Tapaus Neitsythuorakirkko on monipuolinen pohdinta julkisuuteen nousseesta oikeustapauksesta. Kirjoittajat lähestyvät aihetta oikeustieteen ja kulttuurintutkimuksen näkökulmasta. Heidän lähestymistapansa on pohdiskeleva ja kriittinen. Kirjan näkökulmien monipuolisuus on sen selvä vahvuus. Sen toinen vahvuus on kriittisyys ja pyrkimys haastaa lukijaa ajattelemaan tapausta eri näkökulmista.
Kirjan kirjoittajat toteavat (s. 233), että tarkoituksena ei ollut nousta barrikadeille puolustamaan kaltion kohdeltua taitelijaa, taideteosta tai taiteen ehdotonta vapautta, vaan harjoittaa kriittistä asennoitumista. Tämä on hiukan ristiriidassa kirjan sisällön kanssa, koska kirjoittajat käyttävät paljon mustetta taiteilijan, taideteoksen ja taiteen vapauden puolustamiseen. Taiteen vapauden kritiikkiä ilmenee enemmän kirjassa siteerattujen julkisuuden keskustelijoiden kommenteista, joita kirjoittajat pääasiassa arvioivat kriittisesti. Kirjoittajien ottama näkökulma ja heidän dialoginsa muiden kommentoijien kanssa on kuitenkin teoksen mielenkiintoisinta antia.
Sen sijaan kirjassa esitetty juridinen analyysi ei täysin vakuuta. Kirja sisältää joitain yksittäisiä juridisia virheitä/epätarkkuuksia, kuten (s. 180) erikoisen toteaman, että tuomari ei tehnyt taustatutkimusta kuvien alkuperästä, vaan teki ratkaisun syyttäjän koostaman kovaotoksen pohjalta. Lain mukaan tuomari ei kuitenkaan voi tehdä omia taustatutkimuksia, vaan hänen on tehtävä ratkaisunsa oikeudenkäynnissä esitetyn aineiston perusteella, jotta kaikki oikeudenkäynnin osalliset voivat perehtyä samaan materiaaliin. Lukijaa hiukan ihmetyttää myös kirjoittajien toistuvasti ilmaisema harmistuminen siitä, että poliisi takavarikoi materiaalin ja purki näyttelyn. Takavarikointi on epäillyn rikoksen jatkumisen estämisen, selvittämisen ja todistelun keräämisen kannalta ollut melko itsestään selvää. Juridiselta kannalta kirjan epilogissa kuvattu hovioikeuden ratkaisu, jota kirjoittajat ankarasti kritisoivat, herättää lukijassa ajatuksen, että oliko juttu - laittoman materiaalin hallussapito ja levittäminen - tuolloin voimassaolleen oikeustilan ja juridiikan kannalta sittenkään niin monimutkainen kuin kirjoittajat haluavat ajatella.
Kirja on pääosin selkeästi ja sujuvasti kirjoitettu. Kirja etenee hyvin lukuun ottamatta toiseksi viimeistä lukua (kohti katharsista s. 187-). Kirjoittajat toteavat pyrkivänsä syventämään käsitteellisiä pohdintoja (s.189), mutta tässä luvussa kirjoittajien fokus tuntuu häviävän, teksti poukkoilee ja lukija ei enää tahdo pysyä punaisen langan perässä. Kirjoittajat siteeraavat välillä milloin Freudia ja Arendtia ynnä muita ja sitten kommentoivat rap-artisti Steen1 blogikirjoitusta (s. 222 - 223).
Pohdin, montako tähteä antaisin teokselle, eikä vastaus ollut selvä. Teoksella on sekä ansioita että puutteita. Luku olisi voinut olla kolme tähteä. Päädyin lopulta kahteen tähteen kirjan edellä mainittujen puutteiden vuoksi ja koska kirjoittajien argumentit eivät lopulta yksinkertaisesti vakuuttaneet. Kirjaa voi nämä varaukset huomioiden kuitenkin suositella. Se on ensinnäkin mielenkiintoinen kuvaus oikeustapauksesta ja toiseksi ajatuksia herättävä pohdinta taiteen ja juridiikan suhteesta.