Kari Hotakainen is a Finnish writer. Hotakainen started his writing career as a reporter in Pori. In 1986, he moved to Helsinki. He became a full-time writer in 1996. He has two children with his wife, sound technician Tarja Laaksonen, whom he married in 1983. He has also worked as a copywriter and as a columnist for the Helsingin Sanomat. His father, Keijo Hotakainen, worked as a storekeeper and photographer while his mother, Meeri Ala-Kuusisto, worked as a sales clerk. Kari Hotakainen passed his matriculation examination in 1976 and graduated from Rautalampi High School the same year. He has a Bachelor of Arts.
Hotakainen kicked off his career as an author in the beginning of the 1980s by writing poetry. His debut collection Harmittavat takaiskut (Unfortunate setbacks) was published in 1982. From poetry, Hotakainen moved on to writing books for children and young adults and then on to writing novels for adults. Before he started writing full time, Hotakainen worked as a news reporter, in the advertising department of WSOY, etc. Hotakainen’s breakthrough came when he was nominated for the 1997 Finlandia Prize, for his semi-autobiographical work entitled Klassikko (The Classic). In 2002, Hotakainen received the Finlandia Prize for his book entitled Juoksuhaudantie (Battle Trench Avenue) published the same year. Later on, the book was turned into a movie with the same name. In 2004, Hotakainen received the Nordic Council's Literature Prize for the same book. In 2006, he received the Nordic Drama Award for his play Punahukka.
Hotakainen has also written children's plays, radio dramas, newspaper columns and the scripts for a 10-part TV series entitled Tummien vesien tulkit.
Kari Hotakaisen läpimurtoromaaniksi tituleerattu ja Finlandia-ehdokkuudellakin noteerattu "Klassikko. Omaelämänkerrallinen romaani autoilevasta ja avoimesta kansasta" (1997) on laskujeni mukaan seitsemäs lukemani Hotakaisen teos, mutta jää nimestään huolimatta arviointiasteikossani tuotannon häntäpäähän. Klassikko on satiiri mainosmaailmasta, kirjailija- ja kustantamoyhteisöstä, suomalaisuudesta ja autoilevista miehistä. Autoihin liittyvät metaforat ovatkin kerronnan ydintä. Romaanin kokeileva rakenne koostuu kolmesta erillisestä osasta, joista ensimmäisessä ja kolmannessa osassa seurataan mainostoimistosta juuri eronneen Hotakaisen painiskelua kustantamon vaatiman muodikkaasti tunnustuksellisen omaelämänkertaromaanin kanssa sekä pakkomiellettä autokaupan Alfa Romeoon. Keskimmäinen osa käsittää noin 150-sivuisen kattauksen kirjailijan fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1976-90, joiden perusteella kirjailijasta on nopeasti kehittynyt koko kansan rakastama ja naisten kuolaama tähti. Asetelma on satiirimaisuudessaan herkullinen, mutta ei vain jaksa kannatella. Varsinkin keskiosan päiväkirjamerkinnät ovat puuduttavaa luettavaa, eivätkä vie kirjan tarinallista puolta eteenpäin. Romaani on kokonaisuutena rönsyilevä ja poukkoileva, ja vaikka Hotakaisen verbaalinen nokkeluus, arjen havainnointikyky ja yhteiskunnallinen satiiri osuvat paikoitellen maaliinkin, kirjailija on omasta mielestäni onnistunut myöhemmissä romaaneissaan tyylillisesti ja kokonaisuuden hallitsemisessa paremmin. Muistettakoon, että Hotakainen on napannut yhden Finlandia-palkinnon (Juoksuhaudantie, 2002) lisäksi peräti neljä ehdokkuutta.
Satiirista autofiktiota tai autofiktiivistä satiiria kustannusmaailmasta, kirjailijan julkisuussuhteesta ja mieheydestä. Osa huumorista puree edelleen, osa taas ei ole kestänyt aikaa. Teoksen ironiaa lisää se, että autokolarista kirjoittanut kirjailija joutui itse myöhemmin tosielämässä onnettomuuteen.
Luin Klassikon ensimmäisen kerran ysiluokan äidinkielen esitelmää varten. Pari vuosikymmentä myöhemmin en muistanut kirjasta kuin hämärästi loppua.
Kirja on erittäin epätasainen. Ensimmäinen osa etenee todella hitaasti ja hyppien; juonen etenemisen sijaan maalaillaan kuvaa henkilöhahmoista ja erilaisista sattumuksista. Toinen osa, eli päiväkirjat, on yllättävän hyvää luettavaa, mutta suoraan sanoen en ymmärrä, miten ne liittyvät itse kirjaan. "Keskiosa notkahtaa" joko vahingossa tai tarkoituksella, kuten eräs kirja-arvostelija teoksessa sanoo. Viimeinen osa kirjasta taas soljuu varsin sujuvasti.
Hotakaisen kielenkäyttö, arkisten asioiden kuvaus ja groteskius tuo hieman mieleen fingerporilaisen mielenmaiseman. Olisin halunnut pitää kirjasta enemmän, mutta nyt koko homma jotenkin tökki.
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat: (1984-1995: 100/100) 1997: 2/6 1984-2022: 102/262
4+/5. Kuuntelin ensin äänikirjana (3,5/5?) ja sitten luin (4+/5). Huumori on tietysti lähes aina hyvästä, mutta tähän pätenee se, mikä Jari Tervon Pyhiesi yhteyteenkin, että kun sitä huumoria rupeaa olemaan miltei joka lausessa, uhkaa ainakin itselläni tulla ähky. Olisivatko ne vitsit kuitenkin tehokkaampia, jos niitä vähän pihtaisi ja annostelisi pienemmällä mitalla? Kaikesta huolimatta teos oli tietysti erinomainen ja kirjailija (ainakin paikoin) häikäisevä sanataituri. Luen kaikkia romaaneja fiktiona – ja ehkä erityisesti näitä, missä seikkailee kirjailijan omalla nimellä nimetty henkilö.
Olin melko nuori ja konservatiivinen lukija, kun luin tämän ensimmäisen kerran. Silloin hypin yli päiväkirjamerkinnät. En ymmärtänyt, miksi ihmeessä väliin oli sellaisia sotkettu. Loistava yksityiskohta on päähenkilön fanitussuhde uutisankkuri Arvi Lindiin, joka on saatu mukaan myös elokuvaan, mistä iso kiitos!
Teos kertoo paljon nuoren miehen sielunmaisemasta.