What do you think?
Rate this book
Ihmisestä ja elämästä
"Ihmisestä ja elämästä" – Volter Kilpi. Julkaisija - Good Press. Good Press on moneen tyylilajiin keskittynyt laajamittainen julkaisija. Pyrimme julkaisemaan klassikoita ja kaunokirjallisuutta sekä vielä löytämättömiä timantteja. Tuotamme kirjat jotka palavat halusta tulla luetuksi. Good Press painokset ovat tarkasti editoitu ja formatoitu vastaamaan nykyajan lukijan tarpeita ottaen huomioon kaikki e-lukijat ja laitteet. Tavoitteemme on luoda lukijaystävällisiä e-kirjoja, saatavilla laadukkaassa digitaalisessa muodossa.
- GenresNonfictionPhilosophy
200 pages, Unknown Binding
First published January 1, 1902
3 people are currently reading
46 people want to read
About the author
Volter Kilpi
28 books5 followersVolter Adalbert Kilpi vuoteen 1886 asti Ericsson (12. joulukuuta 1874 Kustavi – 13. kesäkuuta 1939 Turku) oli suomalainen kirjailija. Hänen pääteostaan Alastalon salissa (1933) on usein pidetty kaikkien aikojen parhaana suomalaisena romaanina. Vuoden 1992 syksyllä Helsingin Sanomien järjestämässä kilpailussa se valittiin sellaiseksi puolivirallisestikin.
Valmistuttuaan 1900 filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta Kilpi työskenteli ensin Helsingissä ja myöhemmin kirjastonhoitajana Turun yliopiston kirjastossa. Hänen kirjallista varhaistuotantoaan edustavat runoa ja proosaa yhdistelevät uusromanttiset teokset Bathseba (1900), Parsifal (1901) ja Antinous (1903). Niissä hän käsittelee muinaisuudesta, myyteistä ja Raamatusta otettuja aiheita omalaatuisella, mystisromanttisella tyylillä ja rikkaalla, polveilevalla kielellä. Kilpi vaikutti nuoruudessaan myös kulttuurikriitikkona ja julkaisi teokset Kansallista itsetutkiskelua (1917) ja Tulevaisuuden edessä (1918), joissa on nähty äärikansallismielisiä ja jopa fasistisia sävyjä. Itsenäistymisen jälkeen Kilpi vaikeni kirjailijana viideksitoista vuodeksi.
Kilpi työskenteli vuosina 1921–1939 vastaperustetun Turun yliopiston ensimmäisenä ylikirjastonhoitajana. Tänä aikana syntyi hänen Saaristosarjaksi kutsuttu kirjallinen päätyönsä, johon kuuluvat kaksiosainen romaani Alastalon salissa (1933), novellikokoelma Pitäjän pienempiä (1934) ja romaani Kirkolle (1937). Näissä teoksissa Kilpi palasi lapsuutensa Kustaviin ja sen asukkaisiin, joista keskiössä ovat merimiehet ja merikapteeni-isännät. Alastalon salissa kertoo pitäjän mahti-isäntien kokouksesta, jossa sovitaan yhteisen parkkilaivan rakentamisesta. Pitäjän pienempien novelleissa pääosassa ovat nimen mukaisesti köyhempien ihmisten — etenkin merimiesten ja heidän leskiensä — elämänkohtalot, ja Kirkolle kuvaa kustavilaisten sunnuntaista kirkkomatkaa.
Saaristosarja on kirjoitettu omalaatuisella, jäljittelemättömällä tyylillä. Kilven kieli on äärimmäisen hidasta ja monipolvista sekä ilmaisultaan ja kielikuviltaan rikasta. Hänen virkkeensä saattavat olla sivun mittaisia. Alastalon salissa, joka kuvaa kuusi tuntia kestävän tapahtumajakson, on 800 sivua pitkä. Kilpi käyttää tajunnanvirtatekniikkaa ja kuvaa päähenkilöidensä pienimmätkin ajatukset, mielenliikkeet ja tunteet. Teossarjaa on verrattu James Joycen Odysseuksen ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan kaltaisiin eurooppalaisen modernismin klassikoihin, ja kirjallisuudentutkijat sekä kriitikot ovat usein pitäneet Alastalon salissa -teosta parhaana suomalaisena romaanina. Samasta syystä Kilpi ei ole koskaan ollut suuren yleisön suosikki, sillä hänen teoksensa ovat melko vaikealukuisia.
Kilven kuollessa 1939 häneltä jäi kesken Jonathan Swiftiä mukaeleva yhteiskunnallinen satiiri Gulliverin matka Fantomimian mantereelle, joka julkaistiin postuumisti 1944.
Valmistuttuaan 1900 filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta Kilpi työskenteli ensin Helsingissä ja myöhemmin kirjastonhoitajana Turun yliopiston kirjastossa. Hänen kirjallista varhaistuotantoaan edustavat runoa ja proosaa yhdistelevät uusromanttiset teokset Bathseba (1900), Parsifal (1901) ja Antinous (1903). Niissä hän käsittelee muinaisuudesta, myyteistä ja Raamatusta otettuja aiheita omalaatuisella, mystisromanttisella tyylillä ja rikkaalla, polveilevalla kielellä. Kilpi vaikutti nuoruudessaan myös kulttuurikriitikkona ja julkaisi teokset Kansallista itsetutkiskelua (1917) ja Tulevaisuuden edessä (1918), joissa on nähty äärikansallismielisiä ja jopa fasistisia sävyjä. Itsenäistymisen jälkeen Kilpi vaikeni kirjailijana viideksitoista vuodeksi.
Kilpi työskenteli vuosina 1921–1939 vastaperustetun Turun yliopiston ensimmäisenä ylikirjastonhoitajana. Tänä aikana syntyi hänen Saaristosarjaksi kutsuttu kirjallinen päätyönsä, johon kuuluvat kaksiosainen romaani Alastalon salissa (1933), novellikokoelma Pitäjän pienempiä (1934) ja romaani Kirkolle (1937). Näissä teoksissa Kilpi palasi lapsuutensa Kustaviin ja sen asukkaisiin, joista keskiössä ovat merimiehet ja merikapteeni-isännät. Alastalon salissa kertoo pitäjän mahti-isäntien kokouksesta, jossa sovitaan yhteisen parkkilaivan rakentamisesta. Pitäjän pienempien novelleissa pääosassa ovat nimen mukaisesti köyhempien ihmisten — etenkin merimiesten ja heidän leskiensä — elämänkohtalot, ja Kirkolle kuvaa kustavilaisten sunnuntaista kirkkomatkaa.
Saaristosarja on kirjoitettu omalaatuisella, jäljittelemättömällä tyylillä. Kilven kieli on äärimmäisen hidasta ja monipolvista sekä ilmaisultaan ja kielikuviltaan rikasta. Hänen virkkeensä saattavat olla sivun mittaisia. Alastalon salissa, joka kuvaa kuusi tuntia kestävän tapahtumajakson, on 800 sivua pitkä. Kilpi käyttää tajunnanvirtatekniikkaa ja kuvaa päähenkilöidensä pienimmätkin ajatukset, mielenliikkeet ja tunteet. Teossarjaa on verrattu James Joycen Odysseuksen ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan kaltaisiin eurooppalaisen modernismin klassikoihin, ja kirjallisuudentutkijat sekä kriitikot ovat usein pitäneet Alastalon salissa -teosta parhaana suomalaisena romaanina. Samasta syystä Kilpi ei ole koskaan ollut suuren yleisön suosikki, sillä hänen teoksensa ovat melko vaikealukuisia.
Kilven kuollessa 1939 häneltä jäi kesken Jonathan Swiftiä mukaeleva yhteiskunnallinen satiiri Gulliverin matka Fantomimian mantereelle, joka julkaistiin postuumisti 1944.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 3 of 3 reviews
August 6, 2025
Kilpi käsittelee esseissään ihmisen olemusta, taidetta, filosofiaa, iloa, elämää ja kuolemaa. Toistoa on ajatuksissa aika paljon ja paikoitellen sen vuoksi puudutti ja naurattikin, esimerkiksi kirjoittaessaan "tekofilosofeista" Kilpi puhkeaa jopa koomiseen kiukkuun. Mutta viisi tähteä silti annettava siitä vaikutuksesta jonka Kilven ajattelu, kieli ja intohimo minuun tekevät. Kilpi on ihmisen suhteen näissä varhaisissa teksteissään hyvin optimistinen, minun makuuni liiankin kanssa (hän myös jumaloi Nietzscheä enkä minä Nietzschen ajatuksista ole tavoittanut mitään itselleni kolahtavaa), mutta paljon näissä on myös hyödyllisiä ajatuksia.
Sikäli kuin ymmärrän oikein, Kilven ajatusten mukaan elämä versoo jokaisessa hetkessä, yhdessä hetkessä on kaikki, koko elämä. Itselläni ajatukset siitä johtivat (ehkä kaukaa haetusti) buddhalaiseenkin filosofiaan; että ihanteena olisi täysi läsnäolo tässä hetkessä ja elämästä oleminen tässä ja nyt, ei roikkuen menneessä tai tulevassa.
Kilpi palvoo teksteissään kaikkea kaunista. Herkkä ja todellinen taiteilija koko sielustaan hän oli, vaikken taidekäsityksiäänkään ehkä itse allekirjoita. Kilven kieli toki varsinkin Saaristosarjassa on aivan omanlaistaan, mutta jo varhaisissakin teksteissä kieli pursuaa omaperäisesti. Kilven ajattelu varmasti muuttuikin ajan myötä ainakin pessimistisemmäksi, mutta paljon samankaltaisuutta myös pysyi myöhäisteoksiin asti.
"Siihen heittäisi itsensä maahan pitkälleen, kätensä levittäisi korkealle ruohostolle, joka hivelevästi taipuisi käden alla, siinä makaisi oiennettuna ruohostolle, kasvot taivasta päin, näkisi häilyvän tuoksuvan heinän välitse taivaan ja kultaiset puiden latvat yllänsä, ja hengittäisi, hengittäisi suven rintaansa, suullaan ja sieramillaan sitä itseensä imisi, silmillänsä hyväilisi ja vetäisi, kuulollansa ja koko olollansa tuntisi."
"Nykyinen hetki on menneen toteutus, nykyisessä hetkessä, nykyisen hetken läsnäolossa on silmänräpäyksellisesti ja välittömästi läsnä kaikki, koko oleminen semmoisena kuin se on ollut, samoin on siinä mahdollisuutena, muodostumisen ituna ja muodostumisen voimana läsnäolevana koko tulevaisuus semmoisena kuin se tulee olemaan."
Sikäli kuin ymmärrän oikein, Kilven ajatusten mukaan elämä versoo jokaisessa hetkessä, yhdessä hetkessä on kaikki, koko elämä. Itselläni ajatukset siitä johtivat (ehkä kaukaa haetusti) buddhalaiseenkin filosofiaan; että ihanteena olisi täysi läsnäolo tässä hetkessä ja elämästä oleminen tässä ja nyt, ei roikkuen menneessä tai tulevassa.
Kilpi palvoo teksteissään kaikkea kaunista. Herkkä ja todellinen taiteilija koko sielustaan hän oli, vaikken taidekäsityksiäänkään ehkä itse allekirjoita. Kilven kieli toki varsinkin Saaristosarjassa on aivan omanlaistaan, mutta jo varhaisissakin teksteissä kieli pursuaa omaperäisesti. Kilven ajattelu varmasti muuttuikin ajan myötä ainakin pessimistisemmäksi, mutta paljon samankaltaisuutta myös pysyi myöhäisteoksiin asti.
"Siihen heittäisi itsensä maahan pitkälleen, kätensä levittäisi korkealle ruohostolle, joka hivelevästi taipuisi käden alla, siinä makaisi oiennettuna ruohostolle, kasvot taivasta päin, näkisi häilyvän tuoksuvan heinän välitse taivaan ja kultaiset puiden latvat yllänsä, ja hengittäisi, hengittäisi suven rintaansa, suullaan ja sieramillaan sitä itseensä imisi, silmillänsä hyväilisi ja vetäisi, kuulollansa ja koko olollansa tuntisi."
"Nykyinen hetki on menneen toteutus, nykyisessä hetkessä, nykyisen hetken läsnäolossa on silmänräpäyksellisesti ja välittömästi läsnä kaikki, koko oleminen semmoisena kuin se on ollut, samoin on siinä mahdollisuutena, muodostumisen ituna ja muodostumisen voimana läsnäolevana koko tulevaisuus semmoisena kuin se tulee olemaan."
September 4, 2022
On kerta laita siten, että taiteessa vain syvimmästi inhimillinen on ainoa ehtymättömän mielenkiinnon lähde.
Eikä uho tähän ehdy: Kilvelle todellinen taide välittyy ainoastaan ja vain, mikäli sielun syvimpien sopukoiden helmeilevät jouhikielet virittyvät äärimmilleen ja väräjävät mielen kaaoksesta aina ajatuksiin asti, niin että läikkyy. Tuo hetki, silmänräpäys, jossa värähdetään sfäärien kristallisoittoa, on todellinen ajastaika, iki-ikä, jossa universuumi ulapoituu ja kuulutuksen antaa kaikesta, mitä hetkeä ennen oli - ja kaikesta, mitä hetken jälkeen voi olla. Vain tässä on todellinen taide, todellinen filosofia, jolle pölyinen ajatelmien kissankehto on luinen kauhistus; jolle porvarin siveys on puutuva myrkytys; joka palaa totisinta tulta vaikka se korventaisi kaikki langat ulkomaailmaan.
Ihmisestä ja elämästä on teos, jota ei oikein edes kehtaa tiivistää propositioihin. Teenkin sen vain lyhyesti, samalla hieman toistaen yllä olevaa paatosta:
Kilpi on ihmiskäsityksessään fenomenologisen herkkä - eli hänelle ympäröivä maailma on ennen kaikkea maailman sisältämien entiteettien impressioita ihmisaisteihin - ja kierkegaardisen yksilögeneralisti - eli yksilön sisälle sulkeutuu suunnattomuus, ja tämä on jokaisen ihmisen jaettu kokemus. Kierkegaardilta hän myös varmaan lainasi ajatuksensa silmänräpäyksestä ja sen sisältämästä ikuisuudesta: kun ihminen tunnustelee itseään äärimmilleen, kaikkein syvimmälle, hän tavoittaa jonkinlaisen kokemuksen ytimen (Kilven sanoin "helmisen pisaran"), jossa ihminen sekä voimaantuu suunnattomasti että mitätöityy havaitessaan universumin kausaalisen ketjun ja oman pikkuriikkisen tomuhiukkasosansa siinä. Näistä hetkistä, joita hän myös totuudeksi nimitti, kumpuaa kaikki kunnon (huom!) taide ja kunnon (huom yhä!) filosofia: muu, vähän poleemisesti ilmaistuna, on sitä kankeaa paskaa, minä esim. Descartes näki skolastikkojen sofismin. Viimeisenä huomiona Kilpi on myös Nietzscheä mukaillen intohimoinen polaarisen moraalikäsityksen kyseenalaistaja, ja suorastaan palvoo radianttia persoonallista voimaa.
Eri esimerkkiensä kautta Kilpi osoittaa olevansa erittäin herkkä ja avoin sielu taiteelle, ja hänen ideansa ovat erittäin valovoimaisia ja tarkoituksellisen ekspressiivisiä & antisystemaattisia ajatuksia. Mutta hänen kielensä on loppu viimeksi se, joka henkäisee ideat eloon.
En tiedä tuleeko minulta koskaan Kilpi-arviota, jossa en pakahtuisi siihen kielelliseen alkemiaan, mitä hän jatkuvalla syötöllä toteutti. Kaikki, mitä Kilpi kirjoitti ihailemastaan taiteesta - Shakespearesta, Goethesta, Nietzschestä, Kierkegaardista, Runebergistä, Ahosta, Tizianista, Ibsenistä, Kivestä ja niin ees päin - kaikki se päti puutteitta hänen kirjoituksensa herättämään tunne-elämykseen. Kun Kilpi puhui rinnan väräjöinnistä mitä suureleisimmin ja mitä koreimmin, jopa hämmentävin sanakääntein, hänen sanansa saavuttivat minussa syvän ja sarastavan tilan. Että joku voikaan muotoilla kieltä täysin omavaltaisesti, ja lause lauseen perään uudelleensynnyttää keväistä riemua rinnassa ja ikiaikaista jylhää hartautta ihmiskunnan taiteellisuutta kohtaan. Samalla hänen kielensä vahvisti hänen sanomaansa täydellisesti: ajatukset on ensisijaisesti tunnettava mitä syvimmin, ja vain ylitseläikkyvä osa on sanoiksi puettua järkeilyä.
Ilahduttavinta tässä kuitenkin on se, että Kilpi kirjoitti nämä tekstit uransa alkuvaiheilla, noin 30 vuotta ennen magna operaansa. Eikä omien sanojensa mukaan juurikaan vaihtanut mieltään vuosien vierittyä. Aito, syvällinen ja taiteen sydänveressään tunteva ihminen.
Eikä uho tähän ehdy: Kilvelle todellinen taide välittyy ainoastaan ja vain, mikäli sielun syvimpien sopukoiden helmeilevät jouhikielet virittyvät äärimmilleen ja väräjävät mielen kaaoksesta aina ajatuksiin asti, niin että läikkyy. Tuo hetki, silmänräpäys, jossa värähdetään sfäärien kristallisoittoa, on todellinen ajastaika, iki-ikä, jossa universuumi ulapoituu ja kuulutuksen antaa kaikesta, mitä hetkeä ennen oli - ja kaikesta, mitä hetken jälkeen voi olla. Vain tässä on todellinen taide, todellinen filosofia, jolle pölyinen ajatelmien kissankehto on luinen kauhistus; jolle porvarin siveys on puutuva myrkytys; joka palaa totisinta tulta vaikka se korventaisi kaikki langat ulkomaailmaan.
Ihmisestä ja elämästä on teos, jota ei oikein edes kehtaa tiivistää propositioihin. Teenkin sen vain lyhyesti, samalla hieman toistaen yllä olevaa paatosta:
Kilpi on ihmiskäsityksessään fenomenologisen herkkä - eli hänelle ympäröivä maailma on ennen kaikkea maailman sisältämien entiteettien impressioita ihmisaisteihin - ja kierkegaardisen yksilögeneralisti - eli yksilön sisälle sulkeutuu suunnattomuus, ja tämä on jokaisen ihmisen jaettu kokemus. Kierkegaardilta hän myös varmaan lainasi ajatuksensa silmänräpäyksestä ja sen sisältämästä ikuisuudesta: kun ihminen tunnustelee itseään äärimmilleen, kaikkein syvimmälle, hän tavoittaa jonkinlaisen kokemuksen ytimen (Kilven sanoin "helmisen pisaran"), jossa ihminen sekä voimaantuu suunnattomasti että mitätöityy havaitessaan universumin kausaalisen ketjun ja oman pikkuriikkisen tomuhiukkasosansa siinä. Näistä hetkistä, joita hän myös totuudeksi nimitti, kumpuaa kaikki kunnon (huom!) taide ja kunnon (huom yhä!) filosofia: muu, vähän poleemisesti ilmaistuna, on sitä kankeaa paskaa, minä esim. Descartes näki skolastikkojen sofismin. Viimeisenä huomiona Kilpi on myös Nietzscheä mukaillen intohimoinen polaarisen moraalikäsityksen kyseenalaistaja, ja suorastaan palvoo radianttia persoonallista voimaa.
Eri esimerkkiensä kautta Kilpi osoittaa olevansa erittäin herkkä ja avoin sielu taiteelle, ja hänen ideansa ovat erittäin valovoimaisia ja tarkoituksellisen ekspressiivisiä & antisystemaattisia ajatuksia. Mutta hänen kielensä on loppu viimeksi se, joka henkäisee ideat eloon.
En tiedä tuleeko minulta koskaan Kilpi-arviota, jossa en pakahtuisi siihen kielelliseen alkemiaan, mitä hän jatkuvalla syötöllä toteutti. Kaikki, mitä Kilpi kirjoitti ihailemastaan taiteesta - Shakespearesta, Goethesta, Nietzschestä, Kierkegaardista, Runebergistä, Ahosta, Tizianista, Ibsenistä, Kivestä ja niin ees päin - kaikki se päti puutteitta hänen kirjoituksensa herättämään tunne-elämykseen. Kun Kilpi puhui rinnan väräjöinnistä mitä suureleisimmin ja mitä koreimmin, jopa hämmentävin sanakääntein, hänen sanansa saavuttivat minussa syvän ja sarastavan tilan. Että joku voikaan muotoilla kieltä täysin omavaltaisesti, ja lause lauseen perään uudelleensynnyttää keväistä riemua rinnassa ja ikiaikaista jylhää hartautta ihmiskunnan taiteellisuutta kohtaan. Samalla hänen kielensä vahvisti hänen sanomaansa täydellisesti: ajatukset on ensisijaisesti tunnettava mitä syvimmin, ja vain ylitseläikkyvä osa on sanoiksi puettua järkeilyä.
Ilahduttavinta tässä kuitenkin on se, että Kilpi kirjoitti nämä tekstit uransa alkuvaiheilla, noin 30 vuotta ennen magna operaansa. Eikä omien sanojensa mukaan juurikaan vaihtanut mieltään vuosien vierittyä. Aito, syvällinen ja taiteen sydänveressään tunteva ihminen.
Displaying 1 - 3 of 3 reviews