Romaani häpeästä, irrallisuudesta ja yliyrittämisestä.
Suomenvietnamilaisen Chin elämässä mikään ei suju niin kuin pitäisi. Ravintolaa pyörittävä äiti ei ymmärrä länsimaalaistunutta tytärtään, isä on kaikonnut vuosia sitten, lääkäri-isoveli epäilee siskonsa mielenterveyttä ja ulkopuoliset luulevat, että Chi on isäpuolensa vaimo. Epävarma Chi toivoo muuttuvansa self help -ohjeiden avulla paremmaksi versioksi itsestään ja saavansa uuden alun toimitusharjoittelijana, mutta mikään ei toteudu suunnitelmien mukaisesti. Kaiken kruunaa poliisin tekemä kotietsintä.
“Älä jää suohon makaamaan” on ärsyttävä lause jota mulle on hoettu (varsinkin teininä) ihan liian usein. Stigma tuntui paikoin aggressiiviselta sukellukselta tähän sanontaan ja sen aiheuttamiin vitutuksen tunteisiin. Tarinaa teki mieli ahmia, vaikka välillä etoi huolella ja teki mieli olla tietämättä enempää. Häpeän ja saamattomuuden kuvaus osui välillä tosi kovaa. Se tuntui liiankin tutulta hitaasti syövyttävältä voimalta, joka sumentaa kaiken ympärillä ja lamauttaa.
Mua huvittaa välillä, miten vähän ihmiset tuntuvat sietävän epämukavia hahmoja taiteessa ja viihteessä – vaikka ite koen, että juuri niiden pariin uppoutuminen on etuoikeus kun hahmot on taitavasti kirjoitettu tai kuvattu.
Mielenmaisemaa voi yrittää muuttaa, mutta koen myös, että jotkut meistä elävät luonnostaan omassa maisemassaan, jonka kulkuvaikeudet täytyy vain oppia tuntemaan. Suo voi olla upottava, mutta se voi olla myös elävä ja monimuotoinen – kun sen oikut hyväksyy ja siellä oppii kulkemaan. En usko, että pääsen koskaan täysin omista luontaisista ajatuspoluistani eroon, mutta ainakin tiedän nykyään, milloin uppoaminen lähestyy – ja osaan (useimmiten) pyytää apua ja auttavaa kättä.
Tulipa pitkä ja yllättävän syvällinen koonti, mutta totean vielä lopuksi että VIIHDYIN kirjan parissa ja myös nauroin (joku syytti kirjaa siitä ettei se ole hauska vaikka niin lupailtiin).
Kiva että mä oon nyt se kusipää, joka antaa tälle kirjalle ensimmäisen yhden tähden arvion.
Tiesin jo heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien, etten tule tykkäämään tästä. Tarina oli todella pliisu ja kaikki henkilöt yksiulotteisia, yhden ominaisuuden hahmoja - päähenkilö vitun raskas ja ongelmallinen, äiti taas tiukka ja vanhoillinen, ja totta kai päähenkilön vastakohtana oli täydellisyyttä hipova, kuuliainen isoveli. Tarina vaan ajelehti eteenpäin niin, että päähenkilö sekoili ja kriiseili milloin mistäkin aiheuttaen läheisilleen hämmennystä ja huolta, ja läheiset yrittivät parhaansa mukaan päähenkilöä auttaa. Propsit siitä, että päähenkilö osasi kuitenkin reflektoida käytöstään.
Luulen että tarinassa oli paljon kirjailijan omaa kokemusta esimerkiksi juurista ja irrallisuudesta. Pohdinnat kahden kulttuurin välissä elämisestä ja kasvamisesta olivat relevantteja, vaikka nekin jäivät aika pintaraapaisuiksi. Niihin olisi voinut keskittyä enemmänkin, eikä tuutata kaikkea ylimääräistä huumesekoilua ja pikavippiä tarinaan draaman lisäämiseksi.
En yleensä vaadi kerronnalta mitään krumeluureja, mutta tässä tyyli muistutti lähinnä jonkun varhaisteini-ikäisen tarinavihkoa. Kerronta oli todella yksinkertaista ja päälausepainotteista vailla mitään kuvailua. Kielenhuoltoa ei oltu tehty sitten alkuunkaan, ja bongailin tönkköä kieltä ja kirjoitusvirheitä melkeinpä jokaiselta aukeamalta. Tässä syyttävä sormi osuu lähinnä kustantajan suuntaan - minkä takia tavaraa pitää tuuttaa ulos niin järkyttävällä kiireellä, että ihan basic kirjotusvirheet jäävät painoksiin?
Olisin voinut antaa tälle ehkä vähän enemmän armoa jos tää olisi brändätty young adult-kirjallisuudeksi, mutta en kyllä itse törmännyt edes etsimällä tällaiseen kategoriaan.
Jaksamista kirjailijalle kaikkien niiden lukijoiden kohtaamiseen, jotka lukevat tämän yksiselitteisenä autofiktiona.
Tartuin tähän etupäässä siksi, että ns. toisen polven maahanmuuttajan kokemukset kiinnostivat. Kurkistus parikymppisen, masentuneen ja oikeasti aika ikävän päähenkilön elämään olikin kiinnostava. Taloudellisen väkivallan kokemuksia käsiteltiin lopulta yllättävänkin kevyesti, vaikka siitä olisi ollut kantavaksi teemaksi pidemmällekin. Ehkä eniten tässä yllätti, että vaikka aiheet olivat aika raskaita, en kokenut oikein pääseväni syvätasolla kiinni päähenkilön tai muiden hahmojen elämään, vaan he jäivät hyvinkin yksiulotteisiksi.
Ihan tosi kiinnostava kirja! Oltiin pääosin henkilön sisäisen puheen äärellä, ja se oli todella armotonta. Häpeän, epätoivon ja yksinäisyyden kuvaus oli todella vahvaa. Aika paljoon on ihminen valmis tullakseen edes jonkun hyväksymäksi.
Kehitysromaani on pitkäaikaisin kirjallisin rakkauteni. Ei niinkään varsinaisen kehitystarinan vuoksi, vaan siksi, että kehitysromaanissa henkilö tulee ennen pitkää tilanteeseen, jossa hänen on tavalla tai toisella löydettävä paikkansa maailmassa.
Vy Tramin esikoisromaani Stigma tarkastelee juuri maailmaan kiinnittymistä, oman identiteetin ja paikan etsimistä. Teoksen päähenkilö Chi on 23-vuotias turkulainen, suomenvietnamilainen nainen, jonka opiskelut ovat jääneet kesken. Chi ajelehii, ei saa oikein mistään kiinni, etsii helpotusta huumeista ja ajautuu yhä hankalampaan tilanteeseen.
Chi vihaa itseään, kokee olevansa epäonnistunut ja turha ihminen. Tilannetta hankaloittaa hänen vietnamilainen äitinsä, jonka odotuksia Chi ei onnistu täyttämään. Äidin mielestä Chi on samanlainen luuseri kuin isänsä, joka vuosia sitten jätti perheensä. Veli Teo sen sijaan on menestynyt silmälääkäri ja hänen äiti kokeekin tulleen itseensä.
Varsinainen syöksykierre alkaa, kun Chi tapaa Zadan. Äkkiä hänellä, yksinäisellä ja ulkopuolisella on ystävä, joka tuo maailmaan värit. Zada saa Chi:n tekemään asioita, joiden seuraukset ovat paitsi ikäviä myös erittäin pitkäkestoisia.
Tram kyseenalaistaa self help -kirjojen opit. Niiden loputtomat mantrat ja neuvot siitä, miten manifestoida itsestä parempi. Vedän tästä kohtaa langan Katri Naukarin Hienon elämän illuusioon.
Stigman sisintä on kysymys siitä, mihin kaikkeen Chi on valmis tullakseen hyväksytyksi.
Chi:n viha itseään kohtaa purskuu kirjan sivuilla, hänen tekemänsä huonot valinnat synnyttävät halun rientää pelastamaan hänet itseltään. Häpeä on teoksessa paljasta ja halvaannuttavaa. Chi:n ja hänen äitinsä välillä on ylittämättömiltä tuntuvia kulttuurieroja, eikä asiaa helpota se, että äiti puhuu huonosti suomea ja Chi taas vietnaminkieltä.
Stigma on raa'an todellinen ja armoton kuvaus elämän taitekohdasta, jossa lapsuus on jo mennyttä, mutta sen aiheuttamat kivuliaat kokemukset pitävät vielä tiukasti otteessaan ja tulevaisuuden ovi vaikuttaa olevan auttamattoman kiinni.
Kirjan yleissävy on hieman pliisu. Toki Chin kokema vaikea masennus aiheuttaa kerrontaan tietynlaista staattisuutta ja tasapaksua tunnelmaa, mutta sen ei silti pitäisi vaikuttaa yleiskerrontaan. Parhaimmillaan teos on, kun se keskittyy perheenjäsenten väliseen dialogiin, joskin äidin ja tyttären väliseen suhteeseen ei koskaan oikeastaan päästä kevyttä alkua lukuun ottamatta.
Chi on hahmona hyvä, mutta jää alikehittyneeksi raakileeksi, joka harmittaa minua lukijana. Kirjassa olisi ollut potentiaalia, nyt se jää käyttämättä...joka tosin kuvaa hyvin päähenkilömme matkaa hahmona.
Tämä oli hyvä kuvaus nuoren aikuisen ahdingosta ja hallitsemattomaan spiraaliin joutumisesta. Zadaan tultua kuvaan kirjaa oli vaikea laskea käsistään. Kirjailija on hienosti onnistunut keittämään kauhistuttavan sopan ja lukija toivoo kaiken järjestyvän parhain päin. Lopussa oli hienoa se, kuinka arkisille asioille annettiin niille kuuluva arvo.
Vy Tram kuvailee instassaan itseään feelbad-kirjailijaksi, ja just tätä lajityyppiä esikoiskirja edustaa. Mutta huolimatta ahdistuksesta ja ehkä jopa raivosta, jota kirja herättää, kannattaa se lukea!
Päähenkilönä on nuori Chi, jonka elämä on aika paskaa. Isän lähtö ja koulukiusaaminen on jättänyt arpia, joita vietnamilaisen äidin tiukka, tyttären valintoja paheksuva ja täydelliseen veljeen vertaileva kasvatustyyli ei ole parantanut. Kannabista polttelevalla Chillä ei mene hyvin opinnoissa eikä raha-asioissa, ja ystävyyssuhteetkin kärsii.
Tämä on siis alkuasetelma, josta meno pahenee. Ei todellakaan mitenkään mieltä ylentävää lukemista. Loppukaan ei tarjoile mitään ihmettä, vaan oikeastaan aika tyynen selviytymisen, joka ehkä oli jopa antiklimaksinen. Toisaalta se sopii hyvin Chin tarinaan jonkinlaisena opetuksena tai rauhana päähenkilölle.
Erittäin vetävä teos jonka itse luin junamatkalla, elävää kerrontaa ja kielellisesti taidokasta tekstiä. Erityisesti se, miten Tram kirjoittaa Chin itsesyytökset ja -inhon ja toisaalta kyvyttömyyden muuttua, todistaa kirjailijan osaamisesta. Nautinnollinen kirja hieman perverssillä tavalla, vähän samaan tapaan kuin hyvä kauhu tai väkivaltainen dekkari.
Suomenvietnamilaisen Chin elämä on vaikeaa. Taustalla on hurjat kiintymyssuhdetraumat: isä vain katosi ja äiti on perinteisen armoton ja vaativa. Self help ei auta, kun päihteet ja mielenterveysongelmat vievät mukanaan ja ongelmat pahenevat, kun niitä korjatakseen sotkee asioitaan entisestään.
Melkoinen kehittymättömyyskertomus siis, mutta löytyy tästä jokunen positiivinenkin sävy. Nopealukuinen kirja jätti ristiriitaiset fiilikset: päähenkilö on aika raskas, itsekeskeinen ja ikävä ihminen, asetelma on aika lohduton ja ankea. Toisaalta ankeillekin tarinoille on paikkansa, eikä Chin taustalla toisaalta kovin paljon ihmettele, miten asiat ovat kääntyneet.
Lukukokemus oli joka tapauksessa sen verran sujuva, ettei harmittanut, että tämänkin luin.
Eikä 😆, ei kukaan aikuinen ihminen voi olla noin naiivi. Tässä ei oikein päästy mihinkään. Lopussa päähenkilö ihmettelee sitä, mitä me lukijat ollaan ihmetelty alusta asti. Toivottavasti tarina ei ollut millään muotoa omaelämäkerrallinen.
Jäin myös miettimään onko yleistäkin, että äidillä ja lapsella ei ole yhteistä kieltä.
Teksti on kyllä aika sujuvaa (vaikka heti ekalla sivulla onkin kielioppivirhe), joten kyllä kirjailijalla vielä mahdollisuuksia on.
Tämä kirja roikkui Helmet-varauksissani muutaman vuoden, kun sen ilmestyminen viivästyi. Ehkä odotukset ehtivät kasvaa liian suuriksi. Stigma käsittelee nuoren suomenvietnamilaisen naisen identiteetin etsintää, ulkopuolisuuden kokemusta ja häpeän taakkaa kahden kulttuurin puristuksessa. Puhuttelevia teemoja käsittelevä romaani on helppolukuinen ja mielenkiintoinen. Saattaa olla, että joku nuorempi samaistuisi tähän paremmin, mutta itselle kirja ja etenkin päähenkilön totaalinen kyvyttömyys vaikuttaa kuitenkin vähän liian epäuskottavalta. Tai ainakin olisi todellisuudessa tarkoittanut toisenlaista loppua...? Tragikoomisuus ei avaudu, silkkaa mutta valitettavasti hieman ontuvaa tragiikkaa, sitä tämä minulle oli.