Reppureissaajat ja kaupunkilaiset ottavat aurinkoa Tuomiokirkon portailla kesäisessä Helsingissä. Katseltavaa riittää, sillä viereisen Kansalliskirjaston ovelle kurvaa poliisiautojen jono. Kirjaston kupolisalista on löytynyt kuollut tyttö, joka on taidokkaasti aseteltu kirjameren keskelle.
Tekoa on selvästi suunniteltu pitkään, ja poliisi on ymmällään: Miksi tyttö on tuotu kirjastoon? Ovatko kuollutta tyttöä ympäröivät kirjat jonkinlainen viesti?
Asiantuntija-apua pyydetään kahden hengen etsivätoimistolta: keskeneräisiä tutkintoja keräilevä Kalju elää keski-ikäisen miehen kriisiä, ja chileläissyntyinen Kihara haaveilee rakkaudesta mutta sitä oikeaa etsiessä täyttää yksinäisyytensä kurinalaisella elämällä. Silti juuri karua huumoria viljelevällä kaksikolla on mahdollisuus selvittää kirjastotytön tapaus, joka on täynnä kirjallisia viitteitä. Kalju ja Kihara joutuvat keskelle rikoksia, joiden juuret kaivautuvat syvälle eurooppalaiseen historiaan, loiston ja rappion ytimeen.
Notkea, hauska ja älyllinen dekkari. Tapahtumien sijoittaminen kirjastojen, kirjojen ja kulttuurin maailmaan ei ole koskaan pahitteeksi. Mainio kirja, enkä pahastuisi, jos etsiväkaksikko Kaljun ja Kiharan seikkailuista saisi lukea toistekin. Mukava kepeä dekkari, tämä.
Luulen, että tämä teos olisi saanut minulta paremman pisteytyksen, jos olisin voinut lukea sen rauhassa. Nyt kuuntelin autossa äänikirjana, ja minusta riippumattomista syistä kuunteleminen pilkkoutui ikävästi pätkiin, enkä muutenkaan pystynyt kuuntelemaan kirjaa keskittyen.
Alku viehätti minua kovin, mukavan purevaa huumoria. Loppua myöten selvästi herpaannuin, ja tuntui, että kirjoittaja suorastaan snobbailikin älyllisyydellä, mikä osin ärsytti. Haluaisin palata tähän kirjamuodossa ja olisin utelias lukemaan lisää Kaljun ja Kiharan etsivätoimistosta.
Kansalliskirjaston ylikirjastonhhoitajan Kai Ekholmin esikoisdekkarin tapahtumat alkavat kirjailijan omalta työpaikalta. Kansalliskirjastosta löydetään kuollut tyttö. Kirjoista kasatun jatulintarhan keskellä lepäävä ruumis on balsamoitu jo puoli vuosisataa aiemmin. Yksityisetsivät Kalju ja Kihara kutsutaan apuun ja he alkavat selvittää kuka on tuonut tytön kirjastoon ja miksi?
Tytön arvoituksen selvittäminen vie etsiväkaksikon toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin asti. Kirjaston arvoitus laajenee kysymykseksi sotarikoksista ja syyllisyydestä.
Hyvin kirjoitettu ja yllättävän hauska kirja. Kirjallisuusviitteitä mukana on tietysti paljon. Ekholmin tapa leikitellä sanoilla vie välillä huomion pois itse juonen tapahtumista. Loppua myöten Ekholm kerää mukaan hieman liikaa erilaisia elementtejä ja toimintakohtaukset eivät aina täysin toimi.
En yleensä lue paljoakaan dekkareita. Tämän kirjan valitsin luettavaksi lähinnä Kansalliskirjaston takia ja siksi, että tulisi luettua vähän enemmän suomalaista kirjallisuutta. Yksi syy siihen, miksi luen niin vähän suomalaisia kirjoja, on se, että liian monet kirjailijat tuntuvat keskittyvän enemmän kielellä kikkailuun kuin tarinankerrontaan. Kai Ekholm ei valitettavasti ole tässä suhteessa poikkeus. Eniten tässä kirjassa otti päähän kirjoitustyyli.
Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava alkaa lupaavasti - Kansalliskirjastosta löytyvä ruumis johtaa natsien ja ryöstetyn sotasaaliin jäljille. Itse arvoitus tuntuu kuitenkin välillä jäävän sivuosaan, ja sivuja tuhlataan johonkin aivan aiheeseen liittymättömään, kuten seuraavanlaiseen kuvaukseen:
"Myöhään iltapäivällä Kalju kohtasi täydellisen persvakoasanan. Kotiovelle ilmaantui taloyhtiön remonttimies, joka kommunikoi kulmakarvoillaan. Keittiö häväistään kuin faaraon hauta. Putkiremontti. Ei tietoa kestosta. Hienhajun nyrkki. Mies taituroi ruhonsa lavuaarinmutkalle. Hämmästyttävästi maailmankaikkeuden euklidinen keskipiste löytyi pohjoisesta Helsingistä, Ylä-Malmin kaupunginosasta, Kaljun keittiöstä ja remonttimiehen persvaosta."
Romaanin henkilöhahmot jäivät minulle täysin yhdentekeviksi, eikä arvoituksen ratkaisukaan tuntunut mitenkään yllätykselliseltä. Suosittelen kirjaa niille, joiden mielestä useimmat romaanit ovat täysin epäuskottavia siksi, ettei kukaan käy koskaan vessassa. Tässä teoksessa istutaan pöntöllä koko toinen luku.
Kepeä, kirjallinen, paikoin hauska, paikoin vähän vaivaannuttava. Oikein virkistävää että ei ollut murhilla ja toinen toistaan kamalammilla julmuuksilla mässäilyä, mikä nykyään on niin tavallista. Kalju ja Kihara ovat hauska etsiväpari, taidan lukea seuraavankin. Ekholmilla on sana hallussa ja kosolti vitsejä varastossa. Välillä tulee huteja, mutta ne eivät pilaa kohtuullisen kivaa kokonaisuutta. Juoni... onko sillä väliä?
Aluksi käsittämätön kieli lähes joka lauseessa toistuvine kuin-vertauksineen veti mehut pois, mutta kirjan kuluessa se alkoi maistua paremmalta. Juoni sota-ajan julmuuksineen ja *nylkemisineen* <3 on ok, henkilöhahmot aidosti empatiaa herätteleviä ja pulleita. Kirjastonhoitaja kuitenkin rakastuu kuvaukseen kirjoista, kirjastoista ja lukemisesta. Näitä on ripoteltu olennaisiin ja ei-niin-sellaisiin kohtiin juuri parahultaisesti.
Alku oli erittäin lupaava, tarinat Helsingistä ja varsinkin Kansalliskirjastostamme upeaa luettavaa. Alun jälkeen kirjan luettavuus ja sujuvuus kärsi, mutta ensiromaaniksi hyvä, luen mielelläni lisää.