On vuosi 1983. Oulun kaupunkiin ilmestyy kuin tyhjästä nuori kaunis mies, joka sekoittaa tyttöjen päät. Hän on lauluntekijä nimeltä Mancini, joka ihailee yli kaiken John Lennonia. Pian hän on kasannut itselleen bändin ja ensimmäinen levy on tulossa. Tuottajaksi saadaan etelässä mainetta luonut Välde ja sinkkubiisi pääsee Levyraatiin. Kaikki ovat varmoja, että Mancinista tulee tähti. Nuori sankari osoittautuu kuitenkin desperadoksi, joka asettaa esteitä oman menestyksensä tielle.
Poika Mancini on Miss Farkku-Suomi -romaanin (2003) itsenäinen jatko-osa.
Ihan hyvää jatkoa Miss Farkku-Suomelle, jos yleisesti pitää Röyhkän tuotannosta, niin lukemisen arvoinen. Kevyttä luettavaa. Ei mikään mestariteos, mutta ei huonokaan kirja. Aika perus Röyhkää sanoisin.
En nyt anna tuon enempää tähtiä, koska tarina ei vaan erityisemmin iskenyt. Sori vaan Kauko. Pidin kyllä siitä, että tapahtumia kerrottiin useamman henkilön suulla. Piti vaan keskittyä, kuka nyt olikaan äänessä, kun lukuvauhtini on yleensä muutama aukeama aamupalapöydässä. Tarina varmaan kuvaa ihan hyvin muusikoiden elämää, mutta koin sen toistavan liikaa Miss Farkku-Suomea, joka oli kyllä paljon kiinnostavampi. Poika Mancinissa ärsyynnyin lähes jokaiseen henkilöön, koska he olivat niin itsekeskeisiä ja ajattelemattomia.
Viihdyttävä ja opettavainen kirja. Röyhkä kertoo musiikkipiireistä Oulussa. Ajankuva on sellainen, mitä itsekin noista ajoista Pohjois-Karjalassa muistan. Viihteen yläpuolelle tämä kirja ei nouse. Uskovaisista annetaan aika yksipuolinen ja huono kuva. Päähenkilö on kuvattu hyvin ja hänen rakkaussuhteitaan on kuvattu ihan kivasti, siis sitä viihdettä. Arvoitukseksi jäi, mistä nimi Mancini oli tullut.
Tykkään kovasti Kaukon tyylistä kirjoittaa ja tämäkään ei ollut poikkeus. Jatkaa hienosti Miss Farkkusuomen tarinaa muutaman vuoden kuluttua sen kirjan tapahtumista. Hyvää ajankuvaa ja mielenkiintoisia henkilöitä. Tarina kerrotaan eri henkilöiden näkökulmista mutta ei ollenkaan sekavasti vaan mielenkiintoisesti. Tykkään ja suosittelen.
Osoittautuu lupaavan alun, etenkin Beatles-intron ja Mancinin esittelyn, jälkeen Miss Farkku-Suomen pakkopullaistetuksi jatkikseksi. Helppoa luettavaa, mutta ei vain kosketa edeltäjänsä tavoin. Viimeisten kappaleiden vuolas lipuminen ohi (kaikesta) pudottaa yhden (rock-)tähtösen verran yleisarvosanaa.