"Nää kaikki tarinat kertovat tavalla tai toisella minusta, vaikka vaihdan nimeä niinku niissä huumedokumenteissa. Mut mä en kerro huumehelvetistä, se on niin kulunu aihe. Mä kerron siitä, kun huumeita ei ole. Se se helvetti on. Olla samanlainen nuori selvinpäin Suomessa, sitä ei Pyykkö ja se toinen, se Kyttä-Teeveen Pelli, koskaan taltioi."
- Pete, ex-Ilari Purontakanen
Seitsemäntoista tarinaa, jotka seuraavat nuorison outoja virityksiä kaupungissa ja taloyhtiön tiloissa.
Kari Hotakainen is a Finnish writer. Hotakainen started his writing career as a reporter in Pori. In 1986, he moved to Helsinki. He became a full-time writer in 1996. He has two children with his wife, sound technician Tarja Laaksonen, whom he married in 1983. He has also worked as a copywriter and as a columnist for the Helsingin Sanomat. His father, Keijo Hotakainen, worked as a storekeeper and photographer while his mother, Meeri Ala-Kuusisto, worked as a sales clerk. Kari Hotakainen passed his matriculation examination in 1976 and graduated from Rautalampi High School the same year. He has a Bachelor of Arts.
Hotakainen kicked off his career as an author in the beginning of the 1980s by writing poetry. His debut collection Harmittavat takaiskut (Unfortunate setbacks) was published in 1982. From poetry, Hotakainen moved on to writing books for children and young adults and then on to writing novels for adults. Before he started writing full time, Hotakainen worked as a news reporter, in the advertising department of WSOY, etc. Hotakainen’s breakthrough came when he was nominated for the 1997 Finlandia Prize, for his semi-autobiographical work entitled Klassikko (The Classic). In 2002, Hotakainen received the Finlandia Prize for his book entitled Juoksuhaudantie (Battle Trench Avenue) published the same year. Later on, the book was turned into a movie with the same name. In 2004, Hotakainen received the Nordic Council's Literature Prize for the same book. In 2006, he received the Nordic Drama Award for his play Punahukka.
Hotakainen has also written children's plays, radio dramas, newspaper columns and the scripts for a 10-part TV series entitled Tummien vesien tulkit.
Навіть не знаю на кого розрахована ця книжка. Герой та герої його оповідок – підлітки, мова багата підлітковими жаргонізмами та не гидує лайкою, самі історії – історії з життя фінських підлітків. Можливо, що саме вони і є головною аудиторією автора. Тому, в принципі, зрозуміло, чому мені все це зовсім не сподобалося, навіть з позиції знайомства з автором.
Головний герой – Іларі Пуронтаканен, якому настільки набридло власне ім’я, що він ледь дочекався можливості змінити його у 18 років на Пете. Але і це не остаточний варіант, бо ж і «Пете» може набриднути. «Правдивість – основа всього», — каже Пете. А тому без особливих роздумів править правду-матку про життя своє і своїх приятелів. Одні вважають, що манатки плозо сидять і не личать, якщо вони не вкрадені. Інший грабує мудил на звалищі, бо ж вони самі винні, що не користуються послугами таксі, а йдуть пішки. Третій постійно гепається, починаючи із вигрібної ями і закінчуючи горищем у розпал самі-розумієте-чого, а тому стає інструктором із польотів. Іларі-Пете вважає, що він не надто цікавий на відміну від своїх товаришів, які відзначилися «великими ділами»: вкрали собаку у сусідів, зробили дитину подрузі у свої 15, ставши вітчимом своєму ровесникові… Ну, якось зовсім не смішні ті 17 оповідок, а скоріш викликають подив на що витрачається життя. А може і ми були такими підлітками, але просто не пам’ятаємо?
Kari Hotakaisen novelli-/pakinakokoelmaa Näytän hyvältä ilman paitaa (2000) markkinoidaan nuortenkirjana, ja ehkä se myöskin sitä on, mutta ennen kaikkea se on parodia nuorista. Reilu satasivuinen pakinakokoelma sisältää 17 lyhyttä tarinaa, joissa puidaan varsin ronskilla huumorilla ja vinksahtaneen parodian keinoin nuoruuden teemoja ja kipupisteitä. Osa tarinoista on hulvattoman hauskoja ja osuvalla tavalla kieroja, mutta muutamat pakinat tuntuvat ikään kuin jääneen suunnittelutasolle ja jotenkin hätäpäissä päätyneen kansien väliin. Kokonaisuus joka tapauksessa jää reilusti plussan puolelle. Teos sopii aikuisille lukijoille siinä missä nuorillekin. Varsinkin nuorten parissa kasvatus- ja opetusalalla työskentelevä lukijakunta saanee kirjasta remakat naurut.
Teos voitti Topelius-palkinnon vuonna 2000 sekä WSOY:n nuortenkirjakilpailun toisen palkinnon vuonna 1999.
Ihan hieno novellikokoelma. Nämä 17 novellia pitäisi kai jotenkin liittyä toisiinsa ja olla tämän ensimmäisenä esitellyn Ilari "Pete" Purontakaisen elämästä? Monet novellit olivat kyllä niin poikkeavia aiheiltaan ja hahmoiltaan että jotenkin tuntui hassulta että ne olisivat kaikki samasta ihmisestä. Ehkä Pete vain kertoi muista tyypeistä kuin vain itsestään.
Jotkin novellit vaativat hieman lisää pohdintaa että ne aukeavat. Muutamat olivat aika raakojakin. Mutta ehkä ne kuitenkin hyvin kuvasivat joidenkin nuorten menoa ja meininkiä ja hieman sitäkin mitä aikuiset siitä kaikesta ajattelee. Myönnän että en ihan kaikkia novellien hahmoja ja heidän toimintatapojaan pystynyt ymmärtämään.
Vaikea sanoa menisikö tämä vinkkaukseen yläkoululaisille vai vasta lukiolaisille.
Hotakaisen novelleja nuorille miehille, tai nuorista miehistä. Kirja on ilmestynyt vuonna 2000 ja se kyllä kieltämättä vaikutti jo ikääntyneeltä. Mutta oli siinä joitain hauskoja huomioita ja sellaista sarkastista asennetta nuorisolaisiin. En tiiä, ehkä enempi suunnattu kuitenkin nuorten vanhemmille? Ei mitenkään säväyttänyt.
Hotakais-neitsyyden menetys, eikä mies ihan maineensa veroiseksi yllä. Osa novelleista hiukan pakotettua synkkyyttä, useat ajankuvat vanhentuneet ja osuvat niin ollen paremmin aikuiselle.
Kuitenkin mieleen jäi ajatuksia ja kielikuvia - niistä saanee ihan toimivan vinkkauksen. "Z - hän torkkuu" pääsi arkikieleen välittömästi.