”Muutin tänne paetakseni elämää ja elämä tunki väkisin minun luokseni kylään.”
Maria asuu sängyssä. Hän nousee jalkeille vain silloin, kun Luukas tulee käymään. Silloin hän turruttaa itsensä kipulääkkeillä, hajustaa eksoottisilla tuoksuilla ja esittää tervettä.
Erakkona elävän Marian kohtalo kietoutuu neljän muun ihmisen vaiheisiin odottamattomasti ja julmasti. Ainoa, joka tietää koko totuuden, on hän itse. Kun salaisuudet yksi toisensa jälkeen alkavat paljastua, päädytään lopullisten ratkaisujen äärelle.
Maria ei poistu asunnostaan, mutta kaikki tiet johtavat sinne.
Valkoinen valo on jännitteinen ihmissuhdepalapeli ja väkevä todistus kivun monista kasvoista.
Hanna-Riikka Kuisma is a Finnish Finlandia Prize nominated author who is known for her novels that explore the dark sides of the human mind and our modern society.
Alkuun en ymmärtänyt yhtään mitään. Kuka on kuka, mitä ja missä. Viimein pääsin jyvälle ja kirja jopa kiehtoi. Loppu oli kuitenkin jotenkin töksähtävä ja jätti vielä liikaa ajatuksia ilmaan. Hieno aihe. Välillä puuduttavan tarkasti kuvailtu asioita.
Synkeitä ihmiskohtaloita yhdistelevä suhdepalapeli, jossa jokaisella on luurankoja kaapissa eikä kellään tunnu menevän hyvin. Jo lähtötilanteessa kaikki kärsivät fyysisistä ja psyykkisistä sairauksista, eikä meno muutu kirjan edetessä ainakaan iloisemmaksi. Joka ikisellä hahmolla sivuhenkilöitä myöten on raamatullinen nimi, ja loppua kohti yhteydet Raamatun kärsimysnäytelmiin vain korostuvat. Itselleni teos toi jossain määrin mieleen myös Unelmien sielunmessu -elokuvan.
Kirja on välillä hiukan väsyttävää luettavaa, en erityisemmin ihastunut esimerkiksi kirjailijan tapaan sijoittaa tekstiin pitkiä sana- ja asialuetteloita. Lukukokemus kuitenkin paranee loppua kohti, kun juonikuvion koko koukeroisuus hiljalleen paljastuu lukijalle. Pidän yleensäkin näkökulmatekniikalla kerrotuista kirjoista, ja tässäkin ratkaisu toimii. Henkilöt eivät ymmärrä toisiaan, mutta lukija jollakin tavoin ymmärtää heitä kaikkia. Asetelmat eivät ole mustavalkoisia: lukija ei oikein tiedä, kenen puolelle asettuisi. Sankareita tässä teoksessa ei ole. Viimeistään upeaan loppuhuipentumaan päästessään on valmis antamaan anteeksi kerronnan ajoittaisen junnaavuuden. Hanna-Riikka Kuisma on jäänyt toistaiseksi melko tuntemattomaksi kirjailijaksi; ainakin tämän teoksen perusteella hänen soisi saavan lisää mainetta.
Noudatti pitkälti samaa linjaa kuin edellinen lukemani Kuisman kirja. Neljä henkilöä, joiden ympärille tarina kietoutuu, rankkaa tekstiä ja ihmiskohtaloita. Kuisma pureutuu sairaan mielen syövereihin todellisesti ja ymmärrettävästi. On suosittua blogia pitävä, ihmisiä kaihtava erakoitunut nainen, joka asuu kuolleen äitinsä asunnossa, äitinsä tavaroiden ympäröimänä. On piiloalkoholisti vaimo, joka vannoo enkeleiden ja jumalien nimeen ja toivoo olevansa laihempi. On myös kaksi omien ahdistustensa ja ongelmiensa kanssa painivaa miestä ja kaikkien elämät ovat kietoutuneet yhteen, erilaisin motiivein
Vahvaa tekstiä. Voimakasta kivun kuvausta, se toimi, vaikka kokonaisuus olikin aika raskas ja ahdistavakin. Raamatullisten viittausten tulva, sekavat henkilösuhteet, erilaiset kivun syyt ja kokemukset ja suhtautumiset niihin, siinäpä pureskeltavaa. Ei mikään helppo ja vaivaton kirja, mutta antoisa kylläkin.
En ehkä parhaimmalla mahdollisella tavalla päässyt sisään tähän tarinaan. Paljon murheellisia kohtaloita ja kipua toisiinsa limittyneenä. Olihan tää kyllä jopa groteskilla tavalla epämiellyttävää luettavaa.
Luin tän kirjan koulua varten ja voin sanoa että todellakin mun personaalisen preferenssin ulkopuolella. Alku oli todella sekava enkä oikeastaan ymmärtänyt juuri mitään. Sitten pääsin kärryille ja putosin suunnilleen heti. Muuten ihan hyvä kirja ja kuvastaa elämää.
Olipas kiva lukea kirja jossa kaikilla menee vielä huonommin ku mulla, piristi vähäsen. Tää oli kyllä ehkä vähän liikaa, tai no oikeestaan mua häiritsi vaan tän kielellinen ilmasu. Oli toistoa ja luettelemista ja vähän liikaa rönsyilyä. Mut oli kiva lukea kerranki sellanen kirja jossa kaikki menee päin persettä eikä oo sitä onnellista loppua.
Ilmaisuvoimaista kieltä, mikä ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan romaania sen toivottomalta synkkyydeltä. Ymmärrän, että Kuisma käsitteli vaikeita asioita, kipua, mielisairautta, häpeää, alkoholismia, mitä vielä, mutta jotta tuska ei olisi puuduttanut, olisi väliin kaivannut edes hiukan toivoa tai huumoria.
Hyvin rakennetut henkilöt, jännite loppuun saakka, kirjoitustyyli varsin kiehtova. Mutta tällaiselle elämän kauniit puolet näkevälle kukkatytölle liian rankkaa tekstiä. Tai siis oikeastaan liian synkkää. Huonosti voi mennä, ja usein meneekin, mutta minun on vaikea sulattaa kirjoja, joissa kenelläkään ei koskaan mene hyvin. Eihän elämä ole ihan niin mustavalkoista myöskään negatiiviseen suuntaan?
Vahva, pysäyttävä, omanmakuinen. Huomaan, että kipu on nyt tämän kevään SE juttu kirjoissa. Tähän kirjaan haluan palata vielä. Jää kummittelemaan mieleen ja nautin siitä.