August Nordenskjöld perehtyy alkemiaan jo kotonaan Frugårdin kartanossa, jossa kultaa on yrittänyt tehdä hänen setänsä. August opiskelee Turun akatemiassa, syventyy Swedenborgin kirjoituksiin ja jatkaa alkemian opiskelua Tukholmassa ja Lontoossa.
Talvella 1787 August aloittaa Uudessakaupungissa kullan tekemisen uskollisen apulaisensa, maanmittari Carl Fredrik Bergklintin kanssa. Menetelmässä alkemistin uunissa on pidettävä tulta jatkuvasti yllä vähintään kaksitoista kuukautta. Rahat loppuvat kesken, ja August pakenee velkojiaan Tukholmaan.
Bergklintin rakkaustarina päättyy traagisesti ja hän seuraa Augustia Tukholmaan. Kuningas Kustaa III on lupautunut hankkeen rahoittajaksi.
Antti Elias Tuuri (s. 1. lokakuuta 1944 Kauhava[) on suomalainen kirjailija, joka on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Tuuri tunnetaan kotimaakuntaansa Etelä-Pohjanmaata kuvaavista kirjoistaan. Hän on myös kirjoittanut useita Äitini suku -sarjaan kuuluvia kirjoja, joissa kerrotaan Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten kertomuksia. Hän sai Finlandia-palkinnon 1997 teoksestaan Lakeuden kutsu , Pohjanmaa-sarjan ensimmäisestä teoksesta Pohjanmaa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985[2] ja Aleksis Kiven palkinnon vuonna 2009. Tuuri on myös suomentanut islantilaisia saagoja[3], mistä tunnustuksena maan presidentti Vigdís Finnbogadóttir luovutti hänelle vuonna 1983 Islannin Haukan ritarikunnan ristin[1]. Tuurin tuotantoon kuuluu lisäksi kuunnelma- ja elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, elämäkertoja ja historiikkeja.
Tuuri kertojana: Tuuri on sukupolvensa näkyvimpiä ja arvostetuimpia kertojia. Hänen varhaisessa tuotannossaan huomio kiinnittyi sanonnan tarkkuuteen ja niukkuuteen, joka toi joskus mieleen toisen diplomi-insinöörin, Antti Hyryn. Myöhemmin hänen tyylinsä tunnusmerkiksi on kohonnut pinnanalainen rikkaus, joka ilmenee joskus nasevina ”kirveen iskuina”, ja usein jonkin verran verhottuna huumorina tai satiirina. Tuurin tiedetään pohjustavan kaunokirjallisetkin teoksensa huolellisesti ja usein laajoin haastatteluin niin että hän yltää kerronnan kuivumatta yksityiskohtien tarkkuuteen ja uskottavuuteen.kenen mukaan?
Tuurin teoksista on filmatisoitu useita elokuvia. Pekka Parikka ohjasi vuonna 1988 hänen romaaniinsa perustuvan elokuvan Pohjanmaa[6], sekä vuonna 1989 saman nimiseen Tuurin romaaniin perustuvan elokuvan Talvisota[7]. Lisäksi Lauri Törhönen teki vuonna 1990 elokuvan Ameriikan raitti, Ilkka Vanne vuonna 2000 Lakeuden kutsun, joka perustuu Pohjanmaa -sarjan viimeiseen teokseen Lakeuden kutsu, sekä viimeisimpänä AJ Annila vuonna 2017 Ikitien. Tuuri on myös itse useasti toiminut mukana filmattujen romaaniensa käsikirjoitustyössä (Talvisota, Pohjanmaa, Lakeuden kutsu, Rukajärven tie, Ikitie). Tämän lisäksi Tuuri on myös kirjoittanut Pekka Parikan ohjaaman TV-sarjan Hunajan maku (1993) sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä kertovan TV-sarjan Tuomitut (1995) ja lähes sata kuunnelmaa. Hänen kirjojaan on käännetty kuudelletoista kielelle.
On väheseid kirjanikke, kes suudavad jutustada huvitavat lugu ilma dialoogita. See tähendab, vähemalt Antti Tuuri puhul, et jutuajamised tegelaste vahel küll toimuvad, ent need antakse edasi jutustaja poolt kaudses kõneviisis. Ja nagu Tuuri viimane eesti keelde tõlgitud raamat "Tangopojad" näitab, on Tuuri jaoks selline jutustamisviis omane. "Alkeemikutes" võlus mind just see jutustamisviis (vähem "Tangopoegades"), sest selle kaudu avanes noore soomlasest maamõõtja Carl Fredrik Bergklinti maailmavaade. Ei mäletagi teist sellist praegusel ajal kirjutatud raamatut, kus nii usutavalt on edasi antud 18.sajandi noore inimese mõtted ja kujunemine. Noormees satub aadlisoost August Nordenskiöldi mõju alla ja need kaks meest hakkavad koos alkeemikuteks, hakkavad tegema kulda. Aga mitte selleks, et rikastuda, vaid et paremateks inimesteks saada, maailma kulla mõjuvõimust vabastada. Kulla tegemiseks on aga vaja raha ja seda süte ostmiseks, sest kulda saab teha vaid pikaajalise protsessiga. Raha meestel aga ei ole. Liiati veel armub Carl kohalikku Uusikaupunki kaupmehe tütresse, mis omakorda paneb noormehe proovile, sest kulda tehes peab mees säilitama oma puhtuse ja mehejõu. Huvitavad tegelased (eriti vihastama panev on Nordenskiöldi abikaasa Anna Charlotta), huvitavad teooriad ja maailmanägemus üldse. Romaanis juhtub küll üsna vähe, aga romaan on konstrueeritud nii hästi, et mind selle tegevustik võlus. Liiati, et Nordenskiöld on ajalooline isik ja Soome ajalugu tuleb ka vähesel määral mängu.
Lukupiirikirjana Antti Tuurin Alkemistit Maallinen rakkaus. En lukenut läpi sitten kuitenkaan tuurilla (hehe) vaan silkalla tahdonvoimalla. Ei ole Tuurin kirjoitukset muhun koskaan uponneet, en ois ite aloittanut tai jatkanut loppuun, mutta onpahan nyt tehty. Kirjassa liikutaan 1700-luvun Suomessa ja yritetään valmistaa kultaa - rajaton kulta tuhoaisi sen vallan ihmiseen ja loisi Uuden Ihmisen. Swedenborgilaista uskontoa siis ja maallista rakkautta myös. Ei ollut mun juttu siis tämä, mutta alun jälkeen oli ihan nopeasti luettava.
One done, one to go. Learnt that this is a two-volumes novel too late, so it is hard to give a good evaluation of this book yet, but it is a good ol' contemporary Finnish novel.
Alkemistit – Maallinen rakkaus on varmastikin huonoin kirja, jonka olen loppuun saakka kahlannut. Kirjassa ei tapahdu yhtään mitään ja sitä mitääntapahtumattomuutta toistetaan loputtomiin (ei ole rahaa, ei ole sysiä...). Henkilöhahmot ovat poikkeuksetta tylsiä ja/tai vastenmielisiä. Tarinan kertoja, maanmittari jonka nimeä en muista, on ärsyttävä hihhuli.
Kirjan ainoa arvo on siinä, että se avaa hieman swedenborgilaisuutta ja swedenborgilaisten mielenmaisemaa. No, on kirja onneksi myös melkoisen lyhyt. Oma arvonsa on tietysti silläkin, että joko Antti Tuuri tai hänen kustannustoimittajansa osaa kirjoittaa virheetöntä suomea.
Minkäänlaista lopetusta Tuuri ei kirjalleen vaivautunut kirjoittamaan. Ehkä hän kuvitteli, että lukijat odottavat kiihkeästi kakkososaa, jos ykkönen ei lopu yhtään mihinkään. No, pieleen meni ainakin minun kohdallani. Ei juuri vähempää voisi kiinnostaa mitä noille tyypeille tapahtuu. Jos tosin tämän ensimmäisen kirjan perusteella pitäisi arvata, ei juuri yhtään mitään.
Alussa kuvittelin, että historiallisen aiheensa vuoksi tämä saisi puolitoista tähteä pyöristyen kahteen, mutta ei, kyllä tämä on ihan puhtaasti vain yhden tähden kirja. Pahnanpohjimmaista ryönää. Kirjan perusteella en mitenkään kykene ymmärtämään, miten Tuuri voi olla niin suosittu kuin hän käsittääkseni on. Tämä oli ensimmäinen lukemani Tuurin romaani, ja taatusti myöskin viimeinen.
Hyvin vahvasti Umberto Econ hengessä kirjoitettua tavaraa 1700-luvun lopun Suomessa. Swedenborgilaisuutta, mesmerismiä, vapaamuurareita, temppeliherroja ja ruusu-ristin ritareita... Tavoitteena kullan tekeminen, ja vieläpä Uudessakaupungissa, jossa asuin 5 vuotta 80-90 -lukujen vaihteessa. Paikat ovat siis tuttuja - samat kadut siellä keskustassa vieläkin on.
Antti Tuuri on minulle kirjailijana uusi tuttavuus. Ihan sujuvaa tekstiä, uskottavaa ajankuvaa ja hyvää henkilökuvausta. Ei nyt kuitenkaan ihan tuleen sytyttänyt.
Mielenkiintoinen sukellus 1700-luvun maailmaan ja erityisesti swedenborgilaiseen ajatteluun. Tuurimaisen tarkka ajankuva ja hiljakseen lipuva aika rytmittyvät kultahelmien kalvojen syntymisen seurailussa. Alkemian maailmassa uni ja todellisuus sekoittuvat. Jatkuva rahapula, sydet ja elämän kiertokulku vievät matkaa eteenpäin. Toista osaa jo malttamattomasti odotan.
Päähenkilö tyypillistä Tuuria, hiljainen ja vakaa, ettei vähän itsepäinenkin. Tarina jää kovin avoimeksi eikä oikein syty, vaikka tulta viritellään jatkuvasti.