Ilon ja kivun kääntöpiiri on ensimmäinen suomenkielinen katsaus Saharan eteläpuolisen Afrikan novellikirjallisuuteen. Se avaa näkymän afrikkalaisen kulttuurin monimuotoisuuteen ja esittelee niin suullisen kansanperinteen pohjalta syntyneitä tarinoita kuin modernia kerrontaa.
Antologia esittelee tunnettujen Ben Okrin, Ken Saro-Wiwan ja Ama Ata Aidoon ohella runsaasti Suomessa vielä tuntemattomia nimiä, kaikkiaan kolmekymmentä kirjailijaa. Tekstit ovat pääosin 80- ja 90-luvuilla kirjoitettuja. Ilon ja kivun kääntöpiiri sisältää novelleja peräti kahdestakymmenestä eri maasta, alkuperäiskielinä portugali, ranska ja valtaosin englanti.
Antologian on toimittanut Lauri Otonkoski. Hän on myös suomentanut suurimman osan teksteistä. Muut suomentajat ovat Titia Schuurman ja Tarja Härkönen.
Oikein hyvä antologia sisältäen paljon helmiä (mm. Ken Saro-Wiwalta, ”Säälin hänen tietämättömyyttään enkä osaa kadehtia hänen piittaamattomuuttaan”) ja kattaen laajan alueen mannerta.
Onnittelut ja kiitokset Lauri Otonkoskelle tästä hienosta antologiasta. Minun ja monen muun eurooppalaisen käsitys ja ymmärrys Afrikasta perustuu satunnaisiin uutisfilmeihin, joiden perusteella siellä ei olisi muuta kuin sotaa, nälkää ja muuta kurjuutta. Tämä antologia on hyvä esimerkki siitä, että miten hyvä kaunokirjallisuus on oivallinen keino lisätä vieraiden ympäristöjen ja kulttuurien ymmärrystä. Afrikkalaisesta kulttuurista puhuminen on tosin vielä enemmän harhaanjohtavaa kuin puhuminen eurooppalaisesta kulttuurista. Ehkä on olemassa jotain yhdistäviä tekijöitä Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, mutta oletan eroja olevan vielä paljon enemmän kuin Euroopan maiden välillä ja sisällä. Afrikassa valtioiden väliset rajat ovat vielä enemmän sattumanvaraisia kuin rajat Euroopassa. Maat ja valtiot Afrikassa ovat enimmäkseen syntyneet siirtomaavaltioiden piirtäminä, osin ymmärtämättömyydestä, osin ”hajota ja hallitse” periaatteella. Näiden 31 novellin lukemisen perusteella on lukijan edelleen hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, nähdä eri alueiden kulttuurisia ominaispiirteitä. Kinchana Ugbaben novellissa ”Pakolainen” luulin tunnistavani jotain ajatuksellista sukulaisuutta Chimamanda Ngozi Adichien ”Puolikas keltaista aurinkoa” kanssa, mutta ehkä se on vain kuvittelua. Paljon on kuitenkin yleisinhimillistä riippumatta siitä missä ympäristössä tarina kulkee.
Kyseisten kulttuurien ”ulkopuolisena” lukijana pohdin myös sitä, kuinka hyvin nämä kirjailijat kuvaavat sitä todellisuutta, josta he kirjoittavat. Vain muutama heistä kirjoittaa alkuperäiskielillä. Suurin osa kirjoittaa aikaisemman siirtomaavallan kielellä. Monet heistä ovat saaneet koulutuksensa Euroopassa ja/tai Yhdysvalloissa ja jopa emigroituneet sinne. Toisaalta etäisyys kuvattavaan kohteeseen voi myös olla ansio. Kirjailijaesittelyjen perusteella monella kirjailijoista on monikulttuurinen tausta, mikä sekin voi olla omiaan luomaan syvällisemmän näkemyksen kuvattavista kohteista.
Edellisistä pohdinnoistani huolimatta, antologia tarjosi lukuisia erinomaisia lukukokemuksia. Novellien aiheet ja niiden käsittely vaihteli kohtuullisen kevyistä varsin syvällisiin ja vaikuttaviin. Tarinoissa sekoittuvat todellisuus ja tarut, kuolema on usein läsnä eri muodoissa, vapautuminen siirtomaavallasta ei ole lopettanut valtioterroria, eri väestöryhmien välinen epäluulo ja jopa vihamielisyys elää edelleen vahvana, AIDS ja muut sairaudet ovat osa arkipäivää. Havahduin siihenkin, että itäisessä Afrikassa väestöryhmien välisissä konflikteissa ei ole kyse pelkästään mustista ja valkoisista, vaan kolmantena merkittävänä ryhmänä ovat intialaistaustaiset. Tarinat eivät kuitenkaan ole pelkästään synkkiä. Mukana on myös paljon elämänuskoa, toivoa ja huumoriakin.
Lukemieni kirjojen listalla ei ole kuin pari kirjaa afrikkalaiselta kirjailijalta, mutta tämän antologian perusteella lisäsin heti puoli tusinaa luettavien listalleni.