What do you think?
Rate this book
Äitikortti: Kirjoituksia lisääntymisestä
Anu Silfverbergin kirja Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä on utelias, ihmettelevä, ärtyisä ja vähän absurdikin kirja vanhemmuudesta. Sen teemoja ovat sukupuoli, seksuaalisuus, eläimen ja ihmisen suhde, aikuisuuden ja lapsuuden ero.
Kirjoittaja kysyy: Miksi vanhemmuus on äärimmilleen latautunutta juuri nyt? Miksi ekovanhemmat ajavat naisten kotiorjuutta? Miten välttää suistumasta Äitiyden Mustaan Aukkoon? Miksi tytöille aina valehdellaan seksistä? Miten lapsia oikein tehdään? Mitä ihmiset harrastavat, kun harrastavat "liinailua"? Miksi kaikki mikä on luonnollista tuntuu niin tavattoman epäluonnolliselta?
Kirja esittää myös väitteitä: Lasten saaminen ei muuta ihmistä. Äitiys ei ole ammatti. Ihmisenmaito on poliittinen ruokalaji. E-pilleri ei vapauttanut naisia vaan miehet. Vanha kansa ei ole erityisen viisasta. On ainoastaan itsekkäitä syitä hankkia lapsia. Ihminen on kehonsa. Äitikortti on ajattelevan äidin törkeä, syvällinen ja hauska kirja.
Kirjoittaja kysyy: Miksi vanhemmuus on äärimmilleen latautunutta juuri nyt? Miksi ekovanhemmat ajavat naisten kotiorjuutta? Miten välttää suistumasta Äitiyden Mustaan Aukkoon? Miksi tytöille aina valehdellaan seksistä? Miten lapsia oikein tehdään? Mitä ihmiset harrastavat, kun harrastavat "liinailua"? Miksi kaikki mikä on luonnollista tuntuu niin tavattoman epäluonnolliselta?
Kirja esittää myös väitteitä: Lasten saaminen ei muuta ihmistä. Äitiys ei ole ammatti. Ihmisenmaito on poliittinen ruokalaji. E-pilleri ei vapauttanut naisia vaan miehet. Vanha kansa ei ole erityisen viisasta. On ainoastaan itsekkäitä syitä hankkia lapsia. Ihminen on kehonsa. Äitikortti on ajattelevan äidin törkeä, syvällinen ja hauska kirja.
251 pages, Paperback
First published January 1, 2013
5 people are currently reading
244 people want to read
About the author
Anu Silfverberg
28 books39 followersAnu Silfverberg (s. 1974) on helsinkiläinen freelance-toimittaja ja kirjailija. Helsingin Sanomissa työskennelleen Silfverbergin esikoisromaani Kung Po (Avain) ilmestyi 2008. Hän on koulutukseltaan humanisti, ja valmistunut Helsingin yliopistosta pääaineenaan englantilainen filologia. Kirjailija on myös tunnettu feministi, joka kuuluu Tulva-lehden perustajiin. Lisäksi Silfverberg laulaa Animals of the Forest -yhtyeessä ja toimii Nyt-liitteen vakikolumnistina.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 61 reviews
April 25, 2016
Teos, jonka esittelytekstissä mainitaan "äitiys ei muuta ihmistä" ja silti kannesta kanteen lukeminen todistaa päinvastaista. Alun epävarma vauvakuumeinen, paikoin ihastuttavan herkkä ja itselleen nauramaan kykenevä odottaja muuttuu loppua kohti kaikkitietäväksi äitineuvojaksi - sellaiseksi, joita alkupään merkinnöissään kavahti.
Kärjistäminen on ok. Onhan kyseessä toimittaja, jolla huumoriakin riittää. Taantuminen tiedonjanoisesta näsäviisaaksi ei kuitenkaan vaikuttanut tarkoitukselliselta.
Kirjoitustyyli on nautittavaa, mutta liian monet omalakiset väitteet ja päätelmät saavat nolostumaan kirjoittajan puolesta. Alkuosion toimittajan uteliaisuus "kunpa tietäisin" ja "otetaanpa selvää" vaihtuu nopeasti subjektiiviseen tarkasteluun, jossa faktoja etsitään vain oman näkökulman tueksi ja unohdetaan muu. "Jokainen imettäjä on joskus ollut tässä tilanteessa..." - kaksi kaveriakin.
En oikein saanut kiinni, minkä tarpeen Äitikortti täyttäisi. Se pyrkii vakuuttamaan liiaksi ollakseen kepeä kirjoituskokoelma, mutta on liian perusteetonta ollakseen hömppäviihdettä enempää. Teksti on kohdistettu "kiintymysvanhemmuuteen" ja muihin kasvatusaatteisiin kyllästyneille, mutta ironista on, että lytätessään itse näitä muita aatteita se sortuu samanlaiseen "ainoan oikean tavan" liputtamiseen.
Kärjistäminen on ok. Onhan kyseessä toimittaja, jolla huumoriakin riittää. Taantuminen tiedonjanoisesta näsäviisaaksi ei kuitenkaan vaikuttanut tarkoitukselliselta.
Kirjoitustyyli on nautittavaa, mutta liian monet omalakiset väitteet ja päätelmät saavat nolostumaan kirjoittajan puolesta. Alkuosion toimittajan uteliaisuus "kunpa tietäisin" ja "otetaanpa selvää" vaihtuu nopeasti subjektiiviseen tarkasteluun, jossa faktoja etsitään vain oman näkökulman tueksi ja unohdetaan muu. "Jokainen imettäjä on joskus ollut tässä tilanteessa..." - kaksi kaveriakin.
En oikein saanut kiinni, minkä tarpeen Äitikortti täyttäisi. Se pyrkii vakuuttamaan liiaksi ollakseen kepeä kirjoituskokoelma, mutta on liian perusteetonta ollakseen hömppäviihdettä enempää. Teksti on kohdistettu "kiintymysvanhemmuuteen" ja muihin kasvatusaatteisiin kyllästyneille, mutta ironista on, että lytätessään itse näitä muita aatteita se sortuu samanlaiseen "ainoan oikean tavan" liputtamiseen.
April 1, 2013
Joku muukin siis ihmettelee tätä korostuvaa kotoilua, kestovaippailua ja kiintymysvanhemmuutta koulutettujen keskiluokkaisten äitien keskuudessa! (Ja kuka ihme kutsuu itseään kestovaippailijaksi, tuleva tenailija ehkä?) Äitiys, synnytys, seksuaalisuus ja vanhemmuus ovat mahtavia asioita, mutta ei niistä tarvitse elämäntehtävää tehdä. Olisipa tämä opus ollut saatavilla omana odotus- ja vauva-aikana, olisi monet itkut ja hämmennykset jäänyt kokematta. Äitiyspakkauskamaa.
September 29, 2024
Äitiys on teema, jota olen kuluneen vuoden aikana pohtinut paljonko. Tahdonko, enkö, milloin on sopiva hetki, entä jos sitten ei onnistukaan, kuka minusta sitten tulee jos olen äiti, mitä parisuhteelleni sitten tapahtuu, miten elämä muuttuu, entä jos se ei onnistukaan eikä takaisin voi enää pakittaa – apua, auttakaa! Vaikka olin ennen tämän kirjan lukemista käynyt koko kelan päässäni läpi ja löytänyt vastaukset, oli Silfverbergin ajatukset samoista keloista (ja peloista) tyynnyttävää ja lohduttavaa luettavaa.
Ja vitsit myös kaikessa brutaaliudessaan niin hauskoja ajatuksia!!! Kikatin kuollakseni synnytyskertomukselle, ah.
Ja vitsit myös kaikessa brutaaliudessaan niin hauskoja ajatuksia!!! Kikatin kuollakseni synnytyskertomukselle, ah.
October 13, 2020
ARRGGHHHH.
Ärsytti ihan hemmetisti. Toisaalta tässä oli paljon hyvääkin asiaa ja pointteja, joita ei usein edes sivuta tai ainakaan nosteta pöydälle (etenkään aiemmin?) äitiys-/vanhemmuuskeskusteluissa - mistä kolme tähteä.
Mutta siis tämän lukukokemuksen jälkimainingit on lähinnä: MIKSI kaikkien ei vaan anneta olla, miksi täytyy vertailla ja paasata ja päivitellä, vihaan tämmöstä toisten kyttäämistä ja mukahauskaahelvetinsarkastista naljailua AARGHHHHH. En tykännyt tyylistä. Vaikka oli siellä muutama oikeastikin ihan hauska kohta. Yleisesti kuitenkin koin tämän aika kamalaksi vastakkainasetteluksi, ja hirveän mustavalkoiseksi.
Kirjoittaja siis toisaalta arvostelee äitiyden/vanhemmuuden paremmuuskilpailua ja kaikkea siihen liittyvää (👍), toisaalta mun näkökulmasta sortuu siihen itse läpi kirjan. Tässä lähdetään siitä, että kritisoidaan vinoutuneita malleja ja rakenteita (👍👍), mutta päädytään kuitenkin osoittelemaan hyvinkin kärkevästi (jopa nimeltä mainiten) yksilöitä. Ok että sisältö on subjektiivista ja monista asioista pitääkin puhua kärjistetysti jos mitään muutosta mihinkään toivoo, muttaaaaa.
Käyn pääni sisällä vastaavaa äitinäolemisen "oikeita" ja "vääriä" ruotivaa keskustelua ihan itseni kesken lähes 24/7, että ehkä syy tähän valtavaan ärtymykseen on siinä että en kestä yhtään enempää enkä nyt ainakaan halua arvostella yhdenkään toisen äidin tai vanhemman tekemisiä tai valintoja koska omissa on riittämiin vatvomista maailman tappiin asti.
Toisekseen, ärsyynnyn usein tämän tyylisten subjektiivisten kokemusten painamisesta ei-fiktioksi ihan hirveästi. Mikä on sinänsä ristiriitaista, koska enemmän kaikenlaisia ääniä kuuluviin on hyvä asia, plus esim. itse haluan aina kirjoittaa nimenomaan omista subjektiivisista fiiliksistäni mihin tahansa liittyen. Mutta se turhauttaa, kun henkilökohtainen kokemus asiasta x ja näkövinkkelistä y naamioidaan yleiseksi totuudeksi, eikä esim. itse koe ollenkaan samoin (joo myös oma napani on asia, mutta). En vaan jotenkaan kestä tällaista asetelmaa.
Toisaalta voisin keskustella tän kirjan sisällöstä todennäköisesti päiväkausia, sekin on varmaan meriitti teokselle?
Joka tapauksessa koin että tämä oli lähinnä kiukkuinen kirja, eikä joka kohdassa ihan oikeutetusti, ja nyt olen itse sitäkin kiukkuisempi ja ahdistuneempi. Että en juurikaan nauttinut tämän lukemisesta, vaikka sinänsä asia oli kiinnostavaa ja teksti sujuvaa. Mutta joo, lukuisia tärkeitä huomioita ja painavaa kritiikkiä tämä siis kyllä myös sisälsi. Erityisen myönteisesti koin rinnastukset muihin nisäkkäisiin, koska MYÖS NIIDEN OIKEUDET sille pöydälle!, ja koska näissä kohdissa itkin.
Ärsytti ihan hemmetisti. Toisaalta tässä oli paljon hyvääkin asiaa ja pointteja, joita ei usein edes sivuta tai ainakaan nosteta pöydälle (etenkään aiemmin?) äitiys-/vanhemmuuskeskusteluissa - mistä kolme tähteä.
Mutta siis tämän lukukokemuksen jälkimainingit on lähinnä: MIKSI kaikkien ei vaan anneta olla, miksi täytyy vertailla ja paasata ja päivitellä, vihaan tämmöstä toisten kyttäämistä ja mukahauskaahelvetinsarkastista naljailua AARGHHHHH. En tykännyt tyylistä. Vaikka oli siellä muutama oikeastikin ihan hauska kohta. Yleisesti kuitenkin koin tämän aika kamalaksi vastakkainasetteluksi, ja hirveän mustavalkoiseksi.
Kirjoittaja siis toisaalta arvostelee äitiyden/vanhemmuuden paremmuuskilpailua ja kaikkea siihen liittyvää (👍), toisaalta mun näkökulmasta sortuu siihen itse läpi kirjan. Tässä lähdetään siitä, että kritisoidaan vinoutuneita malleja ja rakenteita (👍👍), mutta päädytään kuitenkin osoittelemaan hyvinkin kärkevästi (jopa nimeltä mainiten) yksilöitä. Ok että sisältö on subjektiivista ja monista asioista pitääkin puhua kärjistetysti jos mitään muutosta mihinkään toivoo, muttaaaaa.
Käyn pääni sisällä vastaavaa äitinäolemisen "oikeita" ja "vääriä" ruotivaa keskustelua ihan itseni kesken lähes 24/7, että ehkä syy tähän valtavaan ärtymykseen on siinä että en kestä yhtään enempää enkä nyt ainakaan halua arvostella yhdenkään toisen äidin tai vanhemman tekemisiä tai valintoja koska omissa on riittämiin vatvomista maailman tappiin asti.
Toisekseen, ärsyynnyn usein tämän tyylisten subjektiivisten kokemusten painamisesta ei-fiktioksi ihan hirveästi. Mikä on sinänsä ristiriitaista, koska enemmän kaikenlaisia ääniä kuuluviin on hyvä asia, plus esim. itse haluan aina kirjoittaa nimenomaan omista subjektiivisista fiiliksistäni mihin tahansa liittyen. Mutta se turhauttaa, kun henkilökohtainen kokemus asiasta x ja näkövinkkelistä y naamioidaan yleiseksi totuudeksi, eikä esim. itse koe ollenkaan samoin (joo myös oma napani on asia, mutta). En vaan jotenkaan kestä tällaista asetelmaa.
Toisaalta voisin keskustella tän kirjan sisällöstä todennäköisesti päiväkausia, sekin on varmaan meriitti teokselle?
Joka tapauksessa koin että tämä oli lähinnä kiukkuinen kirja, eikä joka kohdassa ihan oikeutetusti, ja nyt olen itse sitäkin kiukkuisempi ja ahdistuneempi. Että en juurikaan nauttinut tämän lukemisesta, vaikka sinänsä asia oli kiinnostavaa ja teksti sujuvaa. Mutta joo, lukuisia tärkeitä huomioita ja painavaa kritiikkiä tämä siis kyllä myös sisälsi. Erityisen myönteisesti koin rinnastukset muihin nisäkkäisiin, koska MYÖS NIIDEN OIKEUDET sille pöydälle!, ja koska näissä kohdissa itkin.
June 28, 2024
Edelleen parasta mitä aiheesta on suomeksi kirjoitettu.
Lukukokemus on tällä kertaa aika erilainen kuin viimeksi (julkaisun aikaan?), koska, no, laskettu aika oli pari päivää sitten ja odotttelu jatkuu. Hauskaa, että Silfverberg kirjoittaa siitä miten lapsen ja vanhemmuuden suhteen kannattaa kuunnella kymmisen vuotta vanhempia, edeltä kulkeneita. Sitä Silfverberg ja tämä kirja ovat minulle, aika täsmällisesti. (Sivuhuomio: omat aatteelliset idolit alkaa olla viisikymppisiä...)
Kymmenen vuotta kirjan julkaisusta ja osa käsitellyistä asioista -- siis Silfverbergin ihmettelyn, kummastelun ja tarkastelun kohteista -- tuntuu menneen eteenpäin, tuntuvan eri tavalla normaalilta ainakin omassa viiteryhmässäni. En ole kuullut kenenkään puhuvan lääkkeettömästä synnytyksestä, vaikka se tuntuu terveydenhuollon puolella olevankin se mihin suuntaan varovaisesti työnnetään. Toisaalta kuuntelin podcastia, jossa kätilö/tutkija kertoi että Suomessa ei voida enempää enää epiduraaleja antaa, koska lähes kaikki sen haluavat sen myös saavat. Keskustelu on ehkä irrallaan todellisuudesta. Kiinnostavaa on myös se, että vaikkapa kestovaipoista puhutaan vaihtoehtona ja yhtenä keinona, eikä asia ole joko tai. "Kestovaippailu" tai muut nämä substantiiveistä verbeiksi muuttuneet ilmiöt eivät ole tulleet (vielä) vastaan.
Sama juttu vanhempainvapaiden ja hoivatyön jakamisen kanssa. Kolmevuotiaana päiväkotiin, kuka siihen pystyy? Puolitoista vuotta tuntuu normilta omassa viiteryhmässä, koska sen verran valtiolta saa järkevää rahaa. Kotihoidontuki on Helsingissä 2020-luvulla aivan liian vähän. Ei meillä ole säästöjä tai tarpeeksi isoja palkkoja edes melkein nelikymppisenä. (Oliko 2010-luvun alun vanhemmilla? Paljon on muuttunut, jos oli!)
Asiat ovat muuttuneet. Ei kaikkialla, mutta osalla meistä. Ehkä asia on minullekin niin kuin Silfverbergille, että omassa kuplassa tapahtuu jotain ja sen kuvittelee koskevan kaikkia. No, parempi niin, koska lähestyvä vanhemmuus on nostanut vanhan kysymyksen -- Onko heteroilla kaikki hyvin? -- taas eri tavalla ajankohtaiseksi. Sukupuolittaminen -- lapsen, vanhempien -- on yhtä vahvaa kuin jossain peruskoulussa.
Siinä onkin yksi asia, joka ei ole 11 vuodesssa muuttunut: edelleen on tarpeellista muistuttaa ihmisiä siitä, että feminismi on myös miesten/isien/toisten vanhempien etu. Isä ei ole ulkopuolinen auttajavanhempi, jos ei sellaiseksi ihan itse ja omasta halustaan jää. Tämä tuntuu normojulkisuudessa edelleen olevan ihmeellinen asia, poikkeus. Onko heteroilla kaikki hyvin? Miehet, miksi hyväksytte tämän? Miehet, lukekaa tämä kirja, jos ette muuta lue.
Ja kaikkien, oli vanhempia tai ei, tulisi lukea ne kohdat, joissa Silfverberg kohtaa imettämisen luonnollisuuden ("luonnollisuuden") ja johtaa siitä laajempaa politiikkaa, filosofiaa, joka on edelleen radikaalia: ihminen on eläin, ja imettävä, synnyttävä eläin on sitä oli kyseessä ihminen, sika tai lehmä. Yhteiskuntamme tekee rajua, brutaalia, törkeää väkivaltaa äitejä kohtaan maidon ja lihan nimissä. Tämä on sokea piste edelleen, eikä loppua näy.
Mainio kirja siis edelleen. Varsinkin, koska on kaiken tämän yhteiskunnallisen tarkkanäköisyyden lisäksi järjettömän kaunis, hauska ja raaka. Vanhemmuudesta, äitiydestä ja vauvoista on kirjoitettu tuhat turhaa, tylsää, tyhjänpäiväistä kirjaa (ja minä olen lukenut niitä nyt aivan liian monta), mutta Silfverbergin Äitikortti ei ole mitään näistä.
Toivon vain, että joku kirjoittaisi jotain vastaavaa uudelleen, 2020-luvun jälkipuoliskolle. Vielä parempaa, jos kyseessä olisi mies tai muu ei-synnyttävä vanhempi!
Lukukokemus on tällä kertaa aika erilainen kuin viimeksi (julkaisun aikaan?), koska, no, laskettu aika oli pari päivää sitten ja odotttelu jatkuu. Hauskaa, että Silfverberg kirjoittaa siitä miten lapsen ja vanhemmuuden suhteen kannattaa kuunnella kymmisen vuotta vanhempia, edeltä kulkeneita. Sitä Silfverberg ja tämä kirja ovat minulle, aika täsmällisesti. (Sivuhuomio: omat aatteelliset idolit alkaa olla viisikymppisiä...)
Kymmenen vuotta kirjan julkaisusta ja osa käsitellyistä asioista -- siis Silfverbergin ihmettelyn, kummastelun ja tarkastelun kohteista -- tuntuu menneen eteenpäin, tuntuvan eri tavalla normaalilta ainakin omassa viiteryhmässäni. En ole kuullut kenenkään puhuvan lääkkeettömästä synnytyksestä, vaikka se tuntuu terveydenhuollon puolella olevankin se mihin suuntaan varovaisesti työnnetään. Toisaalta kuuntelin podcastia, jossa kätilö/tutkija kertoi että Suomessa ei voida enempää enää epiduraaleja antaa, koska lähes kaikki sen haluavat sen myös saavat. Keskustelu on ehkä irrallaan todellisuudesta. Kiinnostavaa on myös se, että vaikkapa kestovaipoista puhutaan vaihtoehtona ja yhtenä keinona, eikä asia ole joko tai. "Kestovaippailu" tai muut nämä substantiiveistä verbeiksi muuttuneet ilmiöt eivät ole tulleet (vielä) vastaan.
Sama juttu vanhempainvapaiden ja hoivatyön jakamisen kanssa. Kolmevuotiaana päiväkotiin, kuka siihen pystyy? Puolitoista vuotta tuntuu normilta omassa viiteryhmässä, koska sen verran valtiolta saa järkevää rahaa. Kotihoidontuki on Helsingissä 2020-luvulla aivan liian vähän. Ei meillä ole säästöjä tai tarpeeksi isoja palkkoja edes melkein nelikymppisenä. (Oliko 2010-luvun alun vanhemmilla? Paljon on muuttunut, jos oli!)
Asiat ovat muuttuneet. Ei kaikkialla, mutta osalla meistä. Ehkä asia on minullekin niin kuin Silfverbergille, että omassa kuplassa tapahtuu jotain ja sen kuvittelee koskevan kaikkia. No, parempi niin, koska lähestyvä vanhemmuus on nostanut vanhan kysymyksen -- Onko heteroilla kaikki hyvin? -- taas eri tavalla ajankohtaiseksi. Sukupuolittaminen -- lapsen, vanhempien -- on yhtä vahvaa kuin jossain peruskoulussa.
Siinä onkin yksi asia, joka ei ole 11 vuodesssa muuttunut: edelleen on tarpeellista muistuttaa ihmisiä siitä, että feminismi on myös miesten/isien/toisten vanhempien etu. Isä ei ole ulkopuolinen auttajavanhempi, jos ei sellaiseksi ihan itse ja omasta halustaan jää. Tämä tuntuu normojulkisuudessa edelleen olevan ihmeellinen asia, poikkeus. Onko heteroilla kaikki hyvin? Miehet, miksi hyväksytte tämän? Miehet, lukekaa tämä kirja, jos ette muuta lue.
Ja kaikkien, oli vanhempia tai ei, tulisi lukea ne kohdat, joissa Silfverberg kohtaa imettämisen luonnollisuuden ("luonnollisuuden") ja johtaa siitä laajempaa politiikkaa, filosofiaa, joka on edelleen radikaalia: ihminen on eläin, ja imettävä, synnyttävä eläin on sitä oli kyseessä ihminen, sika tai lehmä. Yhteiskuntamme tekee rajua, brutaalia, törkeää väkivaltaa äitejä kohtaan maidon ja lihan nimissä. Tämä on sokea piste edelleen, eikä loppua näy.
Mainio kirja siis edelleen. Varsinkin, koska on kaiken tämän yhteiskunnallisen tarkkanäköisyyden lisäksi järjettömän kaunis, hauska ja raaka. Vanhemmuudesta, äitiydestä ja vauvoista on kirjoitettu tuhat turhaa, tylsää, tyhjänpäiväistä kirjaa (ja minä olen lukenut niitä nyt aivan liian monta), mutta Silfverbergin Äitikortti ei ole mitään näistä.
Toivon vain, että joku kirjoittaisi jotain vastaavaa uudelleen, 2020-luvun jälkipuoliskolle. Vielä parempaa, jos kyseessä olisi mies tai muu ei-synnyttävä vanhempi!
January 12, 2026
Tykkäsin tästä ja tykkään Anu Silfverbergin tyylistä kirjottaa!!
June 1, 2020
Sain tästä kirjasta niin paljon vertaistukea, että tekee mieli itkeä. Kiitos, Anu Silfverberg. Kiitos.
August 9, 2021
Anu Silfverbergin Äitikortti on rehellinen, hauska ja terävä raportti lisääntymisen tilasta 2010-luvulla. Mitä kaikkea siihen voikaan liittyä raskaaksi tulemisesta synnytykseen ja niihin neuvoihin, joita ympäristö niin auliisti jakelee äideille. Niin, miksi aina vaan äideille?
Silfverberg tekee yksityisestä yleistä ja yhteiskunnallista ja se on hienoa. Juuri tällainen pohdinta muuttaa asioita. Vanhempainlomien tasaaminen, kotiäitiyden myyttien purkaminen ja synnytyksen mystifioinnin lopettaminen olisivat vähintä, mitä kanssasisaret voisivat toisilleen tehdä. Olkaa armollisia toisillenne, hankkikaa kiireesti imetyspaita ja lähtekää sieltä kotoa vauvojenne kanssa jonnekin, neuvoo Silfverberg. Luin Äitikortin esseet ahmien ja nyökytellen. Nyt nuo teemat ovat jo omassa elämässäni etäisiä, mutta palautuivat kirjan myötä kirkkaina mieleen.
Silfverberg tekee yksityisestä yleistä ja yhteiskunnallista ja se on hienoa. Juuri tällainen pohdinta muuttaa asioita. Vanhempainlomien tasaaminen, kotiäitiyden myyttien purkaminen ja synnytyksen mystifioinnin lopettaminen olisivat vähintä, mitä kanssasisaret voisivat toisilleen tehdä. Olkaa armollisia toisillenne, hankkikaa kiireesti imetyspaita ja lähtekää sieltä kotoa vauvojenne kanssa jonnekin, neuvoo Silfverberg. Luin Äitikortin esseet ahmien ja nyökytellen. Nyt nuo teemat ovat jo omassa elämässäni etäisiä, mutta palautuivat kirjan myötä kirkkaina mieleen.
August 10, 2021
En olisi uskonut tämän kirjan sisältävän parhaista/kauheimmista kuvauksista maidonjuonnin / lihansyönnin lopettamisen puolesta. Uskoin tämän (näin lapsettomana) olevan enemmän hauska kuin ahdistava mutta toisin kävi.
November 10, 2017
Olen lukenut verrattain monta äitiyttä ja kasvatusta käsittelevää kirjaa viimeisen vuoden aikana ja tämä on niistä ehdottomasti paras. Silfverberg käsittelee äitiyttä ja vanhemmuutta yhtä aikaa itseironisesti ja hellästi, niin että lukijaa itkettää ja naurattaa samanaikaisesti. Silfverbergin mielipiteet mm. kiintymysvanhemmuudesta, imetyksestä ja kestovaippailuista ovat ihanan järkeviä ja laittaa kaikenlaiset hormonihuuruiset äitiyslomahörhöilyt oikeaan mittakaavaan. Toisaalta taas Silfverberg tiedostaa, että äitiys ja vanhemmuus on välillä hörhöilyä, mutta sitä ei vaan kannata ottaa niin vakavasti. Jos aikoo lukea vain yhden kirjan oman/kumppanin raskausaikana, kannattaa lukea tämä kirja.
June 1, 2018
Anu Silfverberg on täydellinen ja mä rakastan häntä NIIN PALJON. Yhtä mielipidettä huolimatta olin samaa mieltä hänen kanssaan kaikista asioista. Perustelut ovat hyviä, hauskoja ja rehellisiä.
Ennen kirjan aloittamista mietin aiheuttaisiko lastenhankinnasta lukeminen 19-vuotiaana ahdistusta, ja kyllä se vähän aiheuttikin, mutta arvostin sen raakaa rehellisyyttä raskaudesta, synnytyksestä, lapsen kanssa elämisestä sekä läheisten ihmisten aiheuttamista paineista, koska NAISTEN PITÄISI SAADA KUULLA TÄMÄ. Henkilönä, joka ei ole varma haluaako hankkia lapsia, en halua kuulla vain sitä hempeää, pehmoista lapset-ovat-ihania ja lapsien-hankkiminen-kannattaa puhetta. Haluan kuulla myös siitä millaista on mennä edes kahville vauvan kanssa, koska imetys. Haluan kuulla ettei vauvan potkiminen/liikkuminen kohdussa ole aina taianomaista vaan välillä kivuliastakin. Haluan kuulla kuinka oma keho ei enää tunnu omalta ja kaikki hiplaavat vatsaasi luvatta. Haluan kuulla että seksielämäni tulee kärsimään (että se neuvolatäti ärsytti mua, "käsistä pitäminen on seksuaalisuutta", miksei voida edes aikuisinakaan myöntää että naisetkin haluavat oikeasti panna eivätkä vaan pitää käsistä?). Anun kirjasta löytyy sekä äitiyden hyvät että huonot puolet.
Kaikista parhain asia kirjassa oli mielestäni äitiydestä identiteettiä hakevien naisten kritiikki. Musta on pitkään tuntunut että naiset ketkä eivät löydä sitä omaa juttuaan ennen lastenhankintaa, putoavat sinne Äitiyden Mustaan Aukkoon ja heidän potentiaalinsa menee hukkaan hiekkalaatikon reunalla. Äitiys ei ole ammatti. Kotiäitiys ei todellakaan ole mikään valtti työelämään palatessa. Äitikortti on laiska keino argumentissa samoin kuten "ymmärrät vasta kun sinulla on omia lapsia"-lause. Äideillä pitää olla muutakin elämää kuin lapsi ja isien pitää antaa ellei jopa olettaa osallistuvan enemmän lastenhoitoon.
Toinen asia mikä sai minut raivostumaan yhteiskunnalle oli nuorten seksivalistus (erityisesti tyttöjen) ja e-pillerit. Teinitytöille paukutetaan vain, että "koska vain voi tulla raskaaksi" ja "ei tarvitse jos ei halua" (mikä on totta kai tärkeää, mutta siitä puuttuu se toinen puoli "on täysin normaalia haluta ja silloin toimitaan näin..."). Puhutaan tärkeistä asioista kuten ehkäisykeinot, muttei puhuta siitä että seksin jälkeen tytön kannattaa käydä vessassa jottei hän saa virtsatientulehdusta tai että e-pillereillä on usein sivuvaikutuksia ja silloin kannattaa vaihtaa merkkiä/miettiä jotain muuta keinoa. Tytöille tulee mielikuva heistä objekteina seksissä eikä subjekteina "poikahan siinä ohjaa koko juttua". Tytöt huolehtivat ehkäisystä yhteiskunnan painostuksesta tavalla, johon miehet eivät ikinä suostuisi. Ja sitten vielä se että koko ajan puhutaan vain heteroseksistä.
Ajatukseni ovat ihan joka puolella näistä aiheista, mutta jos kukaan haluaa ymmärtää niitä niin lukekoot tämän kirjan. Anu osaa kyllä selittää ne.
Ennen kirjan aloittamista mietin aiheuttaisiko lastenhankinnasta lukeminen 19-vuotiaana ahdistusta, ja kyllä se vähän aiheuttikin, mutta arvostin sen raakaa rehellisyyttä raskaudesta, synnytyksestä, lapsen kanssa elämisestä sekä läheisten ihmisten aiheuttamista paineista, koska NAISTEN PITÄISI SAADA KUULLA TÄMÄ. Henkilönä, joka ei ole varma haluaako hankkia lapsia, en halua kuulla vain sitä hempeää, pehmoista lapset-ovat-ihania ja lapsien-hankkiminen-kannattaa puhetta. Haluan kuulla myös siitä millaista on mennä edes kahville vauvan kanssa, koska imetys. Haluan kuulla ettei vauvan potkiminen/liikkuminen kohdussa ole aina taianomaista vaan välillä kivuliastakin. Haluan kuulla kuinka oma keho ei enää tunnu omalta ja kaikki hiplaavat vatsaasi luvatta. Haluan kuulla että seksielämäni tulee kärsimään (että se neuvolatäti ärsytti mua, "käsistä pitäminen on seksuaalisuutta", miksei voida edes aikuisinakaan myöntää että naisetkin haluavat oikeasti panna eivätkä vaan pitää käsistä?). Anun kirjasta löytyy sekä äitiyden hyvät että huonot puolet.
Kaikista parhain asia kirjassa oli mielestäni äitiydestä identiteettiä hakevien naisten kritiikki. Musta on pitkään tuntunut että naiset ketkä eivät löydä sitä omaa juttuaan ennen lastenhankintaa, putoavat sinne Äitiyden Mustaan Aukkoon ja heidän potentiaalinsa menee hukkaan hiekkalaatikon reunalla. Äitiys ei ole ammatti. Kotiäitiys ei todellakaan ole mikään valtti työelämään palatessa. Äitikortti on laiska keino argumentissa samoin kuten "ymmärrät vasta kun sinulla on omia lapsia"-lause. Äideillä pitää olla muutakin elämää kuin lapsi ja isien pitää antaa ellei jopa olettaa osallistuvan enemmän lastenhoitoon.
Toinen asia mikä sai minut raivostumaan yhteiskunnalle oli nuorten seksivalistus (erityisesti tyttöjen) ja e-pillerit. Teinitytöille paukutetaan vain, että "koska vain voi tulla raskaaksi" ja "ei tarvitse jos ei halua" (mikä on totta kai tärkeää, mutta siitä puuttuu se toinen puoli "on täysin normaalia haluta ja silloin toimitaan näin..."). Puhutaan tärkeistä asioista kuten ehkäisykeinot, muttei puhuta siitä että seksin jälkeen tytön kannattaa käydä vessassa jottei hän saa virtsatientulehdusta tai että e-pillereillä on usein sivuvaikutuksia ja silloin kannattaa vaihtaa merkkiä/miettiä jotain muuta keinoa. Tytöille tulee mielikuva heistä objekteina seksissä eikä subjekteina "poikahan siinä ohjaa koko juttua". Tytöt huolehtivat ehkäisystä yhteiskunnan painostuksesta tavalla, johon miehet eivät ikinä suostuisi. Ja sitten vielä se että koko ajan puhutaan vain heteroseksistä.
Ajatukseni ovat ihan joka puolella näistä aiheista, mutta jos kukaan haluaa ymmärtää niitä niin lukekoot tämän kirjan. Anu osaa kyllä selittää ne.
April 6, 2022
Luin tämän välipalana tavallisten vauva- ja lapsioppaiden lomassa. Yhteiskunnallinen näkökulma olikin tervetullut ja moni tärkeä aihe tuli otetuksi esiin. Itselleni kun on ollut aika luontevaa pohtia omaa ensimmäistä raskauskokemusta ja äidiksi tulemista myös vähän laajemmasta näkökulmasta. Pidin myös yllättävän paljon niistä kohdista, joissa kirjailija jakaa omaa kokemusmaailmaansa aidoimmillaan yrittämisestä raskaaksi tuloon ja synnytyksestä vauva-arkeen. Vaikka en odottanut mitään vertaistukikirjaa, kirjailijan tyyli kuvailla kokemuksiaan on suoruudessaan sen verran aito, että olisin voinut lukea enemmänkin hänen pohdintojaan nimenomaan hänen omasta äidiksi tulemisen prosessistaan.
Tapa, jolla kirjoittaja yhdistää omat kokemukset yhteiskunnallisiin aiheisiin on kuitenkin aika jännä. Osa yhteiskuntakritiikistä osui ihan nappiin ja osa taas oli vain räyhäämistä, mikä tuntui kumpuavan liiaksi jostain kirjoittajan omasta kokemusmaailmasta, sen sijaan että asioita olisi tarkasteltu oikeasti monipuolisesti ja erilaiset näkökulmat huomioon ottaen. Seassa oli paljon huonosti perusteltuja väittämiä ja ihan asiavirheitä. Räksyttävä tyyli teki lukukokemuksesta raskaan, varsinkin silloin kun kyse ei ollut enää yhteiskuntakritiikistä vaan haukut kohdistuivat toisiin äiteihin ja vanhempiin. Ihmettelin esimerkiksi empatian puutetta erilaisten synnytyskokemusten suhteen. Onko ihan oikeasti tarpeellista arvostella toisten kokemuksia, kun on kyse kaikkia äitejä yhdistävästä aika herkästä ja erityislaatuisesta asiasta?
Tyylissä oli jotain tunkkaista, ehkä kirja on vähän jo vanhentunut. Vai elänkö vain kuplassa ajatellessani, että nykyään vanhemmuudesta osattaisiin puhua jo vähän lempeämmin? Että ihmiset olisivat alkaneet sallia erilaisia äitejä paremmin, ettei lähtöoletus enää ole se kolmen vuoden kotiäitiys ja isät ovat oikeasti aktivoituneet ottamaan tilaa vanhempina? Ehkä kuplani hajoaa, kun lapsi syntyy, toivottavasti ei täysin. Ei tätä kirjaa ainakaan nykyajan suorittajaäideille voi suositella, sivuilta saa vain haukut eikä mitään selvästi esitettyä tilalle. Itsellenikin jälkimauksi jäi lopulta kummallinen sekasotku negatiivista energiaa, jota en halua kantaa mukanani tulevaan äitiyteen.
Mutta sainpahan ainakin hieman erilaisen lukukokemuksen kuin nuo perinteiset kirjat joita raskausaikana yleensä luetaan ja oli tässä hyvätkin hetkensä. Sitäkään ei voi kiistää, etteikö olisi todella tärkeää, että äitiaiheesta kirjoitetaan erilaisia tekstejä valtavirtaa ja yleisiä oletuksia haastaen.
Tapa, jolla kirjoittaja yhdistää omat kokemukset yhteiskunnallisiin aiheisiin on kuitenkin aika jännä. Osa yhteiskuntakritiikistä osui ihan nappiin ja osa taas oli vain räyhäämistä, mikä tuntui kumpuavan liiaksi jostain kirjoittajan omasta kokemusmaailmasta, sen sijaan että asioita olisi tarkasteltu oikeasti monipuolisesti ja erilaiset näkökulmat huomioon ottaen. Seassa oli paljon huonosti perusteltuja väittämiä ja ihan asiavirheitä. Räksyttävä tyyli teki lukukokemuksesta raskaan, varsinkin silloin kun kyse ei ollut enää yhteiskuntakritiikistä vaan haukut kohdistuivat toisiin äiteihin ja vanhempiin. Ihmettelin esimerkiksi empatian puutetta erilaisten synnytyskokemusten suhteen. Onko ihan oikeasti tarpeellista arvostella toisten kokemuksia, kun on kyse kaikkia äitejä yhdistävästä aika herkästä ja erityislaatuisesta asiasta?
Tyylissä oli jotain tunkkaista, ehkä kirja on vähän jo vanhentunut. Vai elänkö vain kuplassa ajatellessani, että nykyään vanhemmuudesta osattaisiin puhua jo vähän lempeämmin? Että ihmiset olisivat alkaneet sallia erilaisia äitejä paremmin, ettei lähtöoletus enää ole se kolmen vuoden kotiäitiys ja isät ovat oikeasti aktivoituneet ottamaan tilaa vanhempina? Ehkä kuplani hajoaa, kun lapsi syntyy, toivottavasti ei täysin. Ei tätä kirjaa ainakaan nykyajan suorittajaäideille voi suositella, sivuilta saa vain haukut eikä mitään selvästi esitettyä tilalle. Itsellenikin jälkimauksi jäi lopulta kummallinen sekasotku negatiivista energiaa, jota en halua kantaa mukanani tulevaan äitiyteen.
Mutta sainpahan ainakin hieman erilaisen lukukokemuksen kuin nuo perinteiset kirjat joita raskausaikana yleensä luetaan ja oli tässä hyvätkin hetkensä. Sitäkään ei voi kiistää, etteikö olisi todella tärkeää, että äitiaiheesta kirjoitetaan erilaisia tekstejä valtavirtaa ja yleisiä oletuksia haastaen.
November 20, 2020
Tässä kokoelmassa oli huteja ja osumia. Yleisesti olisin kaivannut esseiltä vahvempaa (ja Silfverbergille ominaista) faktapohjaisuutta ja journalistista otetta tukemaan henkilökohtaisia havaintoja äitiydestä. Kokoelman parhaimmistoa olivat mielestäni nimikkoessee Äitikortti sekä Ihmisen lisääntyminen -niminen teksti kirjan alkupuolella.
Kokoelman teksteissä sorrutaan kuitenkin liian usein juuri siihen oman kokemuksen nostamiseen yleiseksi normaaliksi, jota tekstit kritisoivat. Samalla oletetaan joukko ideologioita ja ismejä muiden äitien käyttäytymisen taustalle, vastataan argumentteihin joita näkymätön vastapuoli esittää. Ote löystyy loppua kohden ja viimeisen luvun valikoima neuvoja tuntui todella omituiselta tällaisessa teoksessa.
Kokoelman teksteissä sorrutaan kuitenkin liian usein juuri siihen oman kokemuksen nostamiseen yleiseksi normaaliksi, jota tekstit kritisoivat. Samalla oletetaan joukko ideologioita ja ismejä muiden äitien käyttäytymisen taustalle, vastataan argumentteihin joita näkymätön vastapuoli esittää. Ote löystyy loppua kohden ja viimeisen luvun valikoima neuvoja tuntui todella omituiselta tällaisessa teoksessa.
June 10, 2019
Kiinnostavia, häiritseviä ja hauskojakin huomioita vanhemmuuteen liittyvistä kummallisuuksista ja dogmista. Oikein mainio!
June 24, 2018
vaikka äitiys ei ole itselleni mitenkään ajankohtainen juttu, niin Silfverbergin esseet kolahtivat silti! pari kertaa nauroin ääneen ja mietin että tollastaks se sitten on. teos käsittelee sopivan humoristisella otteella äitiyden ja vanhemmuuden sukupuolittuneita rooleja, äitien/naisten välisiä tasa-arvokysymyksiä ja äitiyden myyttejä - toki melko subjektiivisesti Silfverbergin omasta näkökulmasta. 3.5 / 5
November 3, 2021
Olipa loistava. Sinut on nähty -teoksen jälkeen teki mieli alkaa tutustua kaikkeen, mitä Silfverberg on kirjoittanut, enkä tämän kohdalla todellakaan pettynyt. Hieno, yhteiskunnallinen henkilökohtaisella tavalla, henkilökohtainen yhteiskunnallisella tavalla. Äitiys on aihe, josta se yleisyydestä huolimatta kirjoitetaan kovin vähän, ja vielä vähemmän siitä kirjoitetut kirjat tuntuvat saavan näkyvyyttä. Onneksi on tämä.
January 19, 2020
Anu Silfverbergin Äitikortti tarkastelee äitiyttä ja lisääntymistä kiintoisasti rakenteiden kautta, joka edesauttaa erilaisten äitiyteen liitettävien erikoisten piirteiden huomaamista. Feministinen näkökulma helpottaa näkemään äitiyden äärimmäistä politisoitumista, oli kyse sitten ekoäitiydestä, muiden vanhempien roolista kasvatuksessa tai muista vanhemmuuteen liittyvistä odotuksista. Teos etenee rakenteista kohti subjektiivista kokemusta, ja onnistuu kirjoittamaan äitiydestä tarkkaavaisesti kummassakin tapauksessa.
February 21, 2023
Ehkä paras kirja vanhemmuudesta! Silfverbergillä on todella paljon hyviä oivalluksia niin raskaudesta, vanhemmuudesta kuin siihen liittyvästä kulttuuristamme.
August 9, 2020
Aloin lukea tätä kirjaa suurin odotuksin - odotan ensimmäistä lastani ja Äitikorttia suositeltiin monessa paikassa. Kirjalta odotin osuvaa yhteiskuntakritiikkiä ja ehkä jotain synninpäästöä äideille, joita nykyinen äitiyden suorittaminen ahdistaa.
Kirjan ensimmäisen puolisko olikin täynnä hyviä huomioita ja (itse)kriittistä pohdintaa kunnes -pam!- lapsi syntyy ja kirjoittaja kuin taikaiskusta muuttuu ylimieliseen sävyyn kirjoittelevaksi kaikkitietäväksi räyhääjäksi. Ero kirjan kahden puolikkaan välillä on hämmentävä mitä tulee asenteeseen ja tunnelmaan.
Lapsen syntymän jälkeen kirjailija luopuu asiallisesta kritiikistä ja pohdinnasta ja valitsee strategiaksi ”hyökkäys on paras puolustus”. Vihollisia omalle äitiydelle löytyy helpoiten muista äideistä ja tarvittaessa olkiukoista, kuten imetysfanaatikoista ja kiintymysvanhemmuudesta jotka kaikki lytätään kirjassa täysin maan rakoon. Kirjoittaja loukkaantuu neuvoista joita annetaan esim. Imetystä koskien (ammattilaisten toimesta) mutta on sitten itse tarjoamassa omia näkemyksiään faktana. Arvostus tätä kirjaa kohtaan itsellä laski varsinkin niissä kohdissa missä pilkattiin äitiä joka puhui äitien itsemääräämisoikeuteen puolesta (Hesarin ”Minna” jolle oli tehty sisätutkimus varoittamatta) ja kirjaimellisesti seuraavalla aukeamalla kirjailija itse kertoo kuinka vain yksi neljästä imetysneuvojasta pyysi luvan ennen kuin tarttui kiinni hänen rintoihinsa. On myös selvää, että kirjoittaja ei ole lukenut Searsin The Baby Bookia, kirjasta esitetyt väitteet eivät pidä paikkaansa minkä jokainen voi huomata lukemalla TBB:n ensimmäisen luvun. Tämä on harmi, koska Searsista olisi saanut aikaiseksi asiallista ja tärkeää kritiikkiä ja pohdintaa ilman olkiukkoilua. Kirjan lopussa tarjotaankin sitten omia neuvoja kovin väittein (pulloruokinta ei tuhoa imetystä! - noh, ihan tutkitusti niin voi käydä).
Kirjassa on jonkin verran hyvää yhteiskuntakritiikkiä , mutta henkilökohtaisesti sitä oli vaikea arvostaa sen jälkeen, kun kirjassa esitettiin valheellisia väitteitä ja sorruttiin loputtomasti keksittyjen vihollisten verbaaliseen tuhoamiseen ja itsensä nostamiseen jalustalle. Lopussa huvitti kun kirjailija kertoo itse asiassa noudattaneensa kiintymysvanhemuuden metodeja esim. vauvan kanniskelun muodossa, tajuamatta tätä itse.
Kaksi tähteä ensimmäisestä puoliskosta. Käteen jäi lähinnä pelko siitä, odottaako itseä vastaava sekoaminen kunhan vauva syntyy.
Kirjan ensimmäisen puolisko olikin täynnä hyviä huomioita ja (itse)kriittistä pohdintaa kunnes -pam!- lapsi syntyy ja kirjoittaja kuin taikaiskusta muuttuu ylimieliseen sävyyn kirjoittelevaksi kaikkitietäväksi räyhääjäksi. Ero kirjan kahden puolikkaan välillä on hämmentävä mitä tulee asenteeseen ja tunnelmaan.
Lapsen syntymän jälkeen kirjailija luopuu asiallisesta kritiikistä ja pohdinnasta ja valitsee strategiaksi ”hyökkäys on paras puolustus”. Vihollisia omalle äitiydelle löytyy helpoiten muista äideistä ja tarvittaessa olkiukoista, kuten imetysfanaatikoista ja kiintymysvanhemmuudesta jotka kaikki lytätään kirjassa täysin maan rakoon. Kirjoittaja loukkaantuu neuvoista joita annetaan esim. Imetystä koskien (ammattilaisten toimesta) mutta on sitten itse tarjoamassa omia näkemyksiään faktana. Arvostus tätä kirjaa kohtaan itsellä laski varsinkin niissä kohdissa missä pilkattiin äitiä joka puhui äitien itsemääräämisoikeuteen puolesta (Hesarin ”Minna” jolle oli tehty sisätutkimus varoittamatta) ja kirjaimellisesti seuraavalla aukeamalla kirjailija itse kertoo kuinka vain yksi neljästä imetysneuvojasta pyysi luvan ennen kuin tarttui kiinni hänen rintoihinsa. On myös selvää, että kirjoittaja ei ole lukenut Searsin The Baby Bookia, kirjasta esitetyt väitteet eivät pidä paikkaansa minkä jokainen voi huomata lukemalla TBB:n ensimmäisen luvun. Tämä on harmi, koska Searsista olisi saanut aikaiseksi asiallista ja tärkeää kritiikkiä ja pohdintaa ilman olkiukkoilua. Kirjan lopussa tarjotaankin sitten omia neuvoja kovin väittein (pulloruokinta ei tuhoa imetystä! - noh, ihan tutkitusti niin voi käydä).
Kirjassa on jonkin verran hyvää yhteiskuntakritiikkiä , mutta henkilökohtaisesti sitä oli vaikea arvostaa sen jälkeen, kun kirjassa esitettiin valheellisia väitteitä ja sorruttiin loputtomasti keksittyjen vihollisten verbaaliseen tuhoamiseen ja itsensä nostamiseen jalustalle. Lopussa huvitti kun kirjailija kertoo itse asiassa noudattaneensa kiintymysvanhemuuden metodeja esim. vauvan kanniskelun muodossa, tajuamatta tätä itse.
Kaksi tähteä ensimmäisestä puoliskosta. Käteen jäi lähinnä pelko siitä, odottaako itseä vastaava sekoaminen kunhan vauva syntyy.
June 11, 2014
Silfverberg tälläkin teoksella on tarjottavana vähän ärtynyttä, melko viihdyttävää tekstiä sillä ehkä vähän itsetärkeilevällä tyylillä, joka voisi olla pidemmän päälle ärsyttävää, jos jo ensimmäisillä sivuilla ei tehtäisi kirkkaasti selväksi kirjoitusten subjektiivisuutta. Tämän teoksen kantava teema ei ole itselleni se läheisin, vaikka lisääntyminen ja sen pelko ovatkin läsnä useiden nuorten naisten mielissä koulun ihmisbiologian ja terveystiedon tunneilta lähtien, itseni mukaanlukien. Mielenkiintoani Äitikorttiin lisäsi suuresti se, että kirjailija jakoi tietouttaan, selvensi ja tarkensi sitä, mitä mieleeni on aikaisemmin muista lähteistä tarttunut. Silfverberg on suorasukainen, mikä auttaa. Toisaalta hän taipui jopa hämmästyttävään hempeilyyn ja kaunokirjalliseenkin kuvailuun joissain teksteissä, mihin en ihan ollut varautunut.
March 30, 2022
Tätä jossakin suositeltiin, varasin tämän, ja sitten luettuani Goodreadsin arvioita aloin pelätä koko kirjaa.
Minusta tämä oli kuitenkin tosi hyvä. Ehkä pahoittaisin mieleni joistakin asioista, jos olisin pienen lapsen vanhempi, jolla on vahvoja näkemyksiä, mutta vanhemmuutta uteliaan pelokkaasti pohtivalle tämä oli tosi hyvä! En jaksa nyt eritellä tarkemmin.
Mielestäni tämä on kiinnostava teos myös yleisesti - muutenkin kuin "aion ehkä hankkia lapsia" -näkökulmasta. Yhteiskunnallinen, analyyttinen ja samaan aikaan tosi hauras... Tai jotenkin avoin. Tosi jees! Toimi kaikesta tästä huolimatta tosi hyvin myös aamukahvi- ja nukkumaanmenolukemisena.
Nopealukuinen, toimiva tauotus eri lukuihin. Tykkään tekstityylistä, mulla oli useissa kauheissakin kohdissa jotenkin hauskaa tämän kirjan kanssa. (Sivuhuomautuksena, että tämän luettuani tulen tuskin koskaan edes haaveilemaan sianlihasta.)
Minusta tämä oli kuitenkin tosi hyvä. Ehkä pahoittaisin mieleni joistakin asioista, jos olisin pienen lapsen vanhempi, jolla on vahvoja näkemyksiä, mutta vanhemmuutta uteliaan pelokkaasti pohtivalle tämä oli tosi hyvä! En jaksa nyt eritellä tarkemmin.
Mielestäni tämä on kiinnostava teos myös yleisesti - muutenkin kuin "aion ehkä hankkia lapsia" -näkökulmasta. Yhteiskunnallinen, analyyttinen ja samaan aikaan tosi hauras... Tai jotenkin avoin. Tosi jees! Toimi kaikesta tästä huolimatta tosi hyvin myös aamukahvi- ja nukkumaanmenolukemisena.
Nopealukuinen, toimiva tauotus eri lukuihin. Tykkään tekstityylistä, mulla oli useissa kauheissakin kohdissa jotenkin hauskaa tämän kirjan kanssa. (Sivuhuomautuksena, että tämän luettuani tulen tuskin koskaan edes haaveilemaan sianlihasta.)
Read
May 19, 2019Rakastin tätä esseekirjaa. Luin sitä välillä öisin kylpyhuoneessa muiden nukkuessa kun en saanut unta.
Vahvasti omasta positiosta kirjoitettuja tekstejä, puuskaisia ja tunteikkaita, jopa sisäänpäinkääntyneitä ja ehkä juuri siksi niin ihania. Luen varmasti uudestaan.
Vahvasti omasta positiosta kirjoitettuja tekstejä, puuskaisia ja tunteikkaita, jopa sisäänpäinkääntyneitä ja ehkä juuri siksi niin ihania. Luen varmasti uudestaan.
March 10, 2013
Olipas todella hyvä ja ajatuksia herättävä kirja. Suosittelen lämpimästi. "Anna sen kaiken olla. Elämä on liian lyhyt. Hyvää matkaa!"
May 4, 2015
Silmiä avaava ja todella mielenkiintoinen kirja, jota suosittelisin aivan kaikille lapsenhankkimisaikeista riippumatta.
September 14, 2024
Tää oli sisällöllisesti kovaa jytinää, mutta omien äitiyskokemusten ja yhteiskunnallis-filosofisen pohdinnan välimaasto oli välillä hämärä sekamelska. Toimittaja ja äiti-identiteetti menevät välillä iloisesti sekaisin, eikä lukija ole täysin varma, onko nyt puhe mielipiteestä vai faktasta. Olo on kuin istuisin Silfverbergin kanssa viinillä (4. lasi menossa) ja hän turboyappaisi minulle aiheesta. Hyvässä ja pahassa.
Editointia olisi siis tarvittu - mutta! Kirjalla on myös suuria ansioita; Yhteiskunnallisten tematiikkojen esillenostaminen arjen kanssa. Arki on poliittista!
Silfverberg on erinomainen problematisoija ja pohdiskelija - raskaana olevan naisen keho äkätään kollektiivisen tarkkailun, kosketuksen ja arvioinnin kohteeksi. Miksi raskaana oleva nainen on ainoa henkilö, jolla ei ole omaa kehoa?
Muita erinomaisia havaintoja;
Lisääntymisen kokonais-absurdius.
Luonnollisuus ei yleensä ole toimintaohje - mutta äitiyteen naturalismi tunkeutuu vapaasti.
Ihmis- ja eläinäitien julma eriarvoisuus kaikesta samankaltaisuudesta huolimatta.
Silfverberg tekee myös rohkean kannanoton siitä, ettei kotiäidin työtä kannata kutsua työksi.
Hänen mukaansa tällainen nimeäminen ainoastaan puskee naisia ja äitejä kauemmas yhteiskunnasta vaikka he kuuluvat sinne lapsineen. Perhe ei ole yhteiskunnasta erillinen vaan siihen kuuluva, poliittinen entiteetti. Perhepolitiikka vaikuttaa työpolitiikkaan ja työpolitiikka perhepolitiikkaan ja tämä kaikki vaikuttaa yksittäisten perheiden "yksilöllisiin valintoihin".
Myös äitien ja isien erillisestä kohtelusta Silfverberg tekee vihaisia ja asianmukaisia huomioita - äitien kohtelu ensisijaisina huoltajina ja miesten reippaina apulaisina on pinttynyt, suuri, feministinen ongelma
Editointia olisi siis tarvittu - mutta! Kirjalla on myös suuria ansioita; Yhteiskunnallisten tematiikkojen esillenostaminen arjen kanssa. Arki on poliittista!
Silfverberg on erinomainen problematisoija ja pohdiskelija - raskaana olevan naisen keho äkätään kollektiivisen tarkkailun, kosketuksen ja arvioinnin kohteeksi. Miksi raskaana oleva nainen on ainoa henkilö, jolla ei ole omaa kehoa?
Muita erinomaisia havaintoja;
Lisääntymisen kokonais-absurdius.
Luonnollisuus ei yleensä ole toimintaohje - mutta äitiyteen naturalismi tunkeutuu vapaasti.
Ihmis- ja eläinäitien julma eriarvoisuus kaikesta samankaltaisuudesta huolimatta.
Silfverberg tekee myös rohkean kannanoton siitä, ettei kotiäidin työtä kannata kutsua työksi.
Hänen mukaansa tällainen nimeäminen ainoastaan puskee naisia ja äitejä kauemmas yhteiskunnasta vaikka he kuuluvat sinne lapsineen. Perhe ei ole yhteiskunnasta erillinen vaan siihen kuuluva, poliittinen entiteetti. Perhepolitiikka vaikuttaa työpolitiikkaan ja työpolitiikka perhepolitiikkaan ja tämä kaikki vaikuttaa yksittäisten perheiden "yksilöllisiin valintoihin".
Myös äitien ja isien erillisestä kohtelusta Silfverberg tekee vihaisia ja asianmukaisia huomioita - äitien kohtelu ensisijaisina huoltajina ja miesten reippaina apulaisina on pinttynyt, suuri, feministinen ongelma
February 22, 2025
Kirjan alku oli hyvä, joskin kirjoittajan jatkuva muistutus siitä että hän on feministi (ja täten parempi ihminen?) alkoi puuduttaa ja vähän nolottaakin. Pidin kirjoitustyylistä ja sain monta oivallusta ja olin monesta asiasta myös samaa mieltä.
Jotenkin kirjasta jää silti ristiriitainen olo enkä tarkalleen osaa ehkä sanoittaa mikä se on. Se sika-luku oli todella irrallinen muusta kirjasta, vaikka toki sydämellinen ja liikuttava olikin. Synnytys-luku ja luomusynnyttäjien dissaaminen sai minut lähes raivon valtaan. Jos synnyttäjä tahtoo varjella syntyvää lasta lääkkeitä tai haluaa mahdollisimman nopean ja sujuvan synnytyksen ilman useita toimenpiteitä (medikaaliset toimenpiteet johtaa usein uusiin toimenpiteisiin ja epiduraali usein hidastaa synnytystä), niin onko se niin paha asia? Kirjassa luodaan kuva, että kaikki luomusynnytykseen pyrkivät naiset ovat hörhöjä, joiden oma synnytyskokemus menee vauvan turvallisuuden edelle. Näin ei todellakaan ole. Toki asiallinen kritiikki erilaisia aatteita vastaan on ihan ok, mutta en pitänyt siitä miten tässä asiassa vedettiin mutkat suoraksi ja niputettiin kaikki luomusynnyttäjät samaan kategoriaan. Surullista, että kirjoittaja itse kai ajattelee olevansa jotenkin erityisen suvaitsevainen (ja ah, feministi!), mutta sortuu toistuvasti muiden valintojen kritisointiin epäreiluin perustein.
Ihan ok lukukokemus ja kirjassa oli myös erittäin paljon hyvää, mutta en ihan tätä odottanut kun moni tätä kirjaa suositteli.
Jotenkin kirjasta jää silti ristiriitainen olo enkä tarkalleen osaa ehkä sanoittaa mikä se on. Se sika-luku oli todella irrallinen muusta kirjasta, vaikka toki sydämellinen ja liikuttava olikin. Synnytys-luku ja luomusynnyttäjien dissaaminen sai minut lähes raivon valtaan. Jos synnyttäjä tahtoo varjella syntyvää lasta lääkkeitä tai haluaa mahdollisimman nopean ja sujuvan synnytyksen ilman useita toimenpiteitä (medikaaliset toimenpiteet johtaa usein uusiin toimenpiteisiin ja epiduraali usein hidastaa synnytystä), niin onko se niin paha asia? Kirjassa luodaan kuva, että kaikki luomusynnytykseen pyrkivät naiset ovat hörhöjä, joiden oma synnytyskokemus menee vauvan turvallisuuden edelle. Näin ei todellakaan ole. Toki asiallinen kritiikki erilaisia aatteita vastaan on ihan ok, mutta en pitänyt siitä miten tässä asiassa vedettiin mutkat suoraksi ja niputettiin kaikki luomusynnyttäjät samaan kategoriaan. Surullista, että kirjoittaja itse kai ajattelee olevansa jotenkin erityisen suvaitsevainen (ja ah, feministi!), mutta sortuu toistuvasti muiden valintojen kritisointiin epäreiluin perustein.
Ihan ok lukukokemus ja kirjassa oli myös erittäin paljon hyvää, mutta en ihan tätä odottanut kun moni tätä kirjaa suositteli.
August 17, 2021
Silfverbergin henkilökohtaisen ja yleisen välillä pallotteleva huumorilla höystetty tyyli miellyttää lähtökohtaisesti. Hän kirjoittaa menemään pamflettimaisen reippaasti, muttei lukijan toisaalta ole mikään pakko kädestä syödä. Silvferberg kirjoittaa pikemmin ajattelulle tiloja kuin tarjoaa pöydällisen faktoja ja valmiita vastauksia. Äitinä hän sijoittunee (arvioin asiaa vain, koska kirjassa Silfverberg sitä aivan itse avaa) jonnekin tukevasti kiintymysvanhemmuusäidin ja kovismutsin välimaastoon, jonne suurin osa äideistä/vanhemmista suuntaa suorilta tai päätyy lopulta. Siinä mielessä samaistuttavaa.
Mistä johtuneekaan, mutta vahvimmin itselleni jäi lopulta mieleen koulun seksuaalikasvatuksen ilmeinen puutteellisuus vahvoine sukupuolittuneisuuksineen. Kyllä se vauva vain vaani kieltämättä vähän joka nurkan takana vielä 2000-luvun taitteessakin. Että eiköhän ihan varmuuden vuoksi pistetä ne pillerit sulle reppuun (ei oma kokemus, mutta voisi olla).
Jos olisin lukenut jonkun vanhemmuuskirjan ennen kuin tulin äidiksi, olisin melkeinpä suonut sen olleen tämän. Silfverberg pyrkii osaltaan asettelemaan vanhemmuutta yhteiskunnalliseen kehykseen. Siitä käsin yksilötason kokemuskin tuppaa olemaan eheämpi.
Mistä johtuneekaan, mutta vahvimmin itselleni jäi lopulta mieleen koulun seksuaalikasvatuksen ilmeinen puutteellisuus vahvoine sukupuolittuneisuuksineen. Kyllä se vauva vain vaani kieltämättä vähän joka nurkan takana vielä 2000-luvun taitteessakin. Että eiköhän ihan varmuuden vuoksi pistetä ne pillerit sulle reppuun (ei oma kokemus, mutta voisi olla).
Jos olisin lukenut jonkun vanhemmuuskirjan ennen kuin tulin äidiksi, olisin melkeinpä suonut sen olleen tämän. Silfverberg pyrkii osaltaan asettelemaan vanhemmuutta yhteiskunnalliseen kehykseen. Siitä käsin yksilötason kokemuskin tuppaa olemaan eheämpi.
September 23, 2019
Kiinnostavasti erilaisia totuuksina pidettyjä ajatusmalleja kyseenalaistava teos muuttui loppua kohden kaikkitietäväksi neuvomiseksi ja mielipiteiden lateluksi. Halusin lukea äitiydestä ja siihen liittyvistä yhteiskunnallisista ajatusrakenteista äitiyden ulkopuolisena tarkastelijana, mutta lopussa luin kirjoittajan määritelmiä siitä, mitä hän nyt äitiyden kokemusasiantuntijana suosittelee hankittavaksi ja tehtäväksi. En ole täysin varma, ettei kyseessä ollut itseironia, mutta se ei ainakaan toiminut minulle, koska sävy muuttui huomattavasti. Koin kuitenkin oivalluksen hetkiä eikä tekstikokoelma sikäli ollut työläs lukea.
March 22, 2024
Anu Silfverbergin mahtava kirja Äitikortti (2013) oli ahmittavaa luettavaa. Se nappaa huumorin käsikassaran tiukkaan otteeseen ja ottaa ärhäkästi kantaa vanhemmuuteen liittyviin ilmiöihin. Taustalla on kirjailijan/toimittajan oma lapsensaaminen, jota myös seurataan tiiviisti.
Kirjan aiheita ovat mm. "seksi ei ole seksiä", "työt ja naisten työt", ekovanhemmuus ajaa naisen kotiorjuutta, Äitiyden Musta Aukko, ihmisenmaito on poliittinen ruokalaji jne.
Äitikortti on aidosti hauska ja syvällinen kirja, joka varmasti onnistuu myös provosoimaan - hyvin perustein! Suosittelen sitä erityisesti äideille ja isille, mutta koska teemat ovat myös hyvin yleisesti oleellisia, niin myös muille.
Kirjan aiheita ovat mm. "seksi ei ole seksiä", "työt ja naisten työt", ekovanhemmuus ajaa naisen kotiorjuutta, Äitiyden Musta Aukko, ihmisenmaito on poliittinen ruokalaji jne.
Äitikortti on aidosti hauska ja syvällinen kirja, joka varmasti onnistuu myös provosoimaan - hyvin perustein! Suosittelen sitä erityisesti äideille ja isille, mutta koska teemat ovat myös hyvin yleisesti oleellisia, niin myös muille.
March 26, 2024
Tämähän oli hyvä! Koska en ole itse äiti, niin en ottanut kirjailijan näkemyksiä äitiydestä itseeni enkä kokenut häntä mitenkään kovin kriittisenä naisia tai äitejä kohtaan, vaan yhteiskunnan ilmiöitä. Ymmärrän kyllä miksi tämä ei siksi kaikkiin kolahda. Kirja on kuitenkin mielestäni onnistunut, sillä vaikka se on yli 10 vuotta vanha, niin se ei ole olennaisesti vanhentunut. Yhteiskuntakritiikki on edelleen ajankohtainen.
Todella mielenkiintoinen lukukokemus lapsettomalle naiselle, joka pohtii vanhemmuutta. (Toki skippasin lopun neuvot.)
Todella mielenkiintoinen lukukokemus lapsettomalle naiselle, joka pohtii vanhemmuutta. (Toki skippasin lopun neuvot.)
Displaying 1 - 30 of 61 reviews