Maailman munasta, sammosta, lintukodosta, sankarihahmoja synnyttävästä neitsyestä, jumalten pidoista ja Tuonen tytöstä kertovien laulujen mielikuvat ovat iki- vanhoja ja kiehtovia.
Itämerensuomalaisten mytologia johdattaa lukijansa kalevalaisen runon lisäksi šamanistiseen sielukäsitykseen, suomalaisten geneettiseen perimään ja muinaisten kulttuurien monimuotoiseen vuorovaikutukseen. Moni suomalainen myytti avautuu muiden muassa mordvan runouden, Obin ja Altain traditioiden tai skandinaavien vanhojen kertomusten avulla.
Kalevalamittainen runous ei ollut yksin suomalaisten ja karjalaisten omaisuutta. Kalevalan aineksista lähes puolet löytyy myös virolaisesta kansanperinteestä. Lisäksi näitä lauluja lauloivat inkeriläiset ja vatjalaiset. Niistä muodostuu itämerensuomalaisten myyttien ja maailmanselitysten rihmasto.
Akateemikko Anna-Leena Siikala on koonnut merkittävän elämäntyönsä tulokset synteesiksi itämerensuomalaisten kansojen runolaulusta, šamanismista ja suullisesti periytyvästä uskonnosta.
Anna-Leena Siikalan suullista perinnettä ja uskontoja käsittelevät teokset liikkuvat maantieteellisesti ja historiallisesti laajalla alueella. Hänen työssään yhdistyvät kenttätutkimus ja vertaileva näkökulma sekä teoreettis-metodinen painotus ja vahvat aineistot.
Pohjoisen Euraasian alkuperäisasukkaiden rituaalien lisäksi Siikala on tarkastellut suullista kerrontaa, kalevalamittaista runoutta ja suomalais-ugrilaisia mytologioita. Kenttätyötä hän on tehnyt Suomessa, Cookin saarilla Polynesiassa ja Venäjällä udmurttien, komien ja Siperian hantien keskuudessa.
Hyvin kattava, hyvin kiinnostava, hyvin syvälläkulkeva. Miinusta hämmentävistä pienistä ratkaisuista, kuten siitä mitkä sanat selitetään (käytännössä kaikille tuttu sana "eno" oli selitetty ainakin kolmesti ...?) ja mitkä sanat/asiat/käsitteet jätetään selittämättä. Monet kohdat olisivat vaatineet edes muutaman lauseen lisäselvityksen - ainakaan näin etnologian lyhyenä sivuaineena ne eivät joko avautuneet tai olivat vain niin kiinnostavia, että lukijan edun mukaista olisi ollut syventyä niihin aavistus pidempään. Yleensä jälkimmäinen. Joskus ensimmäinen.
Esimerkkinä ehdottoman hauska väärinymmärrys osaltamme, eli se yleistiedon puute, että "kokko" tarkoittaa "kotkaa". Tämä selitettiin kyllä, mutta vasta kun myyttisestä kokosta oli puhuttu lukuisten tarinoiden verran. Toisaalta ajatus hammastaan hiovasta juhannuskokosta oli niin hilpeä, että ei sinänsä haittaa.
Todella akateemista ja kuivaa, useilta osin toisteista tekstiä. Teoksen koosteluonne paistaa pahanpäiväisesti (kyseessä on siis muka-kokonaisuudeksi nidottu kokoelma Siikalan artikkeleita). Puhe on enemmän itämerensuomalaisten mytologian muodoista (laulukulttuurien kehityksestä, murrealueista, jne.) kuin sen sisällöistä, minkä johdosta koen tulleeni huiputetuksi ja SKS:n syyllistyneen teosta otsikoidessaan harhaanjohtavaan markkinointiin. Se vähä mikä koskee itse asiaa on kyllä kiehtovaa.
Kirja johon palaan uudestaan ja uudestaan muistuttaakseni itseäni itämerensuomalaisen kansanperinteen verkostomaisesta luonteesta. Suomen kulttuurihistorian suurteoksia.