Medeia & Ifigeneia Auliissa

by Euripides, Otto Manninen (Translator), K.V.L. Jalkanen (Translator)

Euripides (480-407 eKr.) edusti antiikin näytelmäkirjailijoiden joukossa uutta "valistuksen aikaa". Hän oli loitonnut vanhasta jumaluskosta ja koetti filosofisella mietiskelyllä ratkaista maailman arvoituksia. Tämä radikaalinen suhtautumistapa herätti ankaraa arvostelua, ja elämänsä lopulla Euripides lähtikin vapaaehtoisesti maanpakoon teostensa herättämän epäsuosion vuoksi.

Euripides on ensimmäisenä valinnut eroottisen intohimon draamansa aiheeksi. Myös psykologisessa erittelyssään hän tunkeutuu syvemmälle kuin edeltäjänsä. Hänen teoksissaan kohtaamme ensi kerran samassa henkilössä eri intohimojen välisen taistelun. Medeiassa se ilmenee vihan ja rakkauden traagisena kamppailuna, Ifigeneiassa se huipentuu nuoren naisen yleväksi, aidon draamalliseksi luonnekuvaksi.

Genres: Fiction, Classics

154 pages, Hardcover

First published January 1, 1998

About the author

Euripides (Greek: Ευριπίδης) (ca. 480 BC–406 BC) was a tragedian of classical Athens. Along with Aeschylus and Sophocles, he is one of the three ancient Greek tragedians for whom any plays have survived in full. Some ancient scholars attributed ninety-five plays to him, but the Suda says it was ninety-two at most. Of these, eighteen or nineteen have survived more or less complete (Rhesus is suspect). There are many fragments (some substantial) of most of his other plays. More of his plays have survived intact than those of Aeschylus and Sophocles together, partly because his popularity grew as theirs declined—he became, in the Hellenistic Age, a cornerstone of ancient literary education, along with Homer, Demosthenes, and Menander.
Euripides is identified with theatrical innovations that have profoundly influenced drama down to modern times, especially in the representation of traditional, mythical heroes as ordinary people in extraordinary circumstances. This new approach led him to pioneer developments that later writers adapted to comedy, some of which are characteristic of romance. He also became "the most tragic of poets", focusing on the inner lives and motives of his characters in a way previously unknown. He was "the creator of ... that cage which is the theatre of William Shakespeare's Othello, Jean Racine's Phèdre, of Henrik Ibsen and August Strindberg," in which "imprisoned men and women destroy each other by the intensity of their loves and hates". But he was also the literary ancestor of comic dramatists as diverse as Menander and George Bernard Shaw.
His contemporaries associated him with Socrates as a leader of a decadent intellectualism. Both were frequently lampooned by comic poets such as Aristophanes. Socrates was eventually put on trial and executed as a corrupting influence. Ancient biographies hold that Euripides chose a voluntary exile in old age, dying in Macedonia, but recent scholarship casts doubt on these sources.

Reviews

[Maarit · Rating 3 out of 5]

Näytelmistä on vaikeaa kirjoittaa kunnollista arvostelua, jos ei tiedä, mitä aikoo sanoa, joten tyydyn vain toteamaan, että pidin Medeiasta ehkä hieman enemmän kuin Ifigeniasta. Ifigenian suomennos oli tosin sujuvamman kuuloinen ja helpompi lukea, mutta Medeian sisältö oli, kielellisestä kikkailustaan huolimatta, kiinnostavampi. En kuitenkaan lämmennyt kummallekaan näytelmälle tarpeeksi, joten yhteisarvosana jää tällä kertaa 3 tähteen.

[Zeni · Rating 3 out of 5]

Medeian kieli oli sen verran vaikeaselkoista ja kiemuraista, etten hirveästi ymmärtänyt mitä tapahtui. Liekö ymmärryksen puute vai mikä, mutten hirveästi saanut näytelmästä irti. Tuntui kuin samaa ongelmaa olisi koko ajan puitu edestakaisin: Iasonin uskottomuutta ja Medeian kataluutta sekä kostoa murhaamalla lapsensa.

Ifigeneaia Auliissa on kääntänyt eri henkilö kuin Medeian ja onkin mielestäni paljon selkeämpi. Tunsin myös paremmin näytelmään liittyvän myytin ja taustan, jolloin oli helpompi sovittaa tapahtumia jonkinlaiseen kontekstiin. Ifigeneian kohtalo on aika traaginen. Pidin enemmän tästä näytelmästä, sillä sitä oli paljon mukavampi lukea. Vilahtihan siellä myös jo ennestään tuttu kultapoju Akhilleus. :´)

[Gastjäle · Rating 4 out of 5]

Medeia on saanut kyllä niin pramean käännöksen, että sitä ei melkein edes tee mieli miettiä, miltä alkuperäisteksti on mahtanut kuulostaa. Mannisen kieli on pysäyttävän arabeskiä, niin hohdokasta, että sitä tekisi mieli ripustaa seinälle.

Tarinassa yksi huomattavimpia asioita nykylukijalle on se, että se tapahtuu kaikki yhdessä tilassa. Tunnelma pysyy painostavana, eikä lukijalle suoda helpotusta äkkinäisillä transitioilla tai perspektiivin vaihdoksilla: Medeian suusta valuu vaahtoa ja myrkkyä niin kauan kun hän käärmevankkureillaan lentää Selenen luo yötaivaalle.

Ovidius käsitteli Medeiaa upeasti Augustuksen aikoihin: velhottaren psykologista itseriitelyä tuotiin esille kouriintuntuvasti, mutta lopulta hänestä luodaan Grimmin veljesten populärisoiman äitipuolen kaltainen hirviö. Euripides teki tämän noin 400 vuotta aikaisemmin ja yhtä ansiokkaasti - ellei jopa ansiokkaammin.

Medeia näytetään ensin uhrauksia tehneenä, petettynä yksinhuoltajaäitinä. Kun hänet ollaan lapsineen vielä karkottamassa Korintista, valtaa hänet tunnemyrsky. Euripides pääsee samalla tuomaan esille (oletettavasti) näkemyksiään vanhemmuuden ja avion nurjista puolista, ja onnistuu siinä lähes moitteettomasti. Itse tarinan loppua kohden Medeia lyö kostovaihteen päälle, ja kapeakatseisesti on valmis vielä suurempiin uhrauksiin kostaakseen valapatto-Jasonille. Euripides näyttää, että hänen kynästään irtoaa mitä taitavinta psykologista ristitulta niin sisäisesti mielen myrskyineen kuin ulkoisesti eristisine irtiottoineen.

Ifigeneia Auliissa on eri kääntäjän teos, ja eron huomaa melko nopeasti: kieli on koruttomampaa, ja tämä tekee siitä paikoin vähän ulkokultaisen oloista. Varsinainen moite tämä ei toki ole, sillä kauniita fraaseja viljellään tässäkin käännöksessä. Euripideen nopeampi vuorosanojen vaihto vaan näyttäytyy melko tyhjältä uuden kääntäjän käsissä, eikä Mannisen mielikuvitusta ole oikein päihittäminen.

Itse tarina on kuin kypsempi versio Iisakin uhrauksesta. Jumaltaholta tulee käsky, että nyt lähtee tyttäreltä uhrialttarilla henki - muuten ei päästä Ilioniin kahakkaan. Agamemnon ei ole kovin mielissään: hän viivyttelee, mutta ryhmäpaineen alla lopulta päättää juonen verukkeella kutsua tyttärensä Ifigeneian luoksensa aikomuksenaan uhrata hänet Artemiille. Euripides käy läpi niin isän henkilökohtaisia tunnontuskia ja sotureitaan sekä maataan kohtaan kokemaansa velvollisuudentuntoa. Samalla henkilökohtainen tuska yltyy suuremmaksi syy-seuraussuhteiden tarkasteluksi, jolloin myrkkykatseet kääntyvät milloin Helenaan (ihme keimailija), milloin Priam-paimeneen (olis' kuollut pornopukki vuorilla!), milloin Menelaokseen (helvetti kun ei osaa ämmäänsä valita).

Agamemnonin yllä on siis isän roolin lisäksi sotilaiden rauhattomuus, Kreikan kohtalo, oma turvallisuus sekä koko Troijan sodan juurisyyn järjettömyys. Tätä peiliä vasten hänen saamansa ryöpytys vaikuttaa jopa kohtuuttomalta, mutta tässäkin on muistettava, että hän on kreikkalaisille ennen kaikkea sotapäällikkö. Vaimolleensa Klytemnestralle puolestaan hän on ensin sankari, sitten petturi, sitten tyttärenmurhaaja ja lopuksi silkka kunniaton pelkuri.

Klytemnestra tuo Medeian lailla esiin äidintuntojaan, ja hänen suustaan Ilion tulevan sotaretken syyt näyttäytyvät absurdeimmilta - puhumattakaan hänen aviostaan Agamemnonin kanssa. Ylkä-kulta saapuu, silpoo Klytemnestran ensimiehen ja iskee sylivauvan pillun päreiksi. Sitten lähdetään kuhertelemaan, lapsia tulee, ja kun langon vaimo lähtee muiden miesten matkaan, niin eikös joku jumaluus saa päähänsä, että juuri nyt hänen, Klytemnestran, lasta pitäisi luvata uhraamaan. Siihen päälle vielä edellä mainittu aviomiehen petos, niin johan sitä jokaista kalvaisi moisessa tilanteessa. Onneksi Akhilles sentään hieman näyttää "miehen mallia"...

Loppuviimeksi teoksen pääteemaksi nousee henkilökohtainen uhraus ja velvollisuuden tuoma kunnia. Euripides oli mainio tuomaan esille hahmojen potemia tuntoja, ja tästä hyvästä hänet olisi syytä muistaa hieman kultaisemmassa valossa kuin mitä Nietzsche aikanaan marisi. (Contra Nietzsche: Agamemnon ei sitä paitsi ole kauhean lähellä populäärejä kansanmiehen tuntoja, onhan hän Kreikan huipulla!)

[Mika Auramo · Rating 5 out of 5]

Euripideen upeassa näytelmäklassikossa nimihenkilö Medeia tappaa omat lapsensa ja kostaa petetyksi tulemisen mitä hirvittävimmällä tavalla. Rakkauden ja vihan valtakamppailun sivulliset joutuvat kuoleman omaksi, eikä tässä käy niin kuin nykyleffoissa, että se paha saa palkkansa.

Mistä kaikki sitten oikein alkoi? Näytelmän prologissa paljastetaan, mitä oli tapahtunut, kun Troijan sodan sankari Iason-prinssi onnistui houkuttelemaan Kolkhiin kuninkaan tyttären matkaansa Mustanmeren rannoilta kultaisen taljaan liittyvässä seikkailussa. Iason oli menettänyt jo aiemmin kuningaskuntansa, ja Hekaten (vainajien henkien palvelijan) entinen papitar ajaa heidät makaaberien noitakokeiden jälkeen ojasta allikkoon.

Pariskunta päätyy lapsineen Korinttiin, jota hallitsee kuningas Kreon. Medeiasta on tullut taakka, sillä Iason mielistyy Kreonin tyttäreen, ja Medeia saa mennä. Lopulta miekka viuhuu, ja myrkytetyt korut kulkeutuvat uusille omistajille, ja näytelmän lopussa ruumiita makaa pitkin poikin – osa kauheiden kuolinkorinoiden jäljiltä.

Lopetus on klassinen Euripideen ratkaisu deux et machina (jumala koneesta), eli näytelmää lukiessa voi hyvin kuvitella itsensä Pantheonin juurelle ja amfiteatteriin, jossa murhanhimoinen ja petetty prinsessa saa kammottavan kostonsa ja onnistuu pääsemään veivattavan vinssin (eli siis Helioksen lohikäärmevainuilla) avulla kohti Ateenaa ja kuningas Aigeiuksen hoviin ja välttämään mestauksensa.

[Antti Värtö · Rating 4 out of 5]

Euripides selvästi tykkäsi "vanhempi tappaa lapsensa" -teemasta: molemmat tässä mukana olevat tarinat käsittelevät lapsensurmaa. Medeia tappaa lapsensa varsin tylysti saadakseen kostettua Iasonille, joka totta puhuen onkin aika mulkvisti. Ifigeneia taas joutui jumalten oikkujen uhriksi Auliissa: Agamemnonin pitää uhrata tyttärensä, jotta sotajoukko pääsisi jatkamaan purjehdustaan kohti Troijaa.

Molemmat ovat kunnon kreikkalaisia tragedioita, joiden tarinankulku on hieman erikoinen nykylukijan silmiin, mutta jotka ovat oikein nautittavia silti.

Ifigenia Auliissa ansaitsee vielä kunniamaininnan käännöksestä. K.V.L. Jalkanen on suomentanut teoksen runomittaan, mutta täysin sujuvakieliseksi. Ei mikään pieni saavutus.

[Suketus]

Klassikkoa Kreikasta, tragediaa kovilla panoksilla. Ei erityisemmin sykäyttänyt, mutta ilahdun 2500 vuoden takaisesta tunnelmasta ja ihmisyydestä, jota voi aistia tänäkin päivänä.