Hannu Mäkelä rakastaa itseään, oman sivistyneisyytensä(...) esittelyä ja nykyajan paheksuntaa. Omakehun määrään ja laatuun nähden Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjasta hänellä on hyvin vähän mitään tähdellistä sanottavaa.
Mäkelän tekele menee samaan kategoriaan Helena Petäistön Ranska, Macron ja minä -teoksen kanssa. Molempien kirjoittajat kirjoittavat yhtä paljon itsestään kuin teostensa varsinaisista aiheista ja antavat omakehun haista niin häpeämättömästi, että keskiverto suomalainen on pyörtyä myötähäpeästä. Joukon jatkoksi täytynee lukea jotakin Mika Aaltolalta. Tosin hän kirjoittanee suoraan ennen kaikkea itsestään ja vasta sitten turvallisuuspolitiikasta tai esimerkiksi Natosta.
Proust on Proustilla on lähinnä viihdearvoa. En ymmärrä, kuka tämän tason juttuja pystyy ottamaan tosissaan.