What do you think?
Rate this book
Säädyllinen murhenäytelmä
Arkeologian tohtorin ja Elisabetin perheidylliin tunkeutuu sopimaton salaisuus, joka on peiteltävä säädyllisyyden pumpuliin. Toisaalla tohtorin sisar, taidekriitikko Naimi palaa kahdenkymmenen vuoden takaiseen avioliittoonsa ja alistuu narriksi sadistisen puolisonsa julmassa leikissä. Yhteiskunnan asettamat rajat ja kielletty aistillisuus, moderni ja mennyt aika ovat romaanin sivistyneistölle sovittamaton ristiriita.
Tragedian näyttämöksi avautuvat 1930-luvun lopun helsinkiläiskodit ja maaseudun kesähuvilat, joiden kuvaus on kulttuurihistoriaa, maalaustaidetta ja runoutta. Mutta yhtä taitavasti kertoja liikkuu romaanihenkilön iholla, tulkitsee pienimmänkin värähdyksen kasvoilla ja paljastaa tekojen alhaisimmat pyyteet.
Vuonna 1941 ilmestynyt Säädyllinen murhenäytelmä aiheutti aikanaan pahennusta kuvatessaan tunnistettavia kulttuurivaikuttajia säälimättömän ironisesti, ja romaani voitiin julkaista sensuroimattomana vasta vuonna 1995. Tuolloin ilmestyi ensi kerran myös jatko-osa Kadotettu puutarha. Huikea, jo klassikoksi vakiintunut teospari on romaanitaidetta loistavimmillaan.
Tragedian näyttämöksi avautuvat 1930-luvun lopun helsinkiläiskodit ja maaseudun kesähuvilat, joiden kuvaus on kulttuurihistoriaa, maalaustaidetta ja runoutta. Mutta yhtä taitavasti kertoja liikkuu romaanihenkilön iholla, tulkitsee pienimmänkin värähdyksen kasvoilla ja paljastaa tekojen alhaisimmat pyyteet.
Vuonna 1941 ilmestynyt Säädyllinen murhenäytelmä aiheutti aikanaan pahennusta kuvatessaan tunnistettavia kulttuurivaikuttajia säälimättömän ironisesti, ja romaani voitiin julkaista sensuroimattomana vasta vuonna 1995. Tuolloin ilmestyi ensi kerran myös jatko-osa Kadotettu puutarha. Huikea, jo klassikoksi vakiintunut teospari on romaanitaidetta loistavimmillaan.
237 pages, Hardcover
First published January 1, 1941
7 people are currently reading
186 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 11 of 11 reviews
December 14, 2019
Vähän raskas – melkein viikkohan tämän parissa meni – mutta olipa antoisa. Paikoin kirja oli (vahingossa) todella hauska, mutta olihan tässä riipiväkin puolensa. Hienoa suomalaisen sivistyneistön perhe-elämän kuvausta. Miten kulisseja ylläpidetään, kun perheidylliä ravistellaan pahemman kerran?
Ehkä vähän jäin miettimään, minkä verran Naimin ja Arturin tarinalla lopulta oli merkitystä. Ilmeisesti se oli kuitenkin se kirjailijalle omakohtaisempi tarina, mutta silti selvästi sivuosassa Tohtorin perheen säädyllisen murhenäytelmän rinnalla. Tylyimmillään Naimin ja Arturin yhteiselo oli kyllä karmivaa, anopin dementian aiheuttama luonteenmuutos oli aika julmaa kuvausta.
Kiinnostavaa ajankuvaa, enpä ollut mitään tällaista ennen lukenut.
Ehkä vähän jäin miettimään, minkä verran Naimin ja Arturin tarinalla lopulta oli merkitystä. Ilmeisesti se oli kuitenkin se kirjailijalle omakohtaisempi tarina, mutta silti selvästi sivuosassa Tohtorin perheen säädyllisen murhenäytelmän rinnalla. Tylyimmillään Naimin ja Arturin yhteiselo oli kyllä karmivaa, anopin dementian aiheuttama luonteenmuutos oli aika julmaa kuvausta.
Kiinnostavaa ajankuvaa, enpä ollut mitään tällaista ennen lukenut.
June 14, 2023
Olen lukenut tämän ennenkin, kirjan uusintapainoksen ilmestymisen aikoihin. Silloin etsin kirjasta parisuhdedraamaa, Maria Jotunin Huojuvan talon tyyliin, tuota draamaa löytämättä. Myös elokuvan kirjasta olen nähnyt - siitäkään tuolloin suuremmin innostumatta. Kirjassa on myös parisuhdedraamaa riittämiin, mutta nyt katseeni kiinnittyi enemmän erään yhteiskuntaluokan elämäntapojen kuvaukseen ja säälimättömään ironiaan. Hämäläinen on taitava kuvaamaan 1930-luvun lopun pikkusieluista porvarissivistyneistöä, ihmisiä, jotka valheellisuudessaan ja kulissien ylläpitohalussaan kuvittelevat itsensä paremmiksi kuin muut. Arturin henklöhahmon on sanottu saaneen piirteensä Olavi Paavolaiselta. Herkullista, olen aina inhonnut Olavi Paavolaisen narsistista kulttuurihahmoa. Muistan menneisyydestä viittaukset myös Järnefeltien kulttuurisukuun. Kirjassa on myös tuoretta kuvausta suomalaisten suhtautumisessa natsismiin ja Hitleriin vuosina 1938-39. Kirja julkaistiin alun perin vuonna 1941.
August 28, 2017
En muista, koska viimeksi jonkun kirjan lukeminen olisi tuntunut yhtä raskaalta. Olen yleensä antanut kaikille lukemilleni klassikoille vähintään kaksi tähteä, vaikken olisi erityisemmin pitänyt niistä, koska olen nähnyt niissä kuitenkin jotain arvoa (taiteellista, yhteiskunnallista ja/tai kerronnallista) ja ymmärtänyt, mikä niissä on muihin vedonnut. Säädyllisen murhenäytelmän kohdalla ymmärrykseni valitettavasti loppui jo melko varhaisessa vaiheessa. Parasta kirjassa on mielestäni 1930-luvun Helsingin kuvaus, mutta se ei riitä likimainkaan pelastamaan teosta.
Kirjan ärsyttävin piirre on kirjoitustyyli. Virkkeet ovat loputtoman pitkiä ja polveilevia ja kaikkea mahdollista kuvaillaan useilla adjektiiveilla. Hämäläisellä tuntuu olevan jokin fiksaatio väreihin. En muista koskaan lukeneeni kirjaa, jossa olisi hoettu yhtä paljon sitä, minkä värisiä kaikki asiat ovat. En vastusta kuvailua sinällään, mutta tässä jonkin tietyn jutun väriä hoetaan monta kertaa saman luvun sisällä. Ihmiset kuulostavat kaikki sairaalloisilta, he kun tuppaavat olemaan sinipunervia tai keltaisia.
Muutenkin toistoa on ihan tuhottoman paljon. Vaikka toisto on joissain tapauksissa hyvä tehokeino, se ei toimi, kun kaikkea mahdollista toistetaan lukemattomia kertoja (esim. jotain asiaa, oli se sitten ihminen, huonekasvi tai muu esine, kuvaillaan tismalleen samoilla sanoilla useassa peräkkäisessä kappaleessa). Tehokeino on tehokeino vain silloin, kun sitä käytetään harkiten, jolloin se erottuu massasta.
Rasittavan kerrontatyylin voisi ehkä sietää, jos edes itse tarina olisi hyvä, mutta kun ei. Vaikka sivuja on yli 500, kirjassa tapahtuu yllättävän vähän. Oikeastaan romaanissa on kaksi erillistä tarinaa. Pääjuoni kertoo Taunon ja Elisabetin avioliitosta, jossa tapahtuu "säädyllinen murhenäytelmä", toinen taas Taunon Naimi-siskosta, joka palaa entisen aviomiehensä Arturin luokse. Valitettavasti kirjan henkilöt ovat toinen toistaan oudompia, eikä heidän käytökselleen löydy järjellisiä perusteita. Vanha, perheellinen mies tirkistelee naapurin tyttöä, kirjoittaa aiheesta 60-sivuisen esseen ja odottaa saavansa moisen uroteon johdosta vaimoltaan ymmärtämystä ja ihailua? Älykkääksi väitetty nainen palaa 20 vuoden jälkeen väkivaltaisen "papukaijanpäisen" ex-miehensä alistettavaksi, koska tajuaa, ettei se pettäminen nyt niin kauheaa ollutkaan (pahoinpitely ei ilmeisesti ollut mikään syy avioeroa otettaessa...)?
Kahdella tarinalla ei tunnu olevan juuri muuta yhtymäkohtaa kuin se, että Naimi sattuu olemaan Taunon sisar. En muutenkaan ymmärrä kaikkia kerronnallisia ratkaisuja. Arturin vanhuudenhöperyyttään ilkeästä äidistä jaaritellaan sivutolkulla, kun taas murhenäytelmän todellinen uhri jää erittäin pieneen sivuosaan kokonaan nimettömäksi ja täysin ilman omaa näkökulmaa.
Kirjan ärsyttävin piirre on kirjoitustyyli. Virkkeet ovat loputtoman pitkiä ja polveilevia ja kaikkea mahdollista kuvaillaan useilla adjektiiveilla. Hämäläisellä tuntuu olevan jokin fiksaatio väreihin. En muista koskaan lukeneeni kirjaa, jossa olisi hoettu yhtä paljon sitä, minkä värisiä kaikki asiat ovat. En vastusta kuvailua sinällään, mutta tässä jonkin tietyn jutun väriä hoetaan monta kertaa saman luvun sisällä. Ihmiset kuulostavat kaikki sairaalloisilta, he kun tuppaavat olemaan sinipunervia tai keltaisia.
Muutenkin toistoa on ihan tuhottoman paljon. Vaikka toisto on joissain tapauksissa hyvä tehokeino, se ei toimi, kun kaikkea mahdollista toistetaan lukemattomia kertoja (esim. jotain asiaa, oli se sitten ihminen, huonekasvi tai muu esine, kuvaillaan tismalleen samoilla sanoilla useassa peräkkäisessä kappaleessa). Tehokeino on tehokeino vain silloin, kun sitä käytetään harkiten, jolloin se erottuu massasta.
Rasittavan kerrontatyylin voisi ehkä sietää, jos edes itse tarina olisi hyvä, mutta kun ei. Vaikka sivuja on yli 500, kirjassa tapahtuu yllättävän vähän. Oikeastaan romaanissa on kaksi erillistä tarinaa. Pääjuoni kertoo Taunon ja Elisabetin avioliitosta, jossa tapahtuu "säädyllinen murhenäytelmä", toinen taas Taunon Naimi-siskosta, joka palaa entisen aviomiehensä Arturin luokse. Valitettavasti kirjan henkilöt ovat toinen toistaan oudompia, eikä heidän käytökselleen löydy järjellisiä perusteita. Vanha, perheellinen mies tirkistelee naapurin tyttöä, kirjoittaa aiheesta 60-sivuisen esseen ja odottaa saavansa moisen uroteon johdosta vaimoltaan ymmärtämystä ja ihailua? Älykkääksi väitetty nainen palaa 20 vuoden jälkeen väkivaltaisen "papukaijanpäisen" ex-miehensä alistettavaksi, koska tajuaa, ettei se pettäminen nyt niin kauheaa ollutkaan (pahoinpitely ei ilmeisesti ollut mikään syy avioeroa otettaessa...)?
Kahdella tarinalla ei tunnu olevan juuri muuta yhtymäkohtaa kuin se, että Naimi sattuu olemaan Taunon sisar. En muutenkaan ymmärrä kaikkia kerronnallisia ratkaisuja. Arturin vanhuudenhöperyyttään ilkeästä äidistä jaaritellaan sivutolkulla, kun taas murhenäytelmän todellinen uhri jää erittäin pieneen sivuosaan kokonaan nimettömäksi ja täysin ilman omaa näkökulmaa.
September 5, 2017
Vahvatunnelmaista yhteiskunnan ilmapiirin ja aikakauden kuvausta. Henkilöhahmojen välillä oli kiehtovia psykologisia suhteita ja latauksia. Siksi vähän sääli, että tämä tuntui ikäänkuin lostavalta teokselta, joka on sotkettu ja lisäilty täyteen. Joitakin kohtauksia oli venytetty mielestäni aivan turhaan. Sen lisäksi oli tiettyjen sisältöjen ja yksityiskohtien runsasta toistoa (miten kukakin laskee hampaansa kiinni suussaan tai hypistelee niitä, ihon väri..). Alleviivataan mm. miten muodollista/säädyllistä perhe-elämää vietetään kertomalla ja toistelemalla miten muodollista se on. Riisuttuna liiasta toistosta ja alleviivauksesta tämä kirja olisi ollut todella vaikuttava - kevyesti 4 tähden tavaraa. Nyt pyöristän 3,5 alaspäin.
October 27, 2023
https://www.curatedbyanda.com/l/nayte...
Upea ahdistava ylitsevuotava rasittava jankkaava hirveä ravisuttava olisivat ehkä adjektiivit, joilla lähtisin purkamaan Säädyllisen murhenäytelmän lukukokemusta.
Kyseessä on siis jo vuonna 1995 julkaistu, 1930-luvulla kirjoitettu teos, joka julkaistiin alunperin vuonna 1941. Se kuitenkin vedettiin markkinoilta ja sensuroitiin, koska päähenkilöt olivat tunnistettavia aikansa kulttuurihahmoja ja toisaalta kirjan poliittisuus ja viittaukset homoseksuaalisuuteen saivat kielteistä kritiikkiä. Hämäläinen arvosteli teoksessa kansallissosialismia, natseja ja Hitleriä ja ne osat sensuroitiin, mutta ovat siis mukana tässä 1995-vuoden laitoksessa.
Hämäläinen sai runoteoksestaan Sukupolveni unta Finlandia-palkinnon vuonna 1988 ja Säädyllinen murhenäytelmä kaivettiin naftaliinista ja julkaistiin sensuroimattomana laitoksena siis vuonna 1995 ja tämän kokonaisuuden siis myös luin.
Luin myös jatkona samana vuonna julkaistun Säädyllisen murhenäytelmän jatko-osan Kadotettu puutarha-teoksen, mutta sanon siitä sanasen erikseen, sillä Helvi Hämäläisellä on todellakin ollut näissä teoksissa melkein tuhannen sivun verran asiaa.
Säädyllisestä murhenäytelmästä on tehty myös 1998 Kaisa Rastimon ohjaama elokuva, josta - päinvastoin kuin Saision Elämänmeno tv-sarjasta - en niinkään pitänyt ja lähinnä siksi, että mielestäni siitä puuttui kirjan tunnelma, Helsinki uuden ajan kuvana ja roolitus oli Elisabetia lukuunottamatta epäonnistunut.
Mutta tämä kirja - en tiedä, olenko koskaan lukenut näin runsasta värikylläistä (keltaisen sävyt!!!) proosaa.
1930-luvun Helsinki muuttuu, elää murrosta, uudistuu. Eurooppa elää murroskauttaan, Tsekkoslovakia uhrataan ja hävitetään kartalta, rajoja siirrellään ja natsiaate on syntymässä, voimissaan, puhkeamassa
Ja Helsingissä arkeologian tohtori (häntä kirjassa kutsutaan nimellä Tohtori) elää sievistelevän pikkutyttömäisesti kainostelevan ja ”naisellisen” koulutyttömäisyyden, sydämellisyyden, lempeyden, perheyhteyden, sielun puhtauden, toverillisuuden ja henkisen yhteyden maksimiin vievän Elisabet-vaimonsa kanssa sääntöihin ja alaslaskettujen silmäluomien ja ohikatsomisen ja sanomattajättämisen perheidyllissä, kunnes… Tohtori hullaantuu naapuritalon palvelijattareen, ja ”pahaksi” onneksi tyttö on pariskunnan/perheen elinpiirissä kesähuvilalla naapurihuvilassa lapsenhoitajan. Tohtori on pakkomieleteennomaisesti hullaantunut ja tunnustaa hullaantumisen kirjoittamalla vaimolleen 60- sivuisen tunnustuksen ja odottaa vaimoltaan anteeksiannon, koska tekee kunniallisesti (tunnustamalla). No, toki Tohtori unohtaa kertoa, että tämä Eros-tunne, puhtauden, viattomuuden ja kauneuden palvonta, oli myös ruumiillinen kohtaaminen, koska tästä kertakohtaamisesta kuunvalossa syntyy lapsi, jonka Elisabet, olleessan yhteiskunnallinen ihminen, ottaa kasvattityttärekseen. Lyhyesti noin.
Ja sitten on Naimi, Tohtorin sisar, kirjallisuus- ja taidekriitikko, joka kahdenkymmenen Italianvuoden jälkeen palaa muuttuneeseen uuteen Helsinkiin, Töölöön ja Tohtorin 60-sivun jälkeen (jotka Elisabet antaa kälylleen luettavaksi) päättää antaa kaupparatsumiehelleen anteeksi lyhyen avioliittonsa sadismin ja jatkuvan uskottomuuden(kahdenkymmenen erovuoden jälkeen) ja palaa Arturin, elostelevan riikinkukkomiehensä luo, joka asuu huvilallaan aivan liian intiimissä ja tiiviissä suhteessa äitinsä kanssa, kuin äitinsä kavaljeerina. Niin, ja joka sittemmin on anoppihirvio Naimille.
Lyhyesti ehkä noin.
Mielestäni Naimin ja Arturin tarina olisi ansainnut oman kirjan, omat kirjat.
Kahden pariskunnan elämät toki risteytyivät jo Tohtorin ja Naimin sukulaissuhteen vuoksi, mutta Säädyllinen murhenäytelmä ei millään muotoa ollut mikään pikkulukeminen.
Teksti on runsasta, ei pelkästään värikylläistä, mutta myös ahdistavaa ihmissuhteissa ja elämisen ajankohtakin toisen maailmansodan kynnyksellä Euroopan muuttuessa, helsinkiläisten muuttuessa kaupungin kasavaessa ja ihmiset sievistelevyydessään raskasta luettavaa.
Mutta siis rakastin tätä kirjaa, ja rakastin jatko-osaa myös.
Hämäläisen teos on upea, mutta raskas ahdistavan tunnelman lisäksi myös siksi, että mitään yhtymäkohtia omaan elämään tai omiin arvoihin ei löydy ja on hankala lukea edellisestä sukupolvesta sievistelyineen ja faktojen peittelyineen ja tukahdutetuine yksityisine tunteineen.
Mutta tämä teos on mielestäni, edelleen, tärkeä ajankohtainenkin (valitettavasti, edelleen, vieläkin) teos siitä, miten ihmiset sulkevat silmänsä ja katsovat ohuiden luomiensa lävitse maailmasta vain sitä minkä haluavat ja poispäin siitä, missä tapahtuu kauheuksia.
Upea ahdistava ylitsevuotava rasittava jankkaava hirveä ravisuttava olisivat ehkä adjektiivit, joilla lähtisin purkamaan Säädyllisen murhenäytelmän lukukokemusta.
Kyseessä on siis jo vuonna 1995 julkaistu, 1930-luvulla kirjoitettu teos, joka julkaistiin alunperin vuonna 1941. Se kuitenkin vedettiin markkinoilta ja sensuroitiin, koska päähenkilöt olivat tunnistettavia aikansa kulttuurihahmoja ja toisaalta kirjan poliittisuus ja viittaukset homoseksuaalisuuteen saivat kielteistä kritiikkiä. Hämäläinen arvosteli teoksessa kansallissosialismia, natseja ja Hitleriä ja ne osat sensuroitiin, mutta ovat siis mukana tässä 1995-vuoden laitoksessa.
Hämäläinen sai runoteoksestaan Sukupolveni unta Finlandia-palkinnon vuonna 1988 ja Säädyllinen murhenäytelmä kaivettiin naftaliinista ja julkaistiin sensuroimattomana laitoksena siis vuonna 1995 ja tämän kokonaisuuden siis myös luin.
Luin myös jatkona samana vuonna julkaistun Säädyllisen murhenäytelmän jatko-osan Kadotettu puutarha-teoksen, mutta sanon siitä sanasen erikseen, sillä Helvi Hämäläisellä on todellakin ollut näissä teoksissa melkein tuhannen sivun verran asiaa.
Säädyllisestä murhenäytelmästä on tehty myös 1998 Kaisa Rastimon ohjaama elokuva, josta - päinvastoin kuin Saision Elämänmeno tv-sarjasta - en niinkään pitänyt ja lähinnä siksi, että mielestäni siitä puuttui kirjan tunnelma, Helsinki uuden ajan kuvana ja roolitus oli Elisabetia lukuunottamatta epäonnistunut.
Mutta tämä kirja - en tiedä, olenko koskaan lukenut näin runsasta värikylläistä (keltaisen sävyt!!!) proosaa.
1930-luvun Helsinki muuttuu, elää murrosta, uudistuu. Eurooppa elää murroskauttaan, Tsekkoslovakia uhrataan ja hävitetään kartalta, rajoja siirrellään ja natsiaate on syntymässä, voimissaan, puhkeamassa
Ja Helsingissä arkeologian tohtori (häntä kirjassa kutsutaan nimellä Tohtori) elää sievistelevän pikkutyttömäisesti kainostelevan ja ”naisellisen” koulutyttömäisyyden, sydämellisyyden, lempeyden, perheyhteyden, sielun puhtauden, toverillisuuden ja henkisen yhteyden maksimiin vievän Elisabet-vaimonsa kanssa sääntöihin ja alaslaskettujen silmäluomien ja ohikatsomisen ja sanomattajättämisen perheidyllissä, kunnes… Tohtori hullaantuu naapuritalon palvelijattareen, ja ”pahaksi” onneksi tyttö on pariskunnan/perheen elinpiirissä kesähuvilalla naapurihuvilassa lapsenhoitajan. Tohtori on pakkomieleteennomaisesti hullaantunut ja tunnustaa hullaantumisen kirjoittamalla vaimolleen 60- sivuisen tunnustuksen ja odottaa vaimoltaan anteeksiannon, koska tekee kunniallisesti (tunnustamalla). No, toki Tohtori unohtaa kertoa, että tämä Eros-tunne, puhtauden, viattomuuden ja kauneuden palvonta, oli myös ruumiillinen kohtaaminen, koska tästä kertakohtaamisesta kuunvalossa syntyy lapsi, jonka Elisabet, olleessan yhteiskunnallinen ihminen, ottaa kasvattityttärekseen. Lyhyesti noin.
Ja sitten on Naimi, Tohtorin sisar, kirjallisuus- ja taidekriitikko, joka kahdenkymmenen Italianvuoden jälkeen palaa muuttuneeseen uuteen Helsinkiin, Töölöön ja Tohtorin 60-sivun jälkeen (jotka Elisabet antaa kälylleen luettavaksi) päättää antaa kaupparatsumiehelleen anteeksi lyhyen avioliittonsa sadismin ja jatkuvan uskottomuuden(kahdenkymmenen erovuoden jälkeen) ja palaa Arturin, elostelevan riikinkukkomiehensä luo, joka asuu huvilallaan aivan liian intiimissä ja tiiviissä suhteessa äitinsä kanssa, kuin äitinsä kavaljeerina. Niin, ja joka sittemmin on anoppihirvio Naimille.
Lyhyesti ehkä noin.
Mielestäni Naimin ja Arturin tarina olisi ansainnut oman kirjan, omat kirjat.
Kahden pariskunnan elämät toki risteytyivät jo Tohtorin ja Naimin sukulaissuhteen vuoksi, mutta Säädyllinen murhenäytelmä ei millään muotoa ollut mikään pikkulukeminen.
Teksti on runsasta, ei pelkästään värikylläistä, mutta myös ahdistavaa ihmissuhteissa ja elämisen ajankohtakin toisen maailmansodan kynnyksellä Euroopan muuttuessa, helsinkiläisten muuttuessa kaupungin kasavaessa ja ihmiset sievistelevyydessään raskasta luettavaa.
Mutta siis rakastin tätä kirjaa, ja rakastin jatko-osaa myös.
Hämäläisen teos on upea, mutta raskas ahdistavan tunnelman lisäksi myös siksi, että mitään yhtymäkohtia omaan elämään tai omiin arvoihin ei löydy ja on hankala lukea edellisestä sukupolvesta sievistelyineen ja faktojen peittelyineen ja tukahdutetuine yksityisine tunteineen.
Mutta tämä teos on mielestäni, edelleen, tärkeä ajankohtainenkin (valitettavasti, edelleen, vieläkin) teos siitä, miten ihmiset sulkevat silmänsä ja katsovat ohuiden luomiensa lävitse maailmasta vain sitä minkä haluavat ja poispäin siitä, missä tapahtuu kauheuksia.
This entire review has been hidden because of spoilers.
February 2, 2025
Nyt olen taas saanut luetuksi kirjan, joka on ollut vuosikymmeniä lukulistallani, Helvi Hämäläisen ”Säädyllinen murhenäytelmä”. Lukukokemus oli aluksi aika hämmentävä. Mikä on kirjan ”sanoma”? Paksu kirja (518 sivua) on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa oli paljon hyvääkin, mutta tarina tuntui varsin sekavalta. Ajankuva 30-luvun Suomesta ja akateemisen perheen elämästä oli sinänsä hyvä, mutta en aina osannut pitää sitä täysin uskottavana. Oli akateeminen perhe Helsingissä ja mökillä maaseudulla, vanhakantaisia parisuhteita pohdintoineen ruumiillisen ja henkisen rakkauden eroista. Mikä on puhdasta ja mikä likaista? Kirjoitustyyli samoin kuin ajankuva olivat sinänsä hyviä, mutta tarina ei vakuuttanut minua. Samoin etsin vielä mikä kirjan nimen viesti monitulkintaisuudessaan mahtaa olla.
Kirjan toinen osa alkaa vähän ennen puoltaväliä. En ollut lukenut toista osaa pitkällekään, kun käsitykseni kirjasta muuttui täysin. Nyt tarina löysi fokuksensa kahdesta akateemisesta perheestä, arkeologian tohtori Tauno Saarinen ja hänen vaimonsa Elisabeth, sekä Tauno Saarisen sisko taidekriitikko Naimi Saarinen ja hänen entinen ja tulevakin puolisonsa Artur. Tarinasta kehkeytyi hieno kuvaus ”perhepatologiasta” ja akateemisten piirien elämästä aikana juuri ennen toista maailmansotaa. Tarinassa on paljon mielenkiintoisia käänteitä ja hienoa ajankuvaa. Kirjan nimikin saa selityksensä tai oikeammin se saa useammankin relevantin selityksen viimeistään sivulla 483. Tarinaa on vaikea kuvata tekemättä liikaa juonipaljastuksia. Sovinnaisuus ja porvarisperheen ”roolipelit” ovat keskiössä olevia teemoja. Oikeammin sanottuna oikeastaan sovinnaisuus ja siitä poikkeamiset. Draamaakaan ei tarinasta jää puuttumaan, draamaa, jota kirjailija kuvaa samalla vahvasti ja hienovaraisesti sortumatta sentimentaalisuuteen.
Kirjaa lukiessani kirjasin joukon käsitepareja, jotka ovat keskeisiä kirjassa. Niitä on varmaan muitakin, mutta nämä erityisesti nousivat esiin omassa lukemisessani:
• säädytön / säädyllinen
• valhe ja teeskentely / rehellisyys
• vastuunkanto / soveliaisuus
• äly / ulkokohtaisuus
• puhdas / likainen
• mies / vaimo
• anoppi / miniä
Kirja ei vuonna 2025 ole niin radikaali kuin ilmestyessään, mutta se on edelleen varsin luettava ja ajatuksia herättävä. Monet asiat ovat 90 vuodessa muuttuneet tai kadonneet kokonaan, mutta paljon on myös sellaista mikä ei ihmisten käyttäytymisessä ole lainkaan muuttunut. Kirjan nimi jäi monitulkintaisuudessaan vielä mietityttämään minua, mutta tämä seikka on ehkä toisaalta sen vahvuuskin. Pelkkä toinen osa olisi ollut viiden tähden arvoinen, mutta näin kokonaisarvio jäi neljään tähteen.
Kirjan toinen osa alkaa vähän ennen puoltaväliä. En ollut lukenut toista osaa pitkällekään, kun käsitykseni kirjasta muuttui täysin. Nyt tarina löysi fokuksensa kahdesta akateemisesta perheestä, arkeologian tohtori Tauno Saarinen ja hänen vaimonsa Elisabeth, sekä Tauno Saarisen sisko taidekriitikko Naimi Saarinen ja hänen entinen ja tulevakin puolisonsa Artur. Tarinasta kehkeytyi hieno kuvaus ”perhepatologiasta” ja akateemisten piirien elämästä aikana juuri ennen toista maailmansotaa. Tarinassa on paljon mielenkiintoisia käänteitä ja hienoa ajankuvaa. Kirjan nimikin saa selityksensä tai oikeammin se saa useammankin relevantin selityksen viimeistään sivulla 483. Tarinaa on vaikea kuvata tekemättä liikaa juonipaljastuksia. Sovinnaisuus ja porvarisperheen ”roolipelit” ovat keskiössä olevia teemoja. Oikeammin sanottuna oikeastaan sovinnaisuus ja siitä poikkeamiset. Draamaakaan ei tarinasta jää puuttumaan, draamaa, jota kirjailija kuvaa samalla vahvasti ja hienovaraisesti sortumatta sentimentaalisuuteen.
Kirjaa lukiessani kirjasin joukon käsitepareja, jotka ovat keskeisiä kirjassa. Niitä on varmaan muitakin, mutta nämä erityisesti nousivat esiin omassa lukemisessani:
• säädytön / säädyllinen
• valhe ja teeskentely / rehellisyys
• vastuunkanto / soveliaisuus
• äly / ulkokohtaisuus
• puhdas / likainen
• mies / vaimo
• anoppi / miniä
Kirja ei vuonna 2025 ole niin radikaali kuin ilmestyessään, mutta se on edelleen varsin luettava ja ajatuksia herättävä. Monet asiat ovat 90 vuodessa muuttuneet tai kadonneet kokonaan, mutta paljon on myös sellaista mikä ei ihmisten käyttäytymisessä ole lainkaan muuttunut. Kirjan nimi jäi monitulkintaisuudessaan vielä mietityttämään minua, mutta tämä seikka on ehkä toisaalta sen vahvuuskin. Pelkkä toinen osa olisi ollut viiden tähden arvoinen, mutta näin kokonaisarvio jäi neljään tähteen.
November 5, 2017
Melko raskaslukuinen kirja erityisesti kirjoitustyylinsä vuoksi. Runollinen kuvaileva tyyli ei oikein vedonnut minuun. Välillä myös hypeltiin hahmosta toiseen niin, että välillä meni sekaisin siitä kuka nyt oikein on äänessä. Itse kirjan juoni vaikutti ihan mielenkiintoiselta, mutta sitä oli venytetty hiukan liikaa. Kirjaan ehti hiukan kyllästyä, kun tapahtumat etenivät niin hitaasti. En myöskään pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä.
July 30, 2017
Raskasta oli kahlata läpi. Hyvää kuvausta, mutta...ei minulle.
August 15, 2014
Ymmärrän kyllä teoksen kirjallisen arvon, mutten kuitenkaan pystynyt tästä pitämään, vaikka yritin. Runollinen, tunnelmoiva ja maalauksellinen miljöönkuvaus paikoin hukutti alleen sen inhimillisen maailman, josta tässä oli tarkoitus kertoa. Adjektiivien ja kielikuvien ryöpytyksestä oli paikoin vaikea löytää merkitystä. Ihmiskuvauksena tämä oli erinomainen ja teemat ajattomat. Toistoa oli paikoin liikaa myös ihmiskuvauksissa (miljöönkuvauksista puhumattakaan): mikä merkitys tai arvo voi olla siinä, että samassa luvussa kerrotaan viiteen kertaan henkilöllä olevan "kuperat silmät"? Pitkät, kuvailevat virkkeet tekivät lukemisesta raskasta, vaikka ne olisivat olleet syvän merkityksellisiä ja kauniitakin. Esimerkiksi tämä:
"Kun hän nousi vuoteeltaan, jolla oli itkenyt menneisyyteen siirtynyttä, hänen riemukkaan tyhjyyden maljaan tarttuneet kätensä olivat jälleen mukautuneet liikkeisiin, joiden tarkoitus oli järkevä tai hyödyllinen tai rakkaudessa korkeimman moraalin lakien mukainen, elämään, joka sisältyi papereihin ja lailliseen vaimoon; hänen päänsä, joka oli ottanut vastaan leuan valkokuoppaisen ja tietämisen aikakauden unohtaman hymyn, oli mukautunut ajatteluun ja henkisten ilojen tajuamiseen; hänen jalkansa, jotka olivat kantaneet häntä nurmikolle ja rantaan, luumupuiden alle ja naapurihuvilan puutarhaan, kuun sinen, tähtien ajattoman loisteen, aamuöiden valkeuden ja punan, lehvien ja kukkien tuoksun, veden, mullan ja ilman kehyksen ympäröimille ihanille harhateille, hänen jalkansa olivat muuttuneet sen täsmällisen koneiston rattaiksi, joka käytti hänen elämäänsä ja täytti sen jokapäiväisellä hyödyllisellä työskentelyllä, viisaudella ja henkevyydellä, kunniallisuudella ja monilla hyveillä."
Huh.
"Kun hän nousi vuoteeltaan, jolla oli itkenyt menneisyyteen siirtynyttä, hänen riemukkaan tyhjyyden maljaan tarttuneet kätensä olivat jälleen mukautuneet liikkeisiin, joiden tarkoitus oli järkevä tai hyödyllinen tai rakkaudessa korkeimman moraalin lakien mukainen, elämään, joka sisältyi papereihin ja lailliseen vaimoon; hänen päänsä, joka oli ottanut vastaan leuan valkokuoppaisen ja tietämisen aikakauden unohtaman hymyn, oli mukautunut ajatteluun ja henkisten ilojen tajuamiseen; hänen jalkansa, jotka olivat kantaneet häntä nurmikolle ja rantaan, luumupuiden alle ja naapurihuvilan puutarhaan, kuun sinen, tähtien ajattoman loisteen, aamuöiden valkeuden ja punan, lehvien ja kukkien tuoksun, veden, mullan ja ilman kehyksen ympäröimille ihanille harhateille, hänen jalkansa olivat muuttuneet sen täsmällisen koneiston rattaiksi, joka käytti hänen elämäänsä ja täytti sen jokapäiväisellä hyödyllisellä työskentelyllä, viisaudella ja henkevyydellä, kunniallisuudella ja monilla hyveillä."
Huh.
July 29, 2011
Aikamoisen raskasta luettavaa, mutta vaivan arvoinen. Ongelmana eivät olleet ainoastaan pitkät, polveilevat lauseet, vaan tyyli, jossa kertojan näkökulma saattaa vaihtua yhden kappaleen sisällä. Monessa kohtaa joutui tarkistamaan kuka nyt puhuukaan/ajatteleekaan. Nykypäivän kirjoitusoppaiden opit eivät tosiaan pidätelleet Hämäläistä. Töölössä melkein 30 vuotta asuneena pidin etenkin kirjan Helsinki-kuvauksesta. Saisipa jostain käsiin kirjan editoimattoman version, jossa aikalaiskuva on vielä voimakkaampi (ja jonka takia ensipainos tuhottiin).
February 3, 2016
Kuvitettu arvostelu Helvi Hämäläisen Säädyllisestä murhenäytelmästä on luettavissa blogistani osoitteesta: https://anttisorri.wordpress.com/2015...
Displaying 1 - 11 of 11 reviews