Tomas Tranströmerin vuonna 1974 kirjoittama viisiosainen runoteos Östersjöar on melko lailla melankolinen runosikermä, joka nimensäkin perusteella sijoittuu pitkin poikin Itämerta ja sen Ruotsin-puoleista rannikkoseutua, jolloin myös meren tuulet elollistetaan.
Alkuun mennään Itämerelle ja luotsiveneen syövereihin ihan kuin pintaa syvemmälle, kun päästään aistimaan meren henkäyksiä ihmissydämen tapaan sykkivään konehuoneeseen.
Täältä kulkeudutaan saaristolaistunnelmiin tuulen humistessa ja kuiskiessa lyyrisen minän ja lukijan tajuntaan käyden dialogia niin elävien kuin kuolleiden kanssa. Kertomukset seuraavat toisiaan, ja hautausmaan portit narisevat ja ollaan ikään kuin skandinaavissa tunnelmissa Spoon Riverin melankolioiden tapaan.
Nyt onkin luontevaa siirtyä kalmistosta ristin ja alttaritaulun juurelle yön hämärissä, kun varjot seuraavat omia varjojaan, menneiden vuosisatojen ja taistelujen tauotessa niin Pohjolassa kuin Somaliassakin.
Menneisyyden painolastia tutkaillaan Leen puolelta, kun ollaankin ihan konkreettisesti luonnon äärellä, riekaleisen lipun liehuessa jossain silokallion perukoilla.
Toiseksi viimeinen osio olikin mielestäni mielenkiintoisin, sillä siinä lyyrinen minä kamppailee metatekstin eli oman kirjoittamisen vaikeuksiensa kanssa, ja pelottavana esimerkkinä on tuttu säveltäjä, jonka tarina päättyy surumielisesti aivoverenvuodon jälkiaallokossa minän kirjoittaessa runojaan.
Palataan miltei tuhannen vuoden taa ja jälleen nykyhetkeen, jolloin luovuuden ehtyminen ei saa enää kirjoituskoneen värinauhaakaan tottelemaan omaa tahtoa. Vastaavuus löytyy ilta-auringosta ja horisontissa siintävän pilvinauhan kadotessa ulottumattomiin – tyhjät sanat eivät tunnu tarttuvan enää mihinkään niin kuin ei säveltäjänkään sävelet pääse enää tämän mielen vankilasta.
Viimeinen sikermä sitoo jälleen teoksen ikään kuin yksiin kansiin, kun alkuun oltiin luotsiveneen ja sukulaisen kyydissä. Nyt allegorinen matka taittuu omaan menneisyyteen ja välähdykseen, kun isoäiti, palkaton piika, kyyristelee kuolinhetkenään ihan kuin hänen rapistunut aittansa meren äärellä jäkälien kirjaillessa tuntemattomin kirjaimin rosoista tiilikattoa…