on saanut keiteltyä itselleen kokoon tällaisen maailmankatsomuksen. Parhaimmillaan Nylen oli populaarikulttuurin analyysissa, sillä hän kuvaa hienosti kuinka populaarikulttuuri oli eräänlainen kirkon porstua, joka johti hänet kristinuskoon. Kirjassa on myös yksi parhaista yläastevuosien kuvauksista, joka on tullut vastaan. Roomalaiskatoliseksi Nylen käyttää yllättävän paljon aikaa kirkon moraaliopetuksen vastustamiseen.
"Entä jos saisimmekin rakkautta? Yhtäkkiä, vasten kasvoja, valtavalla voimalla hirvittävän hyvyyden iskun, jonka jälkeen emme olisi enää entisemme?"
"Voi olla mahdotonta kuvitella asiaa, joka olisi yhtä järkyttävä, raaka, mukaansa tempaava ja ennen muuta tarttuva kuin joukkomurha lukiossa - mutta hyvä."
Miten ihminen kasvaa itsekseen? Miten Mikkolan lähiöstä tulee näin kirjoittava älykkö? Hän on selvinnyt hengissä yläastevuosista, joita kuvaa oivaltavasti.
Kirjoittaja vihaa sovinnaisia sukupuolirooleja, on silti katolilainen, ristiriitaista. Ja vegaani. Omaksunut itselleen omintakeisen maailmankatsomuscocktailin. Hänen ajattelunsa on yksinkertaisesti kiinnostavaa, ja raikasta, hän on haavoittuva ja koskettaa, uskaltaa olla naiivikin.
Kirjassa on niin paljon painavaa sanaa, että mahdotonta siteerata kaikkea mikä teki vaikutuksen. Esim. kristityn on oltava aktivisti, muutettava maailmaa. Ja: "Meistä tulee lastenlastemme natseja. Ehkä he haukkuvat kaikkia ilkeitä ja pimeitä ihmisiä "kuluttajiksi".
Kyseessä on puolustuspuhe kun kristinusko on muodikkaasti syytettynä. Uskolle vaaditaan selitystä mutta: "Jos uskosta jotain hyötyä on, se on joko ...moniselitteistä tai epäkäytännöllistä. Ihminen on syntinen piru, mutta myös rohkea, viisas ja hyvä. Ihmisellä on aina kaksi mahdollisuutta."
Hän pohtii terrori-iskujen vastapainoksi: "Entä jos saisimmekin rakkautta? Yhtäkkiä, vasten kasvoja, valtavalla voimalla hirvittävän hyvyyden iskun, jonka jälkeen emme olisi enää entisemme? Hyvyyden katastrofi, toivon spektaakkeli, jota kukaan ei osaa odottaa."
Hänen mukaansa tässä ajassa on yhteisöllisyyden kaipuu, josta on tullut myös pilkan kohde.
"Ehkä yhteisöllisyys ryöpsähtää kasvoillemme kulman takaa, kun juuri kukaan ei tosissaan enää usko siihen... ja odota sitä, koska se on julistettu mahdottomaksi, saduksi ja toiveajatteluksi, turmiolliseksi joukkohysteriaksi, tai "ämmien jutuksi"."
Tässä on Nylenin näky. "Se on mahdotonta, sen olisi syytä tapahtua".
This entire review has been hidden because of spoilers.