Valheet

by Marisha Rasi-Koskinen

Valheet on arvoituksellinen romaani ihmisistä, jotka etsivät valoa. He uskovat kulkevansa suoraan, mutta päätyvät sinne mistä lähtivät. Jokaisen myötä tarina muuttuu, eikä mikään ole sitä miltä aluksi näytti. Ja kaiken yllä lepää sade.

Genres: Finnish Literature, Fiction

339 pages, Hardcover

First published March 1, 2013

About the author

Marisha Rasi-Koskinen on varsinaiselta koulutukseltaan psykologian maisteri, joka työskentelee koulupsykologina. Hän on tehnyt myös vapaaehtoistyötä mm. kriisikeskuksessa ja tsekkiläisessä saattokodissa.

Rasi-Koskisen esikoisromaani Katariina (2011) sai paljon tunnustusta väkevästä kielestä ja monia tulkintoja avaavasta kerronnasta. Hänen toinen teoksensa Valheet voitti vuoden 2013 Tiiliskivi-palkinnon ja sitä kiitettiin erityisesti hätkähdyttävästä rakenteestaan. Kolmas romaani Vaaleanpunainen meri oli yksi vuoden 2015 Runeberg-palkinnon ehdokkaista.

Rasi-Koskinen asuu Tampereella ja on kolmen lapsen äiti. Hän harrastaa valokuvausta, ja kuvia tarinoiden taustalla voi käydä katsomassa instagramissa @marisharasikoskinen.

Reviews

[Kirja Vieköön! · Rating 4 out of 5]

Olen nyt lukenut kaikki neljä Rasi-Koskisen teosta - ja pitänyt kaikista. Mystistä ja unenomaista, eikä selitetä puhki. Minua kiehtoo se, että asiat jäävät leijumaan... voi itse kuvitella menikö näin vai noin.

Rasi-Koskinen on niputtanut Valheissa henkilögalleriaansa joukon eri-ikäisiä, enemmän tai vähemmän vinksahtaneita hahmoja, joilla kaikilla on kolhuinen ja yksinäinen menneisyytensä tai nykyisyytensä. Kirjailija on löytänyt jokaiselle hahmolleen erottuvan, oman äänen. Tunnelma on synkkä, pahaenteinen ja mystinen. Mutta huumoriakaan ei ole unohdettu.

[Amu · Rating 4 out of 5]

Ei ehkä pitäisi verrata kirjailijan kirjoja toisiinsa, mutta tämä tuntui alkusoitolta tai esinäytökseltä RECille. Tarinoissa on samaa syvyyttä, samaa mielikuvituksellisuutta, yllätyksellisyyttä ja taitavaa kielenkäyttöä kuin RECissä.

Kukin tarina alkaa edellisestä, mutta on aivan omansa. Niitä yhdistää sumu, jonka läpi ei näe niin pitkälle, että voisi arvata mitä on edessä ja joka estää tarkan käsityksen muodostamisen vielä sittenkin kun tarina on päättynyt. Tämä sopii hyvin, sillä pääasia on, että tekstistä herää ajatuksia. Tästä herää valtavasti.

Kirjan henkilöt ovat kokeneet jotain, mikä on suistanut heidät raiteiltaan. He elävät vaikeissa, jopa mahdottomissa olosuhteissa yhteiskunnan marginaaleissa. He käyttäytyvät arvaamattomasti ja epäloogisesti, vaikka sitten kuitenkin loogisesti. Rasi-Koskinen kohtelee heitä kaikkia ihailtavan lempeästi ja ymmärtävästi.

Sokeaa esittävän naisen tarina kosketti minua siksikin, että olen itse vammainen. Oikeasti vammainen. Tai mikä on oikeasti vammainen nykyään, kun vammaisuutta määrittelee yhä enemmän identiteetti? Ehkä tämä nainen todella on vammainen, koska on niin valinnut? Oli miten oli, Rasi-Koskisen tulee tehneeksi varsin synkän analyysin vammaisen ihmisen roolista yhteiskunnassa: sokeus on viitta, jonka turvin voi eristäytyä yksinäisyyteen, sillä ihmiset tuijottavat, mutta karttavat sokeaa. Nainen on valinnut sokeutensa saadakseen olla yksin. "Kaikki huomaavat sokeuden, mutta kukaan ei katso sokeaa." Ihmistä joka ei ole valinnut vammaisuuttaan tämän huomion tarkkuus sattuu.

[Meri · Rating 4 out of 5]

Mielenkiintoinen ja kummallinen kirja, joka herätti ajatuksia jokaisen henkilökohtaisista totuuksista. Rikkoutuneita ja nyrjähtäneitä henkilöhahmoja armottomassa maailmassa, jossa asiat eivät useinkaan ole sitä miltä ne aluksi näyttävät.

[Tomi · Rating 4 out of 5]

Harmaa, ankea, ahdistava. Hyvä.

Kirjan rakenne on viestikapulamainen: romaani koostuu ketjutettujen tarinoiden sarjasta, jossa edellisen tarinan sivuhahmosta tulee aina seuraavan päähenkilö. Tälle rakenteelle on varmasti joku nimikin, mutta minä en sitä tiedä.

Rasi-Koskisen hahmot katsovat sumun läpi maailmaa, lukija katsoo sumun läpi hahmoja. Tai oikeastaan jatkuvan tihkuvan sateen, sillä sellaisen vallassa kirjan kaupunki on. Kaikki on harmaata, epämääräistä, häilyvää.

Kirjan edetessä kuva tarkentuu ja tarina tai tarinat muuttuvat ahdistavammiksi ja kauheammiksi. Jokaisessa tarinassa on omalla tavallaan kyse yksinäisyydestä, syrjäänjäämisestä ja toisen ihmisen kohtaamisen vaikeudesta.

Ehkä se on vain tämä 2018-2019 vuosien taite, minkä takia luen tätä myös ilmastonmuutoskirjana. Kirjan kaupungissa vallitsee ikuinen sade ja harmaus; aurinko paistoi vain ennen, kun oli vielä toivoa ja hyvää. Valtio ja vartijat kontrolloivat mielivaltaisesti kaikkea, kaupungista ei ole ulospääsyä, rikollisuus on yksi ainoista keinoista selviytyä pysyvässä rappiossa. Ihmiset ovat erillään toisistaan, eivät näe, usko, luota, kohtaa.

Minulle tämä tuntuu jonkinlaiselta jatkuvan lopun dystopialta, johon luisumme ilmastonmuutoksen ja yritysten ankeuttaessa kaiken, minkä tiedämme aina ympäristöstä ihmissuhteisiin ja omaan kokemukseemme. En tiedä onko Rasi-Koskinen tätä hakenut (ehkä ei, mutta yksi suora viittaus tähän kirjasta löytyy), mutta näin sen tässä hetkessä luen.

[Jaana V · Rating 4 out of 5]

Rasi-Koskisella on hallussaan hyvin kiinnostava, hyvin omaääninen tyyli, johon ihastuin taannoin jo Katariina-romaanissa. Tässä teoksessa on hyvin paljon samaa. Molemmat kirjat pyörivät jollain tapaa samojen kysymysten äärellä: Mikä on totta? Kehen voi luottaa? Ihmiskohtalot kiertyvät auki samalla tavoin, vähitellen, ja jotkut langat yhdistyvät vasta lopussa, jos sielläkään. Romaanin teksti on hyvin kuvallista ja aukkoista ja se luottaa lukijan kykyyn hahmottaa kuvia pala palalta. Kipeä ja kaikessa kummallisuudessaan hyvin vetoava ja vaikuttava!

[E.E. Leivo · Rating 1 out of 5]

Olipas tympeää luettavaa. Painavin syy lienee teoksen pieniin tai isoihin rikoksiin syyllistyvien henkilöhahmojen yksiulotteinen kuvaus. Hahmot ovat epäaitoja. Lukija ei löydä heistä samaistumispintaa, eivätkä heidän tekemisensä jaksa kiinnostaa tuntia kauempaa. Tartuin romaaniin ja kuuntelin sen sisukkaasti loppuun, koska se mainittiin eräässä kirjoitusoppaassa esimerkkinä rakenteesta, jossa erilliset tarinat nivoutuvat yhteen. Siinä suhteessa teos oli avartava, ja kirjoittamisen opiskelija voi varmasti oppia siitä. Pääongelma on kuitenkin kirjan asenteellinen, ulkopuolinen ja arvosteleva katse, joka tekee huono-osaisista henkilöistä kuriositeettikabinetin kummajaisia. Keskiluokkainen lukija voi yhdessä keskiluokkaisen kirjoittajan kanssa taivastella heidän toiseuttaan ja omituisuuttaan, ja huono-osaisuudesta luodaan kauhua. Vaan jos on joskus itse elänyt tai käynyt marginaalissa, teoksen kapea ihmiskuva ahdistaa ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Siinä suhteessa teos on kiinni ajassamme, jossa hyväosaiset kilvan kauhistelevat köyhiä, työttömiä, sairaita ja muita, jotka jostain syystä ovat joutuneet marginaaliin: ikään kuin he olisivat pelkkiä petoja. Ei tätä teosta kyllä viihtyäkseen lue, vaan itseä kiduttaakseen.

[Marjaana · Rating 3 out of 5]

Dystooppinen kuvaus toinen toistaan oudoimmista ihmisistä, jotka asuvat ankeassa kaupungissa, jossa sataa jatkuvasti eikä aurinkoa ole nähty enää pitkiin aikoihin.

Surkeat ja synkeät ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa, kun tarinat kerrotaan erikseen jokaisen henkilöhahmon omasta näkökulmasta. Koska kaikki valehtelevat ja esittävät ulospäin toista kuin todellisuudessa ovat, joutuvat kaikki vuorollaan tavallaan petetyiksi ja harhaan johdetuiksi.

Mielenkiintoinen ja omalaatuinen romaani.

[Kirppu · Rating 3 out of 5]

Vähän turhankin fragmentaarinen tällä kertaa. Tuntui että osio loppui aina juuri, kun alkoi päästä siihen sisälle. Esim. Natalian, äidin ja sokean mummon tarinoista olisi saanut jo hyvän kirjan aikaan paisuttamalla näitä kolmea osiota. Rasi-Koskisen tekstiä on kuitenkin aina mukava lukea vaikka tämä ei ole lemppareitani häneltä.

[Tuula Hannuksela · Rating 3 out of 5]

Not quite a level with REC but still enjoyable read.

[Sibilla · Rating 4 out of 5]

mikä onni löytää uus lempikirjailija jonka kaikki kirjat voi ahmia putkeen! (ja silti tyhjä olo ku mikään ei tuu varmaan yltään rec:in tasolle)

[Milja · Rating 4 out of 5]

Kauniita / mielenkiintoisia lauseita:

Annahan kun kerron sinulle. Pilvet eivät jatku ikuisesti. Kunhan ajamme riittävän kauan, ohitamme pilvet ja pääsemme ulos sateesta. -- Silloin pysäytän auton. -- Sitten herätän tyttäreni. Jotta hän saa lahjansa. Se on ensimmäinen asia, jonka hän näkee, kun avaa silmänsä. Aurinko. Haluan, että Natalie saa syntymäpäivänään auringon.

Kun sekin on mennyt, me ei olla ihan varmoja, onko meitäkään enää. Siis oikeasti.
- Montako meitä on?
- Montako meitä enää on?
Kukaan ei ole ihan varma siitä. Että kuinka monta meitä on. Että kuinka monta elämää. Millaiset säännöt tässä pelissä on, kun elämät menee niin helposti.

Me ollaan hiljaa ja valkoisia koko loppupäivä. Vähän niin kuin mustavalkoiset sarjakuvahahmot, sellaiset joilla on pelkät ääriviivat. Meidän puhekuplien kohdalla on painovirhe. Teksti on kirjoitettu valkoisella valkoiselle pohjalle.

Minä seuraan hänen jälkiään. Annan jalkojeni painua hänen jälkiinsä. Hänen jälkensä katoavat minun jälkiini. Jälki jäljeltä minä peitän hänet. On kuin hän ei olisi koskaan siinä kävellytkään. Se on melkein kuin syleilisi.

Kenties Nikki, asettaessaan kätensä väsyneenä ja mitään ajattelematta pulpetin kannelle, tulee asettaneeksi sen minun käteni päälle. Hän ei vain tiedä sitä. Ainoa mitä meidän välillämme on, ovat vuodet. Ja jos tarkkoja ollaan, vuosia ei ole olemassakaan.

Sitten ovat vielä unet. Loputonta elokuvaa aamua kohden lyhenevissä sykleissä, ja silti vain harvat muistavat jälkikäteen mitä ovat nähneet. Voisi sanoa, että unennäkö on kauheaa tuhlausta. Onko siis mikään ihme, että nukkuessa tapahtuu jotain? Että vaikka rakastuu. Noin vain, ilman järkevää syytä. Rakastuu.

Kun toinen metro tulee vastaan tunnelin pimeydessä, näen siellä toisen samanlaisen kuin minä, vaunun keltaisessa valossa keltanaamaisen lapsen. Terve, luen sen huulilta ja nostamme kättä. Onhan se mahdotonta. Ei voi nähdä ketään ohi kiitävästä metrosta, kun itse on matkalla päinvastaiseen suuntaan. Siitä huolimatta minä näen jonkun. Itseni. Ja itseni takana itseni. Ja jälleen itseni. Olen siellä niin monta kertaa, etten tiedä, kuka olen. Tai onko minua. Olenko tällä puolella vai sittenkin siellä.

[Heidi · Rating 3 out of 5]

Kaunis mutta alakuloinen kirja. Tunnelmaa kuvaa hyvin tauoton sateen tihutus, kaiken yllä leijuvat pilvet ja kaupungin harmaus. Kirjassa henkilöiden tarinat seuraavat toisiaan. Kellään ei mene erityisen hyvin, mutta kaikki tavoittelevat parempaa - osa sen melkein saavuttaakin. Jokaiselta se kuitenkin napataan viime hetkellä ja elämä palaa ankeille uomilleen. Ei siis mikään tunnelmannostattaja, mutta nopealukuinen ja nautittavaa tekstiä.

[Katri · Rating 4 out of 5]

Rakastuin aikoinaan syvästi Rasi-Koskisen Katariinaan ja Valheetkin teki vaikutuksen. On kuitenkin vahva tunne siitä, että vaikka kirjan lukeminen oli vavahduttavaa, niin kirja ei välttämättä jää hirveän pitkäksi aikaa mieleeni. Mutta hyvä kirja on!

[Tiina · Rating 4 out of 5]

3,5 tähteä. Kunnianhimoinen kirja, joka sisältää paljon mielenkiintoisia hahmoja ja antaa lukijalle mahdollisuuden käyttää myös omaa mielikuvitustaan. Rasi-Koskinen oli kiinnostava uusi tuttavuus, jonka muitakin teoksia lukisin mielelläni!