Kuinka nainen nousee ministerin asemaan tai kasvaa valtionaiseksi? Miten naiset valtaa käyttävät ja mikä saa heidät siitä luopumaan? Onko naiseudella politiikassa merkitystä? Pitäisikö ollakaan? Entä kun lasikatto lyödään sirpaleiksi, mitä siitä seuraa?
Keitäs tyttö kahvia esittää sumeilemattomia kysymyksiä sukupuolisidonnaisista hyvä veli -verkostoista ja kertoo siskojen omista selviytymiskeinoista. Rohkeissa aikalaishaastatteluissa monet tunnetut sekä vähemmän tunnetut naispoliitikot kertovat unelmistaan, onnistumisistaan ja kompuroinneistaan politiikan portailla.
Kotimaisista huippupoliitikoista mukana ovat mm. Tarja Halonen, Elisabeth Rehn, Heidi Hautala, Mari Kiviniemi, Suvi-Anne Siimes, Maria Guzenina-Richardson, Henna Virkkunen, Nasima Razmyar ja Päivi Räsänen, mutta lisäksi monet tunnetut maailmannaiset sekä muutamat tarkoin valitut ”kummisedät” politiikan vaikutuspiiristä muovautuvat osaksi teoksen mosaiikkia.
Kirja oli todella helppolukuinen ja ahmaisinkin sen muutamassa päivässä. Kirjassa annettiin puheenvuoro useammille naispoliitikoille Suomen politiikan huipulta. Mielenkiintoisia ihmisiä, jopa Päivi Räsänen... Se, mitä olisin kaivannut, olisi jotain tutkimustietoa naisten asemasta työelämässä/politiikassa. Mutta ehkä se ei ollut tämän kirjan tarkoitus. Silti naisten kertomuksissa toistuivat samat teemat: kuinka uskottavuus oli vaikeaa saavuttaa naisena, kuinka on ollut pakko niellä monta asiaa ja vaan määrätietoisesti pyrkiä eteenpäin. Usein menestyjillä oli joku, joka näki potentiaalin ja aukaisi ovia, mutta tällaisen tukijankin löytäminen on helpompaa miehille.
Ja sitten oli sellaisia juttuja, joihin törmää muuallakin kuin politiikassa (tosin kyllähän esim. uskottavuus voi ongelma missä vaan). Esimerkiksi Sari Sarkomaa kertoi esimerkin:
"-Tämä ei ole feminismiä eikä mistään oppikirjasta vaan ihan arjen kokemus: Liisa ehdottaa kokouksessa jotai. Sitten Ville ehdottaa jotain samansuuntaista tai samaa, jota Liisa on edellä ehdottanut. Tämän jälkeen loput miehistä sanovat, että aivan kuten Ville tuossa äsken sanoi. Sitten kaikki ovat yhtäkkiä samaa mieltä."
Kuulostaa kovin tutulta...
Ja Ulpu Iivarin huomiot sopii kyllä myös ihan jokapäiväiseen elämään:
"Nykyään Iivari seuraa politiikkaa ulkopuolelta ja toteaa huomanneensa, että miesten tunteilla on politiikassa paljon isompi arvo kuin naisten tunteilla. -Miehiä ei saa nöyryyttää eikä heille saa tuottaa pahaa mieltä. Naisten puolestaan pitää kestää. -Toisaalta, jos olisin ollut mies, minua olisi pidetty lujana ja suoraselkäisenä. Nyt olin se paha akka. Aina voi kysyä olisiko Martta Ahtisaari valitty presidentiksi tai Pauliina Lipponen pääministeriksi, Iivari pohtii."
Naisia pidetään stereotypisesti tunteellisina, mutta kuitenkin miehiltä sallitaan yllättävissä yhteyksissä jopa ihan suoraa kiukuttelua. Siis aikuisilta ihmisiltä työpaikalla.
Ja sitten ikuinen uskottavuusongelma, koska lähtökohtaisesti nuori, kaunis, ja pienikokoinen nainen ei vain oletusarvoisesti ole uskottava. Varsinkin, jos hänellä on korkea ääni. Janina Andersson päätti, että hän sitten muuttaa tyyliään "vakavammin otettavaksi" ja onnistuikin siinä:
"Oli tehtävä myönnytyksiä ja pukeuduttava kokoomus-lookiin. Laitoin hiuksen nutturalle, kalliin huivin kaulaan ja jakun päälle. Vaikka argumentit olivat täsmälleen samat kuin rennommassa asussa, ehdotukseni otettiin ihan eri tavalla tosissaan. Vihreiden ryhmässä annettiin Anderssonille nimi "Hymyilevä teflon-tappaja". Tämän hämmentävän ominaisuusyhdistelmän ansiosta hänet lähetettiin usein tiukimpiin ydinvoimaneuvotteluihin. Puheenjohtaja Andersson koko kutsumanimen kunniana ja pukeutui urheasti uuteen rooliasuunsa, vaikka koki tyylikkään naisen imagon itselleen muuten turhan työläänä."
Ja tuosta käy ilmi se toinen puoli. Joko olet epäuskottava pikkutyttö tai kylmäverinen "teflon-tappaja". Vaikka vihreissä tämä varmasti olikin ihan positiivisessa mielessä käytetty, niin muista haastatteluista kävi ilmi, että jos pysyt tiukasti asiassa, niin olet tunteeton bitch.
Koko lailla ajatuksia herättävä kirja. Ei mitään tilastopläjäystä. Ei oikeastaan tätä puolta ollenkaan, mutta aika laaja-alaisesti naisten kokemuksia politiikan huipulta. Itse samaistuin kovasti Li Anderssoniin, vaikka en politiikassa mukana olekaan. Mutta jokainen, joka ääneen lausuu feministisiä mielipiteitä on joskus saanut paskaa niskaan...Tanja Karpelan haastattelua jäin kaipaamaan. Mielestäni häntä kohdeltiin aika rankasti mediassa ja olisi ollut kiva kuulla hänen näkemyksensä. Mutta ehkä juuri siksi hän ei kirjassa mukana ollutkaan. Hyvä oli, että Tarja Halonen oli saatu mukaan. Ja Anneli Jäätteenmäki sekä Mari Kiviniemi. Ja eräs henkilökohtaisista idoleistani: Elisabeth Rehn.
Kiinnostava haastatteluihin perustuva teos, mutta jollain tapaa löperö toteutus. Lopullinen kärki oli hioutunut pois, vaikka avoimin kortein pelataankin.
Kirja on napakka katsaus suomalaisen politiikan lähihistoriaan naisnäkökulmasta.
Kirjaa lukiessa huomaa usein pohtivansa, kuinka vähän aikaa sitten mediassa puhuttiin politiikan naisista vielä tavalla, jota ei nykyisin juuri näe. Sukupuolten mediassa esitetyt roolit ja oletukset ovat muuttuneet vuosikymmenten aikana, sen voi kirjasta huomata.
Kirjan kiinnostavuutta vähensi omalta osaltani hetkittäin sen kaavamainen luonne. Kirja esittelee poliitikon kerrallaan, jonka jälkeen käsitellään jotain aihepiiriä. Jos kirjaa innostuu lukemaan monta kappaletta kerrallaan, syntyy helposti tunne, että lukee jo jälleen lukemaansa. Jos kirja tylsityttää, voi kappaleista valikoida ne poliitikot, joiden tarinan haluaa erityisesti kuulla.
Lukijan ei tarvitse olla hyvin sisällä politiikan tekemisestä voidakseen ymmärtää kirjan sisältöä, sillä teksti on selkeästi kirjoitettua. Siksi kirjaan voivat tarttua hekin, jotka eivät politiikkaa seuraa, mutta jotka haluavat tutustua naisten kokemuksiin politiikasta. Kirjassa esitellyt kipukohdat ovat osin samoja ongelmia, joita naiset ovat kohdanneet ja kohtaavat työelämässä muutoinkin.
Kiinnostava kirja, mutta vähän huonosti rakennettu. Kirjassa keskitytään kerrallaan yhteen poliitikkoon, mutta kuitenkin poliitikon käsittelyn jälkeen on aasinsillalla aiheeseen liittyvä väliotsikko, jonka alla kerrotaan muista poliitikoista. Uskon, että tarkoituksena on ollut saada mahdollisimman paljon kokemuksia ja tarinoita kerrottua, mutta mielestäni keino oli sekava, etenkin kun joistain alaotsikoissa käsitellyistä oli kokonaan oma lukunsa. Lopun tilastot olivat kiinnostavia, niitä olisi saanut olla enemmänkin!
Sain tämän viimein luettua. Ihan ok, mutta en tiedä kannattaako kirjaa lukea enää tänä päivänä. Suomalaisista naispoliitikoista ei oikein voi nykyään puhua ilman Sanna Marinia tai jytkyLiä, joita tämän kirjan kirjoittamishetkellä ei ole vielä tapahtunut. Meidän kirjastomme kappaletta ei kyllä enää kukaan luekaan, sillä kirjan sivuista noin 2/3 lähti lukiessa irti, vaikka sivuja olisi käännellyt miten huolellisesti!
Odotin (mm. Goodreadsin kirjakuvauksen perusteella) asiallista tietokirjaa, mutta tämä olikin naistenlehtimäistä tulkintaa ja lavertelua paljolti asian vierestä. Onneksi kirjasta löytyi sentään myös kiinnostavia pätkiä.
Teksti oli valitettavan sekavaa ja huonosti organisoitua. Sisällösluettelo antoi ymmärtää kirjan olevan jaettu eri henkilöistä kertoviin lukuihin, joiden alussa oli nimi ja henkilön kuva. Näiden henkilökuvien jatkona oli kuitenkin hämärästi otsikoituja pätkiä, joissa Talvitie saattoi osin jatkaa saman henkilön herättämän mediamylläkän käsittelyä (esim. kirjan kansikuvan sisältänyt lööppi), mutta jatkoteksteissä kerrottiin paljon myös aivan muista henkilöistä. Esimerkiksi Maria Guzenina-Richardsonista kertovan luvun lopussa kerrottiin myös Sari Sarkomaasta, Sirkka-Liisa Anttilasta, Rakel Hiltusesta ja Merja Kyllösestä. Toisaalta Mari Kiviniemeä käsiteltiin oman henkilökuvan lisäksi myös monien muiden tekstien loppupätkissä. Miksi ihmeessä, kun kaikki eri pätkät olisi voitu koostaa yhdeksi yhtenäisemmäksi tarinaksi? Tai kun kerran ei maltettu kertoa vain yhdestä henkilöstä kerrallaan, niin miksi ylipäätään käyttää moista keinotekoista ja paikkansapitämätöntä jaottelua? Heidi Hautalan kohdalla Talvitie puolestaan tuntui keskittyvän lähinnä Vihreän liiton syntyhistorian kuvaamiseen.
Muiden puutteiden lisäksi kirjassa oli ikävän paljon kömpelöä kieltä ja painovirheitä.
Poliittista lähihistoriaa erittäin kiinnostavasta naisnäkökulmasta ja kepeästi kirjoitettuna. Kevyt kirjoitustyyli kuitenkin tökkii välillä, kun kirjoittaja sortuu naistenlehtimäisyyksiin ("- Poliitikon täytyy sietää ristiriitaisuuksia. Yritän löytää tasapainon. Tämä on kuin nuoralla tanssia, [Heidi] Hautala summaa ja kaataa vieraalleen lisää vihreää teetä Korkeavuorenkadulla olohuoneessaan, jonka ikkunasta näkee entiseen kasvisravintolaan."). Lisäksi kirjoitusvirheitä, häiritsevän omituisia sanajärjestyksiä ja jopa yksityiskohtien asiavirheitä on enemmän kuin kielipoliisien valvoma laki sallii.
Editoinnin puute on sääli, kun haastattelujen perusteella syntynyt kirja on muuten niin monipuolinen, juonellinen ja ajankohtainen. Kirja avasi minulle paljon uusia näkökulmia tuttuihin ja hieman tuntemattomampiinkin poliitikoihin ja eduskuntatalon meininkiin. Täten ilmoittaudun vapaaehtoiseksi editoijaksi kirjan toista painosta varten.
Tuntuu, että yritetty pusertaa liian paljon asiaa liian tiiviseen. Henkilökuvat käytiin vauhdilla läpi ja välistä tuntui jo toistolta. Kaikki kulkivat omia polkujansa...eli keitä ovat ne ketkä eivät kulje? Kirja kävi hyvin läpi erilaisia poliitikkoja, muutama tuntematonkin nimi joukossa ja ikähaitari nuoresta vanhaan.
Erinomainen ja sujuvasti kirjoitettu kirja naiseudesta ja vallasta. Sain myös lisäkuvaa siitä, mitä siellä eduskunnassa tehdään. Yhä enemmän nostan hattua siellä työskenteleville. Ei se helppoa ole varsinkaan naisena, vaikka lasikattoja on rikottu.
Kertoi enemmän haastateltujen urasta kuin varsinaisesti naisesta uralla. Kömpelöitä aasinsiltoja kappaleiden välillä, mutta mielenkiintoinen aihe yhtä kaikki.
An interesting read. A good reminder to follow politicians, their work and actions in between elections as well and not just the night before election day!
Odotin analyysia haastattelujen tueksi, mutta nyt pääosa oli tosiaan haastatteluissa ja naisten urien kertaamisessa. Jaottelu oli hieman erikoinen, sillä varsinaisten yhden henkilön haastatteluiden välissä oli lyhyempiä pätkiä, joissa oli useamman ihmisen mielipiteitä jonkin aiheen tiimoilta.
Kirjassa nostetaan esiin ihan kiinnostavia pointteja, mutta haastatteluissa jokin aihe saattaa tulla esiin suunnilleen sivulauseessa, mutta siitä ei sitten laajenneta mihinkään. Tutut ongelmat kuitenkin nousevat esiin. Se, miten miehiltä sallitaan tiettyjä asioita, mitä naisilta ei. Miten olla uskottava. Tai miten perhe-elämää pidetään esteenä vain naisille. Ja monta muuta vastaavaa asiaa.
Jos naispoliitikkojen urat kiinnostavat, niin tästä saa pintaraapaisukatsauksen.