Vaaralla

by Teuvo Pakkala

Teuvo Pakkalan (1862-1925) ensimmäinen mestariteos on romaani Vaaralla (1891). Sen alaotsikko on "kuvia laitakaupungilta", eikä syyttä. Se on moniaineksinen kollektiivikuvaus Kakaravaaraksi sanotusta, pienten ihmisten asuttamasta Oulun kaupunginosasta. Pakkala elää vähäväkisten keralla ja näyttää, kuinka rikasta ja inhimillistä heidän elämänsä monesti on verrattuna keskikaupungin säätyläisten toimiin. Pakkalan totuudellisuus kuitenkin karsii hänen osallistumisestaan yksioikoisuuteen ja osoittelevuuteen, tuo kovienkin oljen kuvauksen rinnalle herkkää lyyrisyyttä.

Pakkala on realisti mutta hänen realisminsa on keskeisimmiltään psykologista, hänen kollektiivinsa rakentuu tarkka- ja varmavaistoisesti kuvatuista yksilöistä. Ennen muuta lapset tuntuvat olevan lähellä Pakkalan kirjailijantyön ydintä: Viion Elsa, Latun Liisa, Vimparin Aapo ja muuta. "Ne vaikeasti tavoitettavat ja käsiteltävät inhimillisen tietoisuuden alueet, joita kirjailija halusi teoksissaan kuvata, olivat parhaiten näkyvillä lapsissa, heidän tavassaan tuntea ja toimia maailmassa", kirjoittaa Mervi Kantokorpi johdannossaan. "Miltä tuntuu odotus, pettymys, kateus, pelko tai valtava ilo ja helpotus - siitäkin kertoo Pakkalan tuotanto."

Genres: Finnish Literature

240 pages, Paperback

First published January 1, 1891

Reviews

[Mela Kanootti · Rating 4 out of 5]

sika hyvä mietin melkee viittä tähteä XD historical 1880- ja 90-luvun realismi .. Oulu.... naiset ja lapset.... Kiitos Teuvo


”’Talvi tulee’, sanottiin, ja siihen vastattiin:
’Jo tuon on aika tullakin.’
Kylmi yön, kylmi toisenkin. Mutta kun sitten aamulla ihmiset ylös nousivat ja ikkunasta ulos katsoivat, sanoivat:
’Ka talvi!’
Ja äänessä, millä se sanottiin, oli kuin: tervetuloa!”

[Mika Auramo · Rating 3 out of 5]

Teuvo Pakkala lukeutuu suomalaisiin realismin ajan klassikoihin 1800-luvun lopussa, ja hänen tuotannossaan lapset ovat vahvasti läsnä varsin naturalistisissa kertomuksissa. Vaaralla-romaani sijoittuu Oulun silloiseen laitakaupunginosaan Vaaraan, jota Kakaravaaraksi kutsuttiin. Se oli tuolloin köyhän väestön ja merimiesten perheiden asuinaluetta.

Romaanista on julkaisun jälkeen lohkaistu useampiakin tarinoita: novelleja ja pienoisromaaneja, joissa syvennetään köyhälistön kuvausta lasten näkökulmasta ihan Viion Elsasta lähtien. Tässä kaupunkilaiselämän kuvauksessa ei varsinaisia päähenkilöitä ole, mutta näkökulmaa vaihdetaan muutamasta perheestä toiseen, ja alkuun lähdetään Nikkilän emännästä, joka kesällä hoitaa sängyn pohjalla makaavaa miestään. Aikajänne kirjassa jatkuu joulun yli, ja isäntäkin sinä aikana virkoaa. Kuitenkin läsnä on jatkuva selviytymiskamppailu ja alati taustalla on kuin pelotteena kaiken menettäminen ja vaivaistaloon tai huutolaiseksi joutuminen.

Lasten kuvauksessa Pakkala on väkevimmillään ja erityisesti varttuvien tyttöjen, joita tarkkaillaan kaikkitietävän kertojan ja Nikkilän isännänkin näkökulmista. Tuolloinhan uskottiin sairauksien ja köyhyyden olevan Jumalan rangaistuksia, ja elämä oli Vaaralla jatkuvaa selviytymistä, ”nikara nikaralta”, niin kuin Nikkilän emäntä tapasi todeta. Keskustassa asuvia porvareita ja varakkaampaa väkeä vihattiin ja vieroksuttiin, ja myös Vaaralta pois muuttaneita, joista esimerkiksi käy Vimparin Aappo, joka pääsi porvarisperheeseen kasvatiksi.

Arjen ankaruutta ja köyhyyden kuvausta ja jokapäiväisestä arjesta selviytymistä riittää kirjan alusta loppuun. Lapset käyvät välillä kerjuulla ja perheiden äidin kutovat kankaita, ja kankureina he ovat mamsellien hyväntahtoisuuden armoilla. Tolpan Anna ilmentää turmiolle joutunutta huonomaineista naisenalkua, eikä Viion lesken tyttärenkään tulevaisuus näytä kovin hyvältä niin kuin muidenkaan puutteellisissa oloissa temmeltävien ikätovereidenkaan.

[MARgOT · Rating 3 out of 5]

Köyhäin huutokaupassa hän heidät näki aina lopuksi, vaikka ei tahtonut sitä uskoa. Ehkäpä Jumala neuvoa pitää ja pelästää nuo vanhat raukat siitä kurjuudesta, oli hän ajatellut. Vaan mitään neuvoa siihen suuntaan ei ollut näkynyt. Puute oli käynyt vain tuntuvammaksi ja nythän olivat oikein pitkällä harppauksessa hypähtäneet lähemmäksi sitä kuilua, jota kohti monet vuodet olivat varmasti kulkeneet, vaikka hitaasti, ja jostapäin pois pyrkivät peläten sitä kuin kauhua. Hän ei voinut nyt muuta kuin varmana pitää, että ennen pitkää joutuu Nikkilän emäntä miehineen huutolaisiksi. Ja tuntui niin somalta emännän puhe ja usko. Hän eli varmassa toivossa, luottaen Jumalan apuun. Leski ymmärsi, että hän sen luottamuksen oli emännässä herättänyt, ja sitä se kävi hänen luonaan aina vahvistamassa. Tuntui niinkuin hän olisi valhetellut emännälle. Sillä mitä emäntä sanoo, kun joutuu lopultakin köyhäinhoitoon? Hän ei ota ymmärtääkseen kuitenkaan silloin, vaikka kuinka selittäisi, että Jumala on sen hyväksi nähnyt. Ja tuntui hänestä pahalta, ajatellessaan ruveta nyt sitä selittämään. Eihän sitä voisi sanoa miksikään hyväksi työksi Jumalan puolelta, ainoastaan rangaistukseksi. Sillä mitä se muuta olisi, kun nuo raukat, jotka uskollisesti ovat jakaneet elämän ilonsa ja surunsa rakastaen toisiaan ja ainoa ilonsa on yhdessäolonsa, joutuisivat elävinä erilleen vieraitten ihmisten kylmään, koleaan huomaan, jos ei, niinkuin useimmat, suurimpaan kurjuuteen. Jompaankumpaan, niin olisivat he kuin elävältä haudatut. Sen tietää emäntä itsekin ja sen vuoksi hän pelkää ja kammoo tuota kohtaloa. Johan hän itki katkerasti kerran, kuin miehensä tiukemmasti käski häntä menemään köyhäinhoitoon häntä ilmoittamaan. Pahalta tuntui toivoa toiselle ihmiselle kuolematakin, vaan muuta ei leski voinut. Ehkäpä elämän ja kuoleman Herra heidät kutsuukin luokseen sitä ennen. Häneenhän kuitenkin oli kaikissa tapauksissa paras turvata, häneen yksin.

[Tarmo Syvapuro · Rating 3 out of 5]

Hienoa kerrontaa. Hieman vanhahtavaa, mutta niinhän sen kuuluukin olla. Henkilökuvaus loistavaa. Elämä tuohon aikaan oli myös melkoisen vaikeaa, mutta siitä aina selvittiin.