Saara on traaginen romaani uskonnollisen yhteisön musertaman, lahjakkaan Saaran elämästä. Romaani alkaa vuodesta 1920, jolloin Saara on 7-vuotias ja viettää lapsuusvuosiaan Kivimäen tilalla kuvitteellisessa Heinäpään kylässä. Saaran elämään alkavat puhaltaa maailman tuulet, kun kotitilalle palaa jännittävä Aukusti-setä. Aukusti tuo mukanaan paitsi gramofonin, romaanit ja Ameriikan puuvillatehtaat myös paholaisen houkutukset ja synnin. Lestadiolaiseen herätykseen kääntynyt talo jakautuu kahtia, jossa toisella puolella ovat mielenterveydeltään horjuva, ankara äiti ja työlle omistautunut isä, ja toisella Saaralle rakas Iida-piika ja Aukusti-setä. Alkaa rankka ja säälimätön taistelu pienen tytön sielusta.
Vähitellen tapahtumat ajavat epävarman, nuoruuden kynnyksellä elävän Saaran turvattomuuteen ja yksinäisyyteen. Saara eristäytyy, eikä hänelle jää muita kuin Aukusti, joka ymmärtää herkästi kypsyvää nuorta naista. Hän ruokkii Saaran haaveita ja haluaa pelastaa hänet ahtaalta kyläyhteisöltä, mutta joutuu pian tilille oman menneisyytensä kanssa. Oman elämänsä sotkenut onnenonkija joutuu pakenemaan Kivimäeltä ja jättämään Saaran äitinsä ja kyläläisten armoille.
Saara sairastuu. Elämä on syöksy kohti ikuista pimeyttä toistuvine hylkäämisineen, eikä lohtua ole näkyvissä. Tuhottuna ja yksinäisenä hän seuraa sivusta sisartensa onnea, häitä ja rakkautta ja yrittää epätoivoisesti löytää oman onnensa.
Saara on todentuntuinen, väkevä ja koskettava tarina lapsesta, joka olisi kaivannut ennen kaikkea syliä ja rakkautta uhkailun ja lyöntien sijaan.
Saaran tarina oli surullinen ja hyvin kerrottu. Ahdasmielinen uskonnollisuus on minusta hyvin hyvin vastenmielistä. Tässä kirjassa ahdasmielisyyden tuhovoima yökötti ja raivostutti. Mielen hajoamista kuvataan taitavasti.
Historian lehdet havisivat, puheenparsi sujui ja kokonainen entinen maailma ja maalaismaisema maalautuivat silmäluomille. En ole ihan maalta, mutta tarpeeksi läheltä, jotta saatoin kokea nostalgista kaihoa lehmien läheisyyteen ja kosteisiin navettoihin, villin heinän ja pienen kyläyhteisön keskelle.
Saara on siitä poikkeuksellinen historiallinen romaani, että se keskittyy enemmän mielen sairauteen ja sen kuvaamiseen kuin historian kirjoittamiseen. Toki tämä sairaus kontekstualisoidaan, kontekstualisoidaan hyvin, mutta se on silti tutun tuntuinen, ei yliherkkä tai hysteerinen tai epäreilu. Tarinan kaari on melkein ihmiselämän mittainen, lukija saa kulkea Saaran rinnalla ja nähdä, kuinka herkän äidin tukea vaille jäävä herkkä tyttö menettää ja kokee, oppii, ymmärtää ja lopulta sairastuu.
Erityisen miellyttävän tästä kirjasta teki sekin, että se oli lämminhenkinen ja opettava. Ei moralisoinut tai syytellyt, vaan neuvoi ja piteli kädestä. Osa elämänviisauksista olisi ollut latteita toiseen aikaan ja paikkaan aseteltuna, toisen kirjoittajan käsissä, mutta nyt tuntui tutulta ja juuri siksi mukavalta. Tällaisen hienovaraisen yhteyden luominen historian hahmojen ja lukijan välille on nerokasta.
Tanja Kaarlelan kertoo 1920-luvulla pohjalaiseen vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön syntyneestä Saarasta. Esikoisteos on kertomus siitä, millaista näkymättömiin jääneen ja paljon kärsimään joutuneen naisen elämä oli viime vuosisadalla. Saaran perhetausta on murheellinen; hänen äidillään on mielenterveysongelmia, jota tämä yrittää lääkitä ahdasmielisellä uskonnolla. Muutenkaan asiat eivät suju hyvin. Myöhemmin Saara sairastuu psyykkisesti ja päätyy mielisairaalaan.
Tarinan loppuvaiheessa minusta alkoi jo tuntua, että kirja on ehtaa misery litiä. Aivan lopuksi lukijalle kuitenkin tarjotaan viitteitä paremmasta tulevaisuudesta. Teoksen enimmäkseen ankea ja synkkä maailmankuva kuitenkin väritti vaikutelmaani kirjasta. Esikoiseksi teos oli muuten hyvä, ja luulen että se olisi voinut sopia isommankin kustantamon julkaisemaksi.
Voin jo nyt sanoa, että tämä on minulle tämän vuoden paras kirja. Mietin, miksi juuri nämä asiat kiinnostavat sekä minua että kirjailijaa? Olemmehan samalta seudulta kotoisin.
Mutta vahva uskonnollisuus, työ ja psyykenongelmat. Siinä on kirja, joka vie minut aina mennessään. Ja tämä kirja oli vielä kaikin puolin loistava. En voi kuin ihmetellä, kuinka hyvin kirjailija on saanut kirjaan myös paikallismurretta ja noita tuttuja sanoja. Valtava lukukokemus!