Kertomus siitä, kuinka Suomi kulki laman kurimuksesta ohjelmaformaatteja suoltavaksi mediatasavallaksi.
On myöhäissyksy 1991. Markka on juuri devalvoitu, ja Suomi pakotettu polvilleen. Eletään laman syvintä aallonpohjaa. Mukavuuslippulaiva Pamisos saapuu Helsingin edustalle lastinaan elävää ja kuollutta lihaa. Kuollut on alkanut pilaantua. Elävää lihaa, lampaita, ei päästetä maahan. Lasti on purettava avomerellä.
Kuin hädän merkkinä alukselle kerääntyy ihmisiä, joilla ei näytä olevan paljonkaan yhteistä. Värikkään yhteisön jäsenet haluavat kuka mitäkin: ratkaista ongelmansa, hyötyä tilanteesta – tai yksinkertaisesti pakoreitin. Heidät sitoo yhteen vain kertomus, joka kirjoitetaan silloin, kun lamasta on tullut unohdettua todellisuutta.
Kolmetoista vuotta myöhemmin elokuva- ja televisioalalla menestyvä Laura Vuorela alkaa ottaa selvää, mitä Pamisoksella tapahtui. Ja mihin katosi Jaska, Lauran avomies, joka teki radiodokumenttia Pamisoksesta ja alukselle tulleista ihmisistä? Kysymykset kasvavat pian henkilökohtaisista yleisiksi. Mitä Suomelle tapahtui? Milloin meistä tuli tällaisia? Miksi?
Tarinan kehys on tuttu, mutta se ei tee kenenkään oloa yhtään mukavammaksi. Kaikki voi muuttua hetkessä tunnistamattomaksi, niin kuin Suomi muuttui laman kourissa. Varautukaa yllätyksiin.
Luin Pamisoksen purkauksen ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten. Olen etsinyt suurta romaania 1990-luvun alun Suomesta, ja takakannen mukaan Pamisos on ”Raittilan suuri lamaromaani”. Olin kaikki nämä vuodet hämmennyksissä, koska kirja oli lamaromaani, mutta myös jotakin muuta, mitä en ymmärtänyt. Luin nyt uudestaan ja ymmärsin yhden merkittävän tarinan/kerronnan käänteen, mikä ensimmäisellä kerralla oli mennyt ohi. Samalla Pamisoksen purkaus alkoi tuntua enemmän siltä lamaromaanilta, mitä olin kaivannut. Ehkä isojen realististen kertomusten aika on ohi, ja historiaa tulkitaan nyt tällaisen hyvin omituisen asetelman kautta.
Hmm. Luin tätä itse aika kaleidoskooppimaisessa tilassa. Tarina nivoutui kuin nivoutuikin kokonaisuudeksi ja se on jo saavutus kun alkaa silppomaan. Pidin mustasta huumorista. Kirja samalla muistutus vaikeista lamavuosista. Hieman ihmetyttää teema naiset ja tasa-arvon pohtiminen henkilöiden kautta. Tuntuu että oudolta, että Laura olisi 'liian pitkällle viety' ja mietin millaisia naiset ovat olleet muka aiemmin. Ja onko viime 30 vuoden aikainen naisten aseman muutos ollut miehille niin raju nk kirjan hahmot pohtivat. Tunnen naisia jotka elävät t tämäntapaisia tempauksia ja se on nyt täysin arkipäiväistä(yksinhuoltaja , oma firma, tiukka urheilutreeni). Rajala kirjoittaa uskottavasti teknisiä kuvauksia, olkoon ne tosia tai ei. Välillä tuntui että onkohan kirjailijalla lievä pakkomielteinen täydellisyyteen tavoittelu niitä kirjoittaessaan? Aineettomuuden tuottaminen aihe oli mielenkiintoinen ja siinä olemme nyt v 2022 vielä syvemmällä NFT ja netin kiemuroissa.
Tätä kirjaa oli vaikea lukea, koska olin lukenut kirjallisuustieteellisen analyysin teoksesta aikaisemmin. Selkä virhe, jota ei pidä toistaa. Vähän niin kuin se, että katsoisi ensin elokuvan (=tulkinnan) ja vasta sen jälkeen lukisi alkuperäisteoksen. Nyt en ollenkaan osaa sanoa, mitä itse ajattelen teoksesta ja mitä se MINUN mielestäni kuvasi. Ja onnistuiko kuvauksessaan ja metafiktiivisessä kikkailussaan. Pöh.