Ann Miel tietää kuolevansa. Viimeisenä tekonaan hän tilaa paperia ja alkaa kirjoittaa kirjeitä, ennen muuta pienelle pojalleen Lucille, jolle hän haluaa jättää näin hyvästit. Äidilliset neuvot ja muistot alkavat kuitenkin muuttaa muotoaan, kun Ann kuvittelee ja samalla määrää poikansa tulevaisuuden: koulun, työn, ystävät, puolison, kaiken. Hellyyden tilalle asettuu hallitseminen, kaiken täydelliseksi järjestäminen, menetyksen pelko ja katkeruus, varsinkin Lucin lastenhoitajaa Rosaa kohtaan - häntä, joka saa nähdä Lucin kasvavan.
Maija Muinosen poikkeuksellinen esikoisteos Mustat paperit on kaunis ja traaginen kuvaus ihmisestä, joka ei halua päästää irti. Samalla se on kuvaus mahdottomasta pyrkimyksestä kirjoittaa kieli loppuun - sanoa kaikki ennen kuin kaikki päättyy.
Maija Muinonen (s. 1983 Kotkassa) debytoi romaanilla Mustat paperit vuonna 2013. Ylistävää palautetta saanut teos voitti Kalevi Jäntin palkinnon ja oli yksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaista. Muinonen on yksi perustajajäsenistä TRES-ryhmässä, joka etsii uusia tekstin tekemisen ja esittämisen tapoja.
Intensiivinen ja hengästyttävä. Kuolevan päähenkilön kirjeissä nousee esiin ylpeys ja rakkaus mutta myös kontrollin tarve ja irtipäästämisen vaikeus, jotka kasvavat valtaviin mittoihin ja vievät kaiken tilan ympäriltä. Hienosti kirjoitettu ja vahvoja tunteita herättävä esikoisteos.
Olipa hieno lukukokemus! Muinosen teksti on tyylikästä, kepeääkin ja sisältää niin paljon tunnetta, että huimaa. Kuolevan, luopumisen vaikeaksi kokevan, ehkä yksinäisenkin Annin sielunelämä piirtyy kauniisti 160 sivun ja kirjeiden myötä esiin.
Tosi sekava. Periaatteessa sekavuus kuulu kirjaan, mutta en tykännyt. Päähenkilön sairauden tila näkyy tekstissä, ja menee loppua kohti entistä sekavammaksi. Joitain hyviä ja kauniita ajatuksia.
s. 72 ”He näyttävät kaikki samalta, siltä että haluavat näyttää vierailta”
s.73-74 ”Sinä ehdotat täysin valkoisia kortteja, joissa toiselle puolelle on merkattu vain postimerkin ja osoitteen paikat. Minusta se on loistava ehdotus Luc. Turisti kirjoittaa jotakin ja vastaanottaja kuvittelee silmiinsä kaiken ja lisäksi enemmän. Hän varaa välittömästi lomamatkan samaan paikkaan, sillä mitä muuta hän haluaisikaan nähdä omin silmin kuin sen mistä ei ole kuvia”
s. 162 ”Enkä minä halua sitä pitkään kuolevan yksinäisyyttä, että pitää hyväksyä että kukaan ei osaa lohduttaa ja pitää yksin pelätä ja jättää pelko kertomatta ei mitään sellaisia”
s. 165 ”vielä sanokaa mitä vain että jokainen ylijäänyt paperi merkitsee minun kuolemani paremmin kuin yksikään sana jonka siitä kirjoitan tätä hän ei ehtinyt kirjoittaa täyteen eikä tätä eikä tätä eikä tätäkään”
s.167 ”jonakin hetkenä paperit putoavat järjestys katoaa niin kuin putoavat lehdet maahan ja on mahdotonta kenenkään sanoa missä järjestyksessä ne ovat puiden oksissa olleet tai niin että minä kiipeäisin päydälle ja heittäisin kaikki paperit yhtä aikaa ilmaan ja alas ne leijailisivat sekasin mustat ja valkoiset paperit kaikki mikä lopullisesti päättyy päättyy aina keskeytykseen”
Oikein mielenkiintoinen esikoisteos. Kirjeiden (jos niitä voi sellaisiksi loppujen lopuksi enää kutsua) tekstit paljastavat kokonaisuutena ihastuttavan itsekkään kuolemaa lähestyvän hahmon, jonka mielen järkkyminen näkyy maanisena kirjoittamisena. Kirjoittamisen kautta hahmo yrittää ikäänkuin kontrolloida asioita, jotka ovat jo poistuneet hänen kontrollistaan. Eniten tykkäsin siis kuvasta, joka kirjoittajasta hahmottui. Se ei ollut nöyrä ja kaunis kuolemaa lähestyvän ihmisen herkistelevä kuva, vaan täyttä epätoivoa siitä, että oma jälki ja vaikutus maailmasta katoaa.
Tekstien kieli oli mielestäni tyypillistä kotimaisen kirjallisuuden kamaa, kohtalaisen yllätyksetöntä. Kirjan alussa mietin uskottavuutta - kirjoittaako kukaan toisille ihmisille näin..saati että kohta lukemaan oppivalle 6-vuotiaalle? Tyyliin "Valitsin sileän paperin siloposkelleni. Muste musta, meren väri päivien välissä." Aika lyyristä eskarilaiselle. Tai "Seinä, seinä, seinä, ruusukuviotapettiseinä. Tultava yksin ulos sen jälkeen kun on yksin päättänyt tulla. Painettava ovi kiinni. Yksin jätettävä taakseen tyhjä huone." Kirjan edetessä kuitenkin haihtui ajatus siitä, että nämä kirjoitukset olisivat niinkään vastaanottajiaan varten - enemmänkin kirjoittajaa itseään varten.
Tämä oli lukuhaasteen kohtaan sokkona hyllystä valittu kirja. Tein niin että valitutin kirjaston asiakkaalla ja työkavereita numeroita joiden perusteella valitsin hyllykön, hyllyvälin, hyllyn ja kirjan. Ja se osui tähän kirjaan. Oli mulle ennestään ihan vieras. Oli jännä ja nopealukuinen. Aika erikoinen, kirjassa äiti tietää kuolevansa ja ennen tätä kirjoittaa pienelle pojalleen kirjettä. Kirje rönsyilee kirjeeksi myös muille henkilöille ja näistä kirjeistä käy ilmi enemmänkin hänen elämästään.
Tylsä kirja, ei vaan iskenyt yhtään. Liian ”taiteellinen” kirjoitustyyli omaan (kansanomaiseen?) makuuni. Nopealukuinen kuitenkin ja joitain ihan mielenkiintoisia hetkiä.
"Etkä missään nimessä saa antaa minun nimeäni lapsillesi. Vaikka tiedän, että haluaisit. Ei nimiä jotka ovat jo hautakivissä. Jokaiselle lapselle uusi nimi, kuolematon." s. 133
Vaikuttava ja vakuuttava romaani kertoo naisesta, joka tietää kuolevansa pian. Lähestyvää luopumista ja eroa lapsesta ja muista läheisistä lievittää kirjeiden kirjoittaminen muistoista, nykyisyydestä ja tulevasta. Vai lievittääkö? Muinosen kieli on upeaa, romaanin rakenne koukuttava ja tunnelma riveillä ja niiden väleissä voimakas ja painostava.
Olin kuullut tästä niin paljon hyvää, ettei enää onnistuut yllättämään. Muinonen kirjoittaa ekonomisen kauniisti ja hyvin, kuolema on koko ajan läsnä. Välillä olisin kaivannut toisenkin näkökulman, mutta kirjeromaanina ainakin ihana poikkeus. Lopussa ei itkettänyt, ei kai kuulunutkaan, eihän Ann Miel sitä olisi halunnut.
this is a book about a woman who is dying and she's unwilling to let go. she writes letters to people, especially to her son, and tries to determine how their lives are going to work out. the story is touching and quite horrible to be honest but i liked it. and muinonen's writing style is so beautiful. (hooray finnish literature, keep going like this!)
Mielenkiintoinen ja pysäyttäväkin kirja. Tunnelmaltaan sellainen että jos olisin ilman kansipapereita saanut käsiini, olisin ollut ihan varma, että kirja on käännös eikä kirjailija ole todellakaan suomalainen.
Pidin, mutta ei mikään elämää suurempi lukukokemus.