Minä, Katariina -romaanin jälkeen oli välittömästi luettava myös Me, Keisarinna. Katariina Suuren vaiheet jäivät kutkuttamaan. Kakkososassa Katariinasta on muokkautunut voimakas ja armotonkin vallankäyttäjä. Kukaties hän hiukan katuukin, ja ainakin kamaripalvelija Leon mielestä olisi syytä.
Romaani kertoo Katariinan viimeisestä vuodesta. Hän muistelee Leonin kanssa elämäänsä, jonka aikana hän on mm. vienyt Venäjää sotiin, laajentanut ja kehittänyt maataan, jättänyt maaorjat oman onnensa nojaan, mutta parantanut katulasten oloja, ollut kirjeenvaihdossa mm. Voltairen kanssa, pitänyt monia rakastajia ja tuhonnut kilpailijoitaan ja niin edelleen. Elämä on ollut vaiheikas, mutta varsin yksinäinen. Sukulaissielut ja uskotut ovat jääneet vähiin.
Kiinnostavinta näissä kahdessa kirjassa on minusta historian elävä kuvaus vallanpitäjän silmin. Hirvisaari kuvaa Katariinan ristiriitaiseksi hahmoksi ja jopa jonkinmoiseksi esifeministiksi, enkä tiedä, pitääkö se tai moni muu yksityiskohta paikkaansa. Fiktion ja faktan yhdistämisen ongelma on, että lukijana ei tiedä, mikä on mitäkin. Kirjat on kuitenkin kirjoitettu niin vetävästi, että ne suorastaan ahmaisee.