Pertti Nieminen aloitti runotuotantonsa 50-lukulaisen modernismin tiukkailmeisessä hengessä, mutta väljensi 1960-luvun mittaan ilmaisunsa hyväntuulisesti juttelevaksi proosarunoksi, jonka keinoin hän ylisti musiikkia ja hyviä sikareja, kuvitteli karvaisia naisia, pilkkasi sotasaavutuksia ja moralisteja. Oman lukunsa tuotannossa muodostavat pienimuotoiset mutta paljon sanovat rakkausrunot.
70-luvun jälkipuoliskolla maailman menon tarkkailu johdatti Niemisen kirpeämpiin äänenpainoihin ja jopa protestirunoihin. Uuden aihepiirin avasi lastenlasten kanssa vietetty aika, joka on saanut runoilijan tiedostamaan itsessään piilevää lapsenmieltä. Ja entiseen tapaan läsnä ovat vuodenkierto ja luonnon ilmiöt: aurinko, tuuli ja sateen ääni japanintatarin lehdillä.
Erehdyin ehkä luulemaan runoilijaa pojakseen Kai Niemiseksi kun ostin kirjan. No, Pertti Nieminen on suomentanut kiinalaista runoutta, joka vaikuttaa hänen omaan kirjoittamisensa. Hänellä on upeita luontokuvia ja sitäpaitsi kivoja runoja lasten (lastenlasten?) maailmasta. Todella paljon on myös äkäilyä ja kiukuttelua yhteiskunnan tilasta, ärsyttää kun runoilija asemoi itsensä yhteiskunnan ulkopuolelle ja räksyttää sieltä, vaikka toki on ihan yhtä suuri palanen yhteiskuntaa kuin me muutkin. Ehkäpä 1970-luvun ilmapiirin vaikutusta, että runoilija koki velvollisuudekseen sellaista kirjoittaa. Kirja lopussa oikein hyvä Tuulia Toivanen kirjoittama runoilijaesittely.
annoin kolme ja puoli tähteä. merkitsin mielestäni oikein hyviksi runoiksi 30, joka on kai aika vähän siihen nähden kuinka paljon tässä on sivuja. mutta ne olivat sen verran kivoja, että vähän tekisi mieli ostaa kirja omaksikin, mutta saas nyt nähdä. proosarunoista en pitänyt sitten yhtään, todella puuduttavia, skippasin suurimman osan.