Lenne viihtyy pohjoisessa. Isänlaisena, mettäläisenä niin kuin äiti moittii. Äiti onkin alkanut kaivata takaisin etelään. Siitä ne isän kanssa riitelee, ja Lenne painaa päätä syvemmälle tyynyyn.
Totisesti tuli Marianne hakemaan täältä jotain muuta kuin villisikojen sotkemaa pihamaata. Kun Jyri saapuu Sodankylään opettajan pestiin, tarttuvat etelän miehen seuraan niin Lenne kuin tämän äitikin.
On kyse pakkasen jähmettämästä lämmöstä, perheestä jota maa ja menneisyys vetävät kahtia. Päätöksistä, jotka seuraavat tekojen jälkeen.
Mentulan esikoisessa on perusasiat kohdallaan: tarkkaan mietityt hahmot, tarpeeksi lennokas tarina kuljetettavaksi ja omaperäinen, huolella sommiteltu kieli. Lappilaisuus on minulle vieras elementti, mutta Mentula kuvasi sitä herkkyydellä ja lämmöllä ilman raflaavaa eksotiikkaa. Henkilökuvauksessa ja ihmisen sisäisen puheen kirjoittajana Mentula oli loistava. miten voikaan tavoittaa pienen pojan mielen niin kuin Mentula teki Lennun kanssa? Tapahtumien näyttämöiden selostuksessa on jotain hätäisyyttä ja viimeistelemättömyyttä: välillä oli täydellisen tiivistä ja joka sana just kohdallaan, välillä oli tönkköä lyhyttä lausetta toisen perään. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, se kertoo paljon. Tämä on Lappi-, isä- ja miesromaani. Tämä etelänvares tykkäsi eikä jätä.
Ajattelin että tässä olis jotain järisyttävää. Tai edes erityisen hyvää. Mutta ei. Luen aina mielelläni Lappiin sijoittuvia kirjoja, ja osittain (tai no, what the heck, justiin siksi) luin tämänkin.
Jouni, Marianne ja 10-vuotias Lenne-poika asuvat Lapissa, pikkukylällä. Keskellä metsää. Äiti on "etelänvaris", joka haki kouluun mahdollisimman kauas Kirkkonummella olevasta lapsuudenkodistaan kyllästyttyään miellyttämään isäänsä. Saamelaisalueen opistossa Marianne tapaa poromies-Jounin, rakastuu ja menee naimisiin. Ja jää tieten Lappiin. Ja kun Lenne syntyy, ei takaisin voi enää lähteä. Mariannella on villisikoja, että olisi tekemistä, Jouni on poromies ja aina kairassa. Jouni ja Marianne riitelevät paljon, ja Lenneä pelottaa. Mutta onneksi Poropoika tulee apuun, eikä Poropoikaa pelota.
Mariannen ja Lennen uuden opettajan, Jyrin, polut kohtaavat ja arvaahan sen miten siinä käy. Marianne tekee muutakin hölmöä, josta jää kiinni. Ja kun Jounille selviää asioiden oikea laita, asiat kärjistyy ja loppuratkaisu on siinä.
Jotenkin henkilöt jäi etäisiksi. Yleensä kun luen, haluan päästä oikeasti henkilöiden nahkoihin, tutustua niihin paremmin. Vaikka olis joku inha ja häijykin tyyppi, haluan silti tietää millainen tyyppi se on pohjimmiltaan. Löytää siitä edes jotain hyvää. Nyt tuntui kuin olisi katsellut tapahtumia kiikarit väärinpäin silmillä. Kaukaa ja pieninä, äänetkin kuuluu vaisuina. Odotin enemmän aiemmin lukemieni arvostelujen perusteella. Petyin.
Mentulan eka romaani. Jännityksellä odotin lukemista, sillä pidin hänen novellikokoelmastaan todella paljon. Kirja sijoittuu Lappiin, siellä asuu etelästä muuttanut nainen, poromiehensä ja poropoikansa kanssa. Nainen ei viihdy alkuinnostuksen jälkeen, mutta päätös lähteä on vaikea, kun poika haluaisi asua Lapissa. Etelästä tullut opettajamies sekoittaa kuvioita lisää... Kirjassa hyvin kuvattiin Lappia ja lappilaisia, puheenparret olivat suuhun sopivia ja toi omia lappimuistoja mieleen. Tykkäsin siis kovasti ja suosittelen.
Lappi-tunnelmasta aina plussaa! Kuitenkin viime kädessä kyse jälleen yhdestä parisuhteesta, joka ei ota onnistuakseen, kun keskusteluyhteys on kadotettu aikoja sitten. Lyhyet luvut saivat uppoamaan teokseen, "jos vielä yksi..."