What do you think?
Rate this book
Taivaslaulu
Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, Vilja ja Aleksi näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.
9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.
Taivaslaulussa konkreettiset yksityiskohdat avaavat lukijalle näkymän lestadiolaisyhteisön elämään. Suviseurat ovat hakkeentuoksua, keinuvia lautapenkkejä, pitsaa, punaista jaffaa ja Jumalan sanaa. Runollinen kieli kohottaa Taivaslaulun toiselle tasolle, yksityiskohdista rakentuu poikkeuksellisen kaunis kaunokirjallinen teos. Kuvat ihmisen sisimmälle löytyvät luonnosta: Väsyneen äidin nokasta kohoaa huuto, siipisulat kohisevat selässä, on avattava turvavyö, jotta ne mahtuvat kasvamaan.
Taivaslaulu on rakkausromaani, jonka tarina ja kuvat poikkeavat nykykirjallisuuden valtavirrasta. Teoksella on vahva eettinen sanoma. Se on viimeiseen asti elämän puolella.
9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.
Taivaslaulussa konkreettiset yksityiskohdat avaavat lukijalle näkymän lestadiolaisyhteisön elämään. Suviseurat ovat hakkeentuoksua, keinuvia lautapenkkejä, pitsaa, punaista jaffaa ja Jumalan sanaa. Runollinen kieli kohottaa Taivaslaulun toiselle tasolle, yksityiskohdista rakentuu poikkeuksellisen kaunis kaunokirjallinen teos. Kuvat ihmisen sisimmälle löytyvät luonnosta: Väsyneen äidin nokasta kohoaa huuto, siipisulat kohisevat selässä, on avattava turvavyö, jotta ne mahtuvat kasvamaan.
Taivaslaulu on rakkausromaani, jonka tarina ja kuvat poikkeavat nykykirjallisuuden valtavirrasta. Teoksella on vahva eettinen sanoma. Se on viimeiseen asti elämän puolella.
284 pages, Hardcover
First published August 1, 2013
37 people are currently reading
978 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 223 reviews
July 11, 2019
Luin Taivaslaulun jälkijunassa, kirja kun oli puheenaihe muutama vuosi sitten.
Miten Suomesta voi 2010-luvulla löytyä näin käsittelemättömiä aiheita kuin lestadiolaisuus? Tämä on pysäyttävää. Ja olisin toivonut, että Rauhala olisi käsitellyt aihetta vieläkin rohkeammin. Tilaa olisi ollut.
Naisena voin helposti astua Viljan elämään. Kun on vaan kaksi katsetta mahaa kohti ja uskovaisten ja ei-uskovaisten niin erilaiset ajatukset. Rauhala olisi helposti voinut viedä lukijan syvälle kaikkeen ristiriitaisuuteen, josta löytyi todella paljon kaunistakin kuten arjen rauha. Ja sitten huikeaa moraaliruoskintaa - miten siitä voisikaan selvitä käymättä syvissä vesissä.
Kirjan pysäyttävin kohta oli se puolikas sivu pelkkää valkoista. Niin: Vilja oli taas tehnyt raskaustestin.
Tarinan puolesta voisin antaa täyden vitosen. Tärkeä aihe ja Rauhalalta merkityksellinen teko tarttua siihen. Kirjallisuutena Taivaslaulu ei noussut samalle tasolle. Kansanperinnettä ja perinnerunoutta liikaa. Ja niin paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia aiheen suhteen.
Jos Rauhala kirjoittaisi kirjan uudelleen ja tuplaisi rohkeusasteikon kaikkien kertojien osalta, olisi lopputulos huikea. Taivaslaulu on kirjana konditionaali - lunastamaton lupaus. Mutta silti suosittelen lukemista aiheen takia erittäin paljon!
Miten Suomesta voi 2010-luvulla löytyä näin käsittelemättömiä aiheita kuin lestadiolaisuus? Tämä on pysäyttävää. Ja olisin toivonut, että Rauhala olisi käsitellyt aihetta vieläkin rohkeammin. Tilaa olisi ollut.
Naisena voin helposti astua Viljan elämään. Kun on vaan kaksi katsetta mahaa kohti ja uskovaisten ja ei-uskovaisten niin erilaiset ajatukset. Rauhala olisi helposti voinut viedä lukijan syvälle kaikkeen ristiriitaisuuteen, josta löytyi todella paljon kaunistakin kuten arjen rauha. Ja sitten huikeaa moraaliruoskintaa - miten siitä voisikaan selvitä käymättä syvissä vesissä.
Kirjan pysäyttävin kohta oli se puolikas sivu pelkkää valkoista. Niin: Vilja oli taas tehnyt raskaustestin.
Tarinan puolesta voisin antaa täyden vitosen. Tärkeä aihe ja Rauhalalta merkityksellinen teko tarttua siihen. Kirjallisuutena Taivaslaulu ei noussut samalle tasolle. Kansanperinnettä ja perinnerunoutta liikaa. Ja niin paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia aiheen suhteen.
Jos Rauhala kirjoittaisi kirjan uudelleen ja tuplaisi rohkeusasteikon kaikkien kertojien osalta, olisi lopputulos huikea. Taivaslaulu on kirjana konditionaali - lunastamaton lupaus. Mutta silti suosittelen lukemista aiheen takia erittäin paljon!
September 1, 2019
Tää on niin kaunis kirja! Syvällinen ja pohtiva, kieli haurasta ja kirkasta. Ihana, uudestaankin.
July 17, 2014
Paras lukemani kotimainen romaani naismuistiin.
Herätti paljon hyvin henkilökohtaisia ajatuksia, vaikka en kuulukaan vanhoillislestadiolaiseen herätysliike- tai kulttuuripiiriin. Siitä muuten kirja tarjosi paljon sisäpiirin tietoa ja tunnelmia, jotka jäävät mediassa kertomatta. Nyt tiedetään, miten lestadiolaisnuoret seurustelevat, mikä on iltakylä, naisten muoti (Marimekko) ja muuta sellaista kiinnostavaa.
Ei voi kuin ihailla sitä tapaa, millä nämä ihmiset ottavat elämän, avioliiton, itsensä ja toisensa tosissaan, rakastavat tavalla, joka suostuu työhön ja vaivaan. Sellainen olisi kelvannut minullekin kaiken epämääräisyyden, sekoilun ja sitoutumattomuuden asemesta. Ihmisten yhteinen luja vakaumus tietysti tukee tätä. Mutta onko sen hintana oltava aina jokin tällainen ahdas yhteisö ja sen vallankäyttö, irtiotto muusta maailmasta, älyllisesti epärehellinen ajattelu ja uskonelämä, jossa omatunto ja oma tunto ovat keskenään ankarassa jännitteessä - yhteisön odotuksista ja säännöistä puhumattakaan? Tyhmiä nämä hahmot eivät ole eivätkä sivistymättömiä ressukoita. Vaikka heidän taisteluaan katsoo toisenlaisesta viitekehyksestä, sille ei voi hymähdellä.
Aivan erityisesti lämmitti Aleksin hahmo. Viisas ja näkevä mies, joka rakastaa vaimoaan tosissaan ja itseääm säästelemättä, ja vielä nuori sellainen - harvinainen ilmiö sekä reaalimaailmassa että fiktiossa. Mies, joka pelasti perheensä eikä tuhonnut sitä tai luikkinut pakoon kipua ja hätää.
Paikoin keinotekoisesti kieppuileva kieli ei aina minua miellyttänyt, siitä olisin pienen miinuksen antanut.
Herätti paljon hyvin henkilökohtaisia ajatuksia, vaikka en kuulukaan vanhoillislestadiolaiseen herätysliike- tai kulttuuripiiriin. Siitä muuten kirja tarjosi paljon sisäpiirin tietoa ja tunnelmia, jotka jäävät mediassa kertomatta. Nyt tiedetään, miten lestadiolaisnuoret seurustelevat, mikä on iltakylä, naisten muoti (Marimekko) ja muuta sellaista kiinnostavaa.
Ei voi kuin ihailla sitä tapaa, millä nämä ihmiset ottavat elämän, avioliiton, itsensä ja toisensa tosissaan, rakastavat tavalla, joka suostuu työhön ja vaivaan. Sellainen olisi kelvannut minullekin kaiken epämääräisyyden, sekoilun ja sitoutumattomuuden asemesta. Ihmisten yhteinen luja vakaumus tietysti tukee tätä. Mutta onko sen hintana oltava aina jokin tällainen ahdas yhteisö ja sen vallankäyttö, irtiotto muusta maailmasta, älyllisesti epärehellinen ajattelu ja uskonelämä, jossa omatunto ja oma tunto ovat keskenään ankarassa jännitteessä - yhteisön odotuksista ja säännöistä puhumattakaan? Tyhmiä nämä hahmot eivät ole eivätkä sivistymättömiä ressukoita. Vaikka heidän taisteluaan katsoo toisenlaisesta viitekehyksestä, sille ei voi hymähdellä.
Aivan erityisesti lämmitti Aleksin hahmo. Viisas ja näkevä mies, joka rakastaa vaimoaan tosissaan ja itseääm säästelemättä, ja vielä nuori sellainen - harvinainen ilmiö sekä reaalimaailmassa että fiktiossa. Mies, joka pelasti perheensä eikä tuhonnut sitä tai luikkinut pakoon kipua ja hätää.
Paikoin keinotekoisesti kieppuileva kieli ei aina minua miellyttänyt, siitä olisin pienen miinuksen antanut.
August 18, 2017
bibliotekāre šo man iespieda rokās, sakot varbūt interesē. varbūt. un paņēmu, lai neaizvainotu un palūkotu, varbūt tiešām.
tagad es gribu būt tā, kas šo dod lasīt, iesaka, slavē un cildina. jo, ak pasaule, cik ļoti ir par ko.
iespējams kādu var neuzrunāt bērnu un reliģijas tēma, kas ir visas grāmatas pamatā, taču šī noteikti ir pēdējā laikā visskaistāk uzrakstītā grāmata, kura nevien ir skaista ar vārdiem, bet arī ar to spēcīgo pamatu, kas zem tiem.
mīlestība, tāpat kā reliģija, ir liela un stipra, taču tā var kļūt arī vāja. par abu šo milzīgo lielumu spēku un vājumu, un to, kā šos abus nezaudēt.
ļoti, ļoti, ļoti skaista proza. ļoti.
vairāk šeit - http://naktsskapitis.blogspot.com/201...
tagad es gribu būt tā, kas šo dod lasīt, iesaka, slavē un cildina. jo, ak pasaule, cik ļoti ir par ko.
iespējams kādu var neuzrunāt bērnu un reliģijas tēma, kas ir visas grāmatas pamatā, taču šī noteikti ir pēdējā laikā visskaistāk uzrakstītā grāmata, kura nevien ir skaista ar vārdiem, bet arī ar to spēcīgo pamatu, kas zem tiem.
mīlestība, tāpat kā reliģija, ir liela un stipra, taču tā var kļūt arī vāja. par abu šo milzīgo lielumu spēku un vājumu, un to, kā šos abus nezaudēt.
ļoti, ļoti, ļoti skaista proza. ļoti.
vairāk šeit - http://naktsskapitis.blogspot.com/201...
April 7, 2023
uskoa käsittelevät kirjat on mulle aina ahdistavia, eikä tämäkään ollut poikkeus. erityisesti lestadiolaisuus ja sen asettamat rajat hämmentää ja tämän kirjan lukeminen olis monta kertaa tehnyt mieli jättää kesken. tarina oli kyllä mielenkiintoinen - samaan aikaan kaunis ja inhottava.
May 24, 2017
Tämä teos oli hyvin vaikea arvostella. Lopetin sen lukemisen ristiriitaisin tuntein. Tarina oli raastava, etenkin alku oli hyvin tunteellinen, mutta kun en tiedä kuinka lähelle tarina osuu lestadiolaisperheen aitoa arkea ja ongelmia, minun oli vaikea suhtautua siihen ehkä tarvittavalla keskittymisellä. Ulkopuolisen on vaikea hyväksyä miksi päädyttiin lopun tilanteeseen eikä reagoitu aiemmin. Miten Aleksi oli niin sokea vaimonsa tilanteelle? Miksi pariskunta joka näytti seurusteluvaiheessa keskustelevan avoimesti hukkasi tapansa puhua asioista, vaikka suoranaista avioliiton laiminlyöntiä ei tarina kertonut? Missä näkyi perhe ja yhteisö avunlähteenä, joka on kuitenkin ymmärtääkseni ja kirjailijankin mukaan yksi lestadiolaisuuden peruspilareista? Kaikki auttavat toisiaan, Jumalan lampaat eivät selviä yksin, etc.
En pitänyt ylitseampuvasta runoilusta ja kielikuvista, jotka hidastivat tarinan etenemistä. Ne toivan mukanaan parhaimmillaan syvempää ymmärrystä teemoihin (etenkin Epilogi ja kaivausmetafora), mutta pahimmillaan aiheuttivat vain suurta hämmennystä: Mikä se nukkekeskustelu mollamoijoista ja barbeista oli? Kenen näkökulma se oli? Miksi se oli mukana tarinassa? Toisaalta pidin kielikuvien yhteisestä teemasta, luonnosta, ja arvostin kirjailijan taitoa. Arvostin tätä kirjaa myös vahvana debyyttinä raikkaasta aiheesta. Tällaista kirjaa en ollutkaan aiemmin kohdannut.
Pidin kirjan vankoista henkilöhahmoista, jotka eivät jääneet karikatyyreiksi. Tarinalla oli paljon lihaa luidensa ympärillä. Kuitenkaan en pitänyt kirjoitustyylistä, jossa lukija ei päässyt runolliselta tarinoinnilta kiinni tapahtumien oikeaan kulkuun ja hahmojen motiiveihin kuin vasta reippaasti yli puolivälin, kun Aleksi kertoi mitä kaikkea Vilja ja hän ovat kokeneet. En myöskään ole rikotun aikajanan ystävä, jossa pitää pohtia missäs hetkessä tarinaa nyt mennään.
Siksi vain kolme tähteä muuten ihan vaikuttavasta ja todentuntuisesta tarinasta.
En pitänyt ylitseampuvasta runoilusta ja kielikuvista, jotka hidastivat tarinan etenemistä. Ne toivan mukanaan parhaimmillaan syvempää ymmärrystä teemoihin (etenkin Epilogi ja kaivausmetafora), mutta pahimmillaan aiheuttivat vain suurta hämmennystä: Mikä se nukkekeskustelu mollamoijoista ja barbeista oli? Kenen näkökulma se oli? Miksi se oli mukana tarinassa? Toisaalta pidin kielikuvien yhteisestä teemasta, luonnosta, ja arvostin kirjailijan taitoa. Arvostin tätä kirjaa myös vahvana debyyttinä raikkaasta aiheesta. Tällaista kirjaa en ollutkaan aiemmin kohdannut.
Pidin kirjan vankoista henkilöhahmoista, jotka eivät jääneet karikatyyreiksi. Tarinalla oli paljon lihaa luidensa ympärillä. Kuitenkaan en pitänyt kirjoitustyylistä, jossa lukija ei päässyt runolliselta tarinoinnilta kiinni tapahtumien oikeaan kulkuun ja hahmojen motiiveihin kuin vasta reippaasti yli puolivälin, kun Aleksi kertoi mitä kaikkea Vilja ja hän ovat kokeneet. En myöskään ole rikotun aikajanan ystävä, jossa pitää pohtia missäs hetkessä tarinaa nyt mennään.
Siksi vain kolme tähteä muuten ihan vaikuttavasta ja todentuntuisesta tarinasta.
Read
August 19, 2022Grāmata, kas lauzīs, svaidīs, slīcinās, gremdēs un metīs pret akmeņiem, brīdi ļaus uzelpot un iešļāks sejā šaubu vilni.
Graciozi un reizē robosti poētiskā valodā uzrakstīts skaudrs vēstījums par izolētu reliģisku grupu un tās dalībniekiem, kuri iekšēji pretojas noteiktajām robežām. Bet reizē tas ir stāsts par iekšējām alkām pēc brīvības, sevis apzināšanās, izprašana un salūšanu, kad apkārtējie apstākļi runā pretrunā ar iekšēji pretējo būtību.
Pāris, kuri uzauguši reliģiski noslēgtā grupā, kurā pret Dieva gribu ir jebkāda kontracepcija, iekrīt apburtā emociju karuselī, kad audzinot jau četrus bērnus ar pavisam mazu starpību, piesakās dvīņi. Emocijas smacē, domas pilina toksiskas sajūtas, vienīgais risinājums ir bēgšana.
Stāsts, kuram jāļaujas, kurš nenolasās kā rīta laikraksta kliedzošie virsraksti. Stāsts, kurā bezdibeņi un aizberga gabali, sagrauj vēlmi eksistēt. Stāsts, kas brīžam atkailinās tik ļoti, ka zaimošana būtu naivs apzīmējums, šeit nav runa par nosodīšanu, pamācīšanu un palīdzīgas rokas sniegšanu. Lasītājs ir tikai mēmais uzklausītājs. Un tikai atmetot fona aicinošos trokšņus, tu spēsi līdz galam sadzirdēt dzīvības sirdspukstus, kas reizē skan tik pat skaļi kā alkas piedzīvot esību.
"Es esmu sava klēpja ieslodzītā un nespēju dzīvi ieplānot tālāk par deviņiem mēnešiem. Mans vienīgais kalendārs ir mans menustrālais cikls. Es asiņoju, es pārstāju asiņot, es iznēsāju bērnu, es pārstāju iznēsāt un asiņoju atkal, un tas ir viss, ko man ir ļauts sagaidīt." (38.lpp.)
Graciozi un reizē robosti poētiskā valodā uzrakstīts skaudrs vēstījums par izolētu reliģisku grupu un tās dalībniekiem, kuri iekšēji pretojas noteiktajām robežām. Bet reizē tas ir stāsts par iekšējām alkām pēc brīvības, sevis apzināšanās, izprašana un salūšanu, kad apkārtējie apstākļi runā pretrunā ar iekšēji pretējo būtību.
Pāris, kuri uzauguši reliģiski noslēgtā grupā, kurā pret Dieva gribu ir jebkāda kontracepcija, iekrīt apburtā emociju karuselī, kad audzinot jau četrus bērnus ar pavisam mazu starpību, piesakās dvīņi. Emocijas smacē, domas pilina toksiskas sajūtas, vienīgais risinājums ir bēgšana.
Stāsts, kuram jāļaujas, kurš nenolasās kā rīta laikraksta kliedzošie virsraksti. Stāsts, kurā bezdibeņi un aizberga gabali, sagrauj vēlmi eksistēt. Stāsts, kas brīžam atkailinās tik ļoti, ka zaimošana būtu naivs apzīmējums, šeit nav runa par nosodīšanu, pamācīšanu un palīdzīgas rokas sniegšanu. Lasītājs ir tikai mēmais uzklausītājs. Un tikai atmetot fona aicinošos trokšņus, tu spēsi līdz galam sadzirdēt dzīvības sirdspukstus, kas reizē skan tik pat skaļi kā alkas piedzīvot esību.
"Es esmu sava klēpja ieslodzītā un nespēju dzīvi ieplānot tālāk par deviņiem mēnešiem. Mans vienīgais kalendārs ir mans menustrālais cikls. Es asiņoju, es pārstāju asiņot, es iznēsāju bērnu, es pārstāju iznēsāt un asiņoju atkal, un tas ir viss, ko man ir ļauts sagaidīt." (38.lpp.)
May 13, 2022
An earnest novel that's beautifully written and heartbreaking about a young man and a woman in a Lutheran revival movement (Laestadianism), who fall in love and have grand plans for their future, including having many children as their beliefs and community expects, and how these dreams crash with reality when the community pressure does not sway even in the face of post-partum depression, of wanting to take a break from babies, of questioning what a woman is other than an incubator. While the wife falls deeper into depression and despair, her husband makes radical decisions to support his wife, and begins writing an anonymous blog, causing a stir in the community.
This might be the first time I - a non-religious person - have read a novel that's been awarded a "Christian novel of the year" prize and felt that the message within it was extremely relatable (I didn't even know such a prize existed in Finland...). It's not an attack piece on the Laestadius movement or an exposé akin to all those shocking LDS memoirs, but more of an encouragement for allowing room for religious people to express their concerns and ask some difficult questions among their peers, instead of being hushed to succumb to the will of the few authoritarian figures in the community.
This might be the first time I - a non-religious person - have read a novel that's been awarded a "Christian novel of the year" prize and felt that the message within it was extremely relatable (I didn't even know such a prize existed in Finland...). It's not an attack piece on the Laestadius movement or an exposé akin to all those shocking LDS memoirs, but more of an encouragement for allowing room for religious people to express their concerns and ask some difficult questions among their peers, instead of being hushed to succumb to the will of the few authoritarian figures in the community.
September 16, 2018
Kaunista kieltä, aina ajankohtainen teema ja uskottavalta tuntuva tarina. Kotimaista parhaimmillaan.
August 14, 2018
Taivaslaulu on kirja, jonka lainasin kirjastosta varauksellisin mielin. Tiesin, että tulen joko inhoamaan tai rakastamaan sitä. Lukukokemus oli onneksi positiivinen, vaikka kirja on teemoiltaan kaukana siitä. Se on kertomus nuoresta vanhoislestadiolaisesta parista, Viljasta ja Aleksista, jotka unelmoivat suhteensa alussa idyllisestä perheestä. Todellisuus on kaukana siitä, kun lapsia tulee joka vuosi ja Vilja on taas raskaana. Vilja on ahdistunut, kuinka lapsikeskeistä hänen elämästään on tullut; naiset katsovat ensin vatsaa silmien sijaan ja vaimon tehtävä näyttää olevan pelkästään lapsien synnyttäminen ja hoitaminen. Rauhalan kieli on sydäntäsärkevän kaunista. Rakastin sen runollisuutta ja monia kielikuvia, vaikka olen kuullut, että monien mielestä se on juuri kirjan heikkous. Kaiken kaikkiaan Taivaslaulu oli todella pysähdyttävä lukukokemus, joka tempasi mukaansa kokonaan.
December 28, 2017
Hurjan kaunis ja murheellinen ja toiveikas kirja. Yksi harvoista tähän asti lukemistani romaaneista, joista löytyy samaistumiskohtia omaan uskoon ja kaikkeen kipuunkin, mitä se voi sisältää. Vaikka en ole lestadiolainen, jokin sävel tässä oli kovin tuttua. Romaanin kieli soljuu, kirkuu ja vaikenee. Ehkä tällaista on aina, kun kauneus, kipu ja kauhu sekoittuvat. Ehkä rauhan voi löytää niistä huolimatta, tai juuri niiden takia.
Read
November 11, 2014Taivaslaulu on niitä kirjoja, jotka voi ja kannattaa lukea useaan kertaan. Kielen herkkyys tekee ahdistavistakin ajatuksista kauniita, ja arjen kuvailu olikin kirjassa melkein parasta antia. Runollinen ote myös kevensi lukukokemusta niin, ettei kipeä aihe tuntunut masentavalta tai ahdistavalta vaan tarina ainoastaan vei mennessään.
October 19, 2020
Kauniilla kielellä kirjoitettu ja helppolukuinen.
January 11, 2025
Pauliina Rauhala yhdistelee montaa elementtiä: kirjassa on takaumia ja Aleksin ja Viljan näkökulmaa, mollamaijojen, nukkejen ja barbien "leikkiä" ja dialogia ja blogikirjoituksia. Osia on mielestäni vähän liikaakin varsinkin, kun kaksi kertojaa etenee epäkronologisessa järjestyksessä. Toisaalta lestadiolaisuutta pohtivat blogikirjoitukset olivat mielestäni hyvä lisä avaamaan uskontoa. Luvut ovat nopeisiin ajan ja näkökulman vaihdoksiin liian lyhyitä, jolloin tarinan varsinainen juoni jää itselleni paikoitellen kadoksiin.
Rauhalan kieli on kaunista ja runollista. Hän osaa esittää tarinan lestadiolaisen suurperheen vanhemmista uskottavasti ja tuoda nuorten vanhempien ja etenkin äidin murheet lukijalle tuntuviksi. Rauhala tuo esille, miten samanaikaisesti uskonnollinen yhteisö voi olla sekä ankara muottiinasettaja että tuen ja lohdunantaja. Uskonnollisen yhteisön ulkopuolelta ei helpolla haeta apua, vaan sinnitellään viimeiseen asti. Samaistuminen on kuitenkin jostain syystä hieman hankalaa, vaikka tarina onkin kiinnostava ja teoksen sanoma puhutteleva.
Rauhalan kieli on kaunista ja runollista. Hän osaa esittää tarinan lestadiolaisen suurperheen vanhemmista uskottavasti ja tuoda nuorten vanhempien ja etenkin äidin murheet lukijalle tuntuviksi. Rauhala tuo esille, miten samanaikaisesti uskonnollinen yhteisö voi olla sekä ankara muottiinasettaja että tuen ja lohdunantaja. Uskonnollisen yhteisön ulkopuolelta ei helpolla haeta apua, vaan sinnitellään viimeiseen asti. Samaistuminen on kuitenkin jostain syystä hieman hankalaa, vaikka tarina onkin kiinnostava ja teoksen sanoma puhutteleva.
February 12, 2025
Rehellinen kertomus ennen kaikkea siitä, mitä on olla suurperheenäiti.
June 4, 2024
Olin valmistautunut siihen, etten pitäisi tästä kirjasta. Ennakko-arvio perustui ainoastaan siihen, että kaikki ystäväni, jotka kirjan ovat lukeneet, kuvailevat sitä ”kauniiksi”. Mielikuvissani teos oli runokielellä pehmennettyä, Siioninlaulujen katkelmien täyttämää yliromantisoitua huttua, jossa ei uskalleta kohdata liikkeen kipupisteitä tarpeeksi syvältä.
Olin autuaan väärässä! Kirjan runollisuus muodostuu pitkälti Siioninlaulujen katkelmista, Raamattu -viittauksista ja luonto-metaforista, mutta niiden käyttö on taitavaa ja aihetta syventävää. Kirjassa annetaan vahvasti ääni liikkeessä olevien naisten ja äitien kipupisteille (ja hieman myös puolisonsa terveydestä välittävälle miehelle).
Liikkeessä kasvaneena sitä on tottunut vaikenemisen ja häpeän kulttuuriin, jossa tiettyjä aiheita väistellään viimeiseen asti ja yhteisön maine/tahto korotetaan oman hyvinvoinnin yläpuolelle. Siksi teoksen suoruus tuntui erityisen vapauttavalta ja vähän pelottavaltakin. Jälkimmäistä ehkä lähinnä siksi, että monia noista asioista en edelleenkään uskaltaisi sanoa Lestadiolaisille sukulaisilleni tai jollekin saarnaajalle ääneen. Tuntuu siltä, kuin liikkeestä erkaantuneen ja liikkeessä olevan väliltä katoaisi kieli, sillä lestadiolainen maailmankuva usein jaottelee niin mustavalkoisesti ihmiset ”maailman saastuttamiin” ja uskoviin. Kaikki kyseenalaistaminen on suora hyökkäys yhteisöä vastaan, jota kohtaan pitäisi tuntea vain kiitollisuutta.
Rauhala korostaa teoksessa paljon myös sitä, kuinka uupuminen kiistetään liikkeessä usein täysin. Nykyään asiasta varmasti puhutaan enemmän, mutta aiheen pohtiminen kyllä herätteli myös itseäni. Olen pitkään ajatellut, että omienkin isovanhempieni ja vanhempieni pakonomainen työnteko ja laiskottelun välttäminen kumpuaa ennen kaikkea sota-ajan perinnöstä (joka varmasti vaikuttaakin), mutta varmasti Lestadiolaisuudella ja sen naiskuvalla on oma osansa sopassa. Lapsesta asti on pitänyt osallistua myyjäisiin, talkoisiin, Suviseurojen rakentamiseen, ansaita itse rahansa, hoitaa muiden lapsia, kyläillä ja kuunnella, istua seuroissa ja pyhäkoulussa ja harrastaa tavoitteellisesti musiikkia (olematta kuitenkaan liian kärkäs esiintymään). Kotona ei ollut TV:tä, joten vapaa-aikana lähinnä luettiin, siivottiin tai tehtiin jotain muuta ”järkevää”. Usein kyllä myös omaa lukemistani kritisoitiin, sillä olisi mieluummin pitänyt olla ulkona lenkillä tai lasten kanssa jossain. Voi kuulostaa nykyvanhemmista absurdilta, kun lapsen saaminen lukemaan voi olla melkoinen työmaa.
Kuulin jo lapsena paljon tarinoita perheistä, joissa jompikumpi vanhemmista oli niin uupunut, että oli lopulta romahtanut täysin tai kadonnut. Isovanhempani osallistuvat aina ajoittain etsintäpartioihin, joissa etsitään kadonneita puolisoita/perheenjäseniä tms. Kyse ei siis ole mistään pienestä ja harvinaisesta asiasta. Uupumisesta tai mielenterveysongelmista ei liikkeen sisällä koskaan puhuttu ääneen ja niissä syyttävä sormi käännettiin kohti yksilöä. Kirjassa kuvailtu blogin pitäminen ja siellä uskon kritisoiminen on tuttu ilmiö reaalimaailmasta. Olin nuori, kun Salon Rauhanyhdistykseltä erotettiin puhuja juurikin blogin vuoksi, jossa hän (tosin omalla nimellään) esitti teologisia kysymyksiä ja pohti sitä, ovatko lestadiolaiset oikeilla jäljillä uskonsa suhteen. Johannes Alaranta on myöhemmin ollut aktiivinen puhuja lestadiolaisuuteen liittyen ja tuonut esiin myös SRK:n laiminlyöntejä lasten raiskauksiin liittyen.
Nykyään minusta tuntuu, kuin olisin elänyt kaksi erilaista elämää. Kirjasta välittyvä, oudolla tavalla tuttu ja turvallinen, naiivin viaton, mutta samalla ahdistava ja painostava yhteisö tuntuu kaukaiselta unelta, josta ei enää täysin saa otetta. Toki sukulaisia nähdessä jokin vanha vaihde kytkeytyy hieman päälle, mutta yritän pikkuhiljaa vapauttaa jalkaa jarrulta. Rauhala onnistuu erinomaisesti kuvaamaan sitä, kuinka ”yhteinen mieli” lestadiolaisilla on. Kaikki lestadiolaiset tietävät tilanteet, joista Rauhala kirjassaan puhuu, tunnistavat kaikki Siioninlaulut ja tietyt klassiset kappaleet ja ovat varmasti ainakin osaa kysymyksistä pohtineet hiljaa omassa mielessään.
Kuuntelin kirjan äänikirjana, mikä toimi mielestäni oikein hyvin. Pystyin lukijan kautta eläytymään Lestadiolaisen perheenäidin tunnemaisemaan. Pienissä pätkissä kuunteleminen antoi tilaa reflektiolle ja luvut oli kivasti järjestetty tiettyjen teemojen ympärille.
Vahva suositus!
Olin autuaan väärässä! Kirjan runollisuus muodostuu pitkälti Siioninlaulujen katkelmista, Raamattu -viittauksista ja luonto-metaforista, mutta niiden käyttö on taitavaa ja aihetta syventävää. Kirjassa annetaan vahvasti ääni liikkeessä olevien naisten ja äitien kipupisteille (ja hieman myös puolisonsa terveydestä välittävälle miehelle).
Liikkeessä kasvaneena sitä on tottunut vaikenemisen ja häpeän kulttuuriin, jossa tiettyjä aiheita väistellään viimeiseen asti ja yhteisön maine/tahto korotetaan oman hyvinvoinnin yläpuolelle. Siksi teoksen suoruus tuntui erityisen vapauttavalta ja vähän pelottavaltakin. Jälkimmäistä ehkä lähinnä siksi, että monia noista asioista en edelleenkään uskaltaisi sanoa Lestadiolaisille sukulaisilleni tai jollekin saarnaajalle ääneen. Tuntuu siltä, kuin liikkeestä erkaantuneen ja liikkeessä olevan väliltä katoaisi kieli, sillä lestadiolainen maailmankuva usein jaottelee niin mustavalkoisesti ihmiset ”maailman saastuttamiin” ja uskoviin. Kaikki kyseenalaistaminen on suora hyökkäys yhteisöä vastaan, jota kohtaan pitäisi tuntea vain kiitollisuutta.
Rauhala korostaa teoksessa paljon myös sitä, kuinka uupuminen kiistetään liikkeessä usein täysin. Nykyään asiasta varmasti puhutaan enemmän, mutta aiheen pohtiminen kyllä herätteli myös itseäni. Olen pitkään ajatellut, että omienkin isovanhempieni ja vanhempieni pakonomainen työnteko ja laiskottelun välttäminen kumpuaa ennen kaikkea sota-ajan perinnöstä (joka varmasti vaikuttaakin), mutta varmasti Lestadiolaisuudella ja sen naiskuvalla on oma osansa sopassa. Lapsesta asti on pitänyt osallistua myyjäisiin, talkoisiin, Suviseurojen rakentamiseen, ansaita itse rahansa, hoitaa muiden lapsia, kyläillä ja kuunnella, istua seuroissa ja pyhäkoulussa ja harrastaa tavoitteellisesti musiikkia (olematta kuitenkaan liian kärkäs esiintymään). Kotona ei ollut TV:tä, joten vapaa-aikana lähinnä luettiin, siivottiin tai tehtiin jotain muuta ”järkevää”. Usein kyllä myös omaa lukemistani kritisoitiin, sillä olisi mieluummin pitänyt olla ulkona lenkillä tai lasten kanssa jossain. Voi kuulostaa nykyvanhemmista absurdilta, kun lapsen saaminen lukemaan voi olla melkoinen työmaa.
Kuulin jo lapsena paljon tarinoita perheistä, joissa jompikumpi vanhemmista oli niin uupunut, että oli lopulta romahtanut täysin tai kadonnut. Isovanhempani osallistuvat aina ajoittain etsintäpartioihin, joissa etsitään kadonneita puolisoita/perheenjäseniä tms. Kyse ei siis ole mistään pienestä ja harvinaisesta asiasta. Uupumisesta tai mielenterveysongelmista ei liikkeen sisällä koskaan puhuttu ääneen ja niissä syyttävä sormi käännettiin kohti yksilöä. Kirjassa kuvailtu blogin pitäminen ja siellä uskon kritisoiminen on tuttu ilmiö reaalimaailmasta. Olin nuori, kun Salon Rauhanyhdistykseltä erotettiin puhuja juurikin blogin vuoksi, jossa hän (tosin omalla nimellään) esitti teologisia kysymyksiä ja pohti sitä, ovatko lestadiolaiset oikeilla jäljillä uskonsa suhteen. Johannes Alaranta on myöhemmin ollut aktiivinen puhuja lestadiolaisuuteen liittyen ja tuonut esiin myös SRK:n laiminlyöntejä lasten raiskauksiin liittyen.
Nykyään minusta tuntuu, kuin olisin elänyt kaksi erilaista elämää. Kirjasta välittyvä, oudolla tavalla tuttu ja turvallinen, naiivin viaton, mutta samalla ahdistava ja painostava yhteisö tuntuu kaukaiselta unelta, josta ei enää täysin saa otetta. Toki sukulaisia nähdessä jokin vanha vaihde kytkeytyy hieman päälle, mutta yritän pikkuhiljaa vapauttaa jalkaa jarrulta. Rauhala onnistuu erinomaisesti kuvaamaan sitä, kuinka ”yhteinen mieli” lestadiolaisilla on. Kaikki lestadiolaiset tietävät tilanteet, joista Rauhala kirjassaan puhuu, tunnistavat kaikki Siioninlaulut ja tietyt klassiset kappaleet ja ovat varmasti ainakin osaa kysymyksistä pohtineet hiljaa omassa mielessään.
Kuuntelin kirjan äänikirjana, mikä toimi mielestäni oikein hyvin. Pystyin lukijan kautta eläytymään Lestadiolaisen perheenäidin tunnemaisemaan. Pienissä pätkissä kuunteleminen antoi tilaa reflektiolle ja luvut oli kivasti järjestetty tiettyjen teemojen ympärille.
Vahva suositus!
July 13, 2020
Kaunista ja herkkää kieltä. Raskas aihe kontrastina tekstityyliin tekee kirjasta mielenkiintoisen ja hauraan. Tämän lukee mielellään myös uudelleen.
April 2, 2016
Valtavan kaunis kirja, vaikka käsitteleekin kipeitä asioita. Kuvaa hyvin uskonnollisen yhteisön valoa ja varjoja, turvallista yhteenkuuluvuutta ja toisaalta ahdistavaa rajojen vetämistä. Kirjan kieli on lumoavaa ja intertekstuaaliset viittaukset kerrassaan taidokkaita.
September 24, 2015
Kaunis romaani lestadiolaispariskunnan elämästä uskonnon ja oman jaksamisen ja mielipiteiden ristitulessa. Toisaalta vähän liiankin kaunis, runollinen kieli teki toisinaan vaikeaksi tarinaan kiinni pääsemisen. Mainio teos kuitenkin, uskosta, toivosta ja rakkaudesta näin klisesti ilmaisten.
April 5, 2015
Paras kirja minkä olen lukenut vuosiin. Upea esikoisromaani.
May 5, 2018
Yksi parhaita kirjoja, mitä olen lukenut. Hahmot, varsinkin Vilja, saavat lihaa luidensa päälle. Kirjailijan omintakeinen tyyli olla ilmaisematta milloin käydään dialogia voisi olla haastava, mutta tämä kyseinen kirja on niin taidokkaasti kirjoitettu, että aina tajuaa milloin puhutaan ja kuka puhuu.
Kaltaiselleni "uskottomallekin" tuli lukiessa olo, että Jumala on hyvä, mutta jotkut kokevat Jumalan paljon ankarampana. Oli todella rajua oppia, että Lestadiolaisten piireissä ei todellakaan saa käyttää ehkäisyä ja nuoret naiset ovat vuodesta toiseen raskaana. Kirja kertoo todentuntuisesti ja kaunistelematta, mitä saattaa tapahtua jatkuvien raskauksien kierteessä ja miten siitä voi yhteisin voimavaroin päästä pois.
Kuten jo sanottu, hahmot saavat lyhyenkin kirjan aikana lihaa luidensa päälle. Tuntuu, ettei kukaan ole stereotypia, vaan loppuunmietitty ihmishahmo. Kaikkein kolmiulotteisimmaksi nousee perheenäiti Vilja, joka saa kunnian puhua ensimmäisessä persoonassa ajoittain luvuissaan. Vaikka hänen aviomiestään kuvataan nuoresta pojasta aikuiseksi, jää hän taustahahmoksi, vaikkakin hyväksi sellaiseksi. Viljan ja Aleksin avioliitto on hyvä esimerkki vastoinkäymisten kohtaamisesta yhdessä ja siitä, miten toisen tuki on joskus kaikkei tärkeintä.
Kaltaiselleni "uskottomallekin" tuli lukiessa olo, että Jumala on hyvä, mutta jotkut kokevat Jumalan paljon ankarampana. Oli todella rajua oppia, että Lestadiolaisten piireissä ei todellakaan saa käyttää ehkäisyä ja nuoret naiset ovat vuodesta toiseen raskaana. Kirja kertoo todentuntuisesti ja kaunistelematta, mitä saattaa tapahtua jatkuvien raskauksien kierteessä ja miten siitä voi yhteisin voimavaroin päästä pois.
Kuten jo sanottu, hahmot saavat lyhyenkin kirjan aikana lihaa luidensa päälle. Tuntuu, ettei kukaan ole stereotypia, vaan loppuunmietitty ihmishahmo. Kaikkein kolmiulotteisimmaksi nousee perheenäiti Vilja, joka saa kunnian puhua ensimmäisessä persoonassa ajoittain luvuissaan. Vaikka hänen aviomiestään kuvataan nuoresta pojasta aikuiseksi, jää hän taustahahmoksi, vaikkakin hyväksi sellaiseksi. Viljan ja Aleksin avioliitto on hyvä esimerkki vastoinkäymisten kohtaamisesta yhdessä ja siitä, miten toisen tuki on joskus kaikkei tärkeintä.
July 21, 2025
Olen lukenut tämän kirjan aikaisemmin monta vuotta sitten. Nyt tartuin tähän kirjaan uudelleen tarratoimikunnan suviseura-aktivismin innoittamana.
Kirjan kieli on kaunista ja haurasta. Se tavoittaa hyvin lestadiolaisessa puheenparressa ja teksteissä olevan nuotin. Tarina taas on ajatuksia herättävä, ja edelleen hyvinkin ajankohtainen. Nuori lestadiolaispari kamppailee oman jaksamisen ja uskonyhteisön vaatimusten ristiaallokossa. Mielestäni kirja sukeltaa hyvin pohtimaan henkilökohtaisen uskon merkitystä tiukoissa uskonyhteisöissä. Tietenkin erityisesti vanhoillislestadiolaisuudessa.
Näen kuitenkin, että mikäli lukijalla ei ole omaa kosketuspintaa lestadiolaisuuteen. eivät kaikki kirjan alaviitteet aukea. Ehkä se on tarkoituskin. Ehkä kirja onnin tarkoitettu ennen kaikkea yhteisön nykyisille ja entisille jäsenille.
Kirjan kieli on kaunista ja haurasta. Se tavoittaa hyvin lestadiolaisessa puheenparressa ja teksteissä olevan nuotin. Tarina taas on ajatuksia herättävä, ja edelleen hyvinkin ajankohtainen. Nuori lestadiolaispari kamppailee oman jaksamisen ja uskonyhteisön vaatimusten ristiaallokossa. Mielestäni kirja sukeltaa hyvin pohtimaan henkilökohtaisen uskon merkitystä tiukoissa uskonyhteisöissä. Tietenkin erityisesti vanhoillislestadiolaisuudessa.
Näen kuitenkin, että mikäli lukijalla ei ole omaa kosketuspintaa lestadiolaisuuteen. eivät kaikki kirjan alaviitteet aukea. Ehkä se on tarkoituskin. Ehkä kirja onnin tarkoitettu ennen kaikkea yhteisön nykyisille ja entisille jäsenille.
January 21, 2021
U p e a.
Niin hieno ja tärkeä kirja!
Kieli oli kovin kaunista ja leikitteli kielikuvilla, virsillä, kehtolauluilla kuin Raamatun jakeillakin.
Aihe oli raskas, lukiessa itketti.
Etenkin Kaislan pohdinnat synneistä ja aakkosten järjestyksestä tuntuivat pahalta.
Kirja on saanut ilmeisesti keskustelua aikaan ja toivon, että kaikki ei ole jäänyt vain keskustelun tasolle.
Niin hieno ja tärkeä kirja!
Kieli oli kovin kaunista ja leikitteli kielikuvilla, virsillä, kehtolauluilla kuin Raamatun jakeillakin.
Aihe oli raskas, lukiessa itketti.
Etenkin Kaislan pohdinnat synneistä ja aakkosten järjestyksestä tuntuivat pahalta.
Kirja on saanut ilmeisesti keskustelua aikaan ja toivon, että kaikki ei ole jäänyt vain keskustelun tasolle.
June 11, 2018
Izbaudīju katru šīs lēnās grāmatas vārdu. Kad tiku līdz reliģiskās kopienas aprakstiem, tad izbaudīju to atkal daudz citādāk - gan samēroties ar savu pieredzi un ticību, gan uzzinot šo to man pilnīgi jaunu.
Gars un ķermenis. Ticība un uzticēšanās. Mīlestība. Tik daudz mīlestības. Tik forši.
Gars un ķermenis. Ticība un uzticēšanās. Mīlestība. Tik daudz mīlestības. Tik forši.
September 23, 2020
3.5. Kirja käsittelee tärkeää aihetta melko uskottavalla tavalla, ja herättää paljon ajatuksia (ja ahdistusta). Loppu tulee melko yllättäen ja jättää vähän kylmäksi. Ärsyttää myös kirjat, joissa ei käytetä lainausmerkkejä tai vuorosanaviivoja.
January 22, 2021
Hirmuisen kaunis ja moniulotteinen romaani. Tykkäsin kielestä tosi paljon, joskin aina välillä alkusointujen käyttö tuntui liialliselta ja väkinäisehköltä. Kirjan aihe oli myös todella koskettava, ja väsymyksen ja uupumuksen tunteet oli tuotu samastuttavasti esille.
May 12, 2025
Ääh tää ei ollut mun juttu. Aihe oli kiinnostava ja päähenkilöt mielenkiintoisia mut tän kirjan rytmi ja juonen eteneminen ei toiminut. Liikaa kikkailua ja aikahyppyjä, en pysynyt kärryillä etenkään kirjan ekalla puoliskolla. Loppua kohden hieman parani, joten sain kuitenkin luettua loppuun.
May 31, 2018
Aihe tärkeä ja todella kiinnostava. Kieli oli toki kaunista ja lyyristä, mutta omaan makuun se meni hiukan imelän puolelle. Oon toki kova luontometaforan ystävä, tässä sitä vaan oli vähän liikaa.
October 7, 2020
Erinomaisesti kirjoitettu kirja aiheesta, josta en ole aiemmin lukenut fiktiivistä kirjallisuutta. Täydentää uutisista saatua näkökulmaa. Ei tuomitse vaan pikemminkin toteaa.
February 21, 2021
Olipa luihin ja ytimiin menevää tekstiä!
Displaying 1 - 30 of 223 reviews