Taidokas tasapaino, jossa ihminen elää, ei useinkaan ole muuta kuin pysähtynyt hetki ennen putoamista. Simpanssin kauneus on kertomus Klaus Jungin putoamisesta. Se on kuvaus luonnottomassa ympäristössä elävän modernin ihmisen sisäisestä tukehtumisesta, itsetuhon pakonomaisesta toteutumisesta.
Klaus Jung on yliopisto-opiskelija, omissa silmissään ylivertainen nero. Mutta sitten tapahtuu jotakin mikä murtaa hänet. Perfektionismissaan hän ei kykene kirjoittamaan loppututkielmaansa, van väärentää sen esittäen lautakunnalle löytämänsä vanhan tutkielman tiibettiläisestä Kuolleiden kirjasta.
Petos huomataan ja Jung erotetaan yliopistosta. Hän liittyy ryhmään joka kiertelee kleinbussilla Saksan maaseutua myymässä lehtitilauksia. Ryhmän pomo kohtelee alaisiaan sadistisesti, lähes vankeina. Nöyryyttävän kohtauksen jälkeen Klaus Jung pakenee yhdessä pomon ystävättären Ellenin kanssa Teneriffalle.
Lomaparatiisin upeat kehykset korostavat näiden kahden onnettoman ihmisen kyvyttömyyttä rakkauteen. Heidän suhteensa muuttuu nopeasti mustasukkaisuuden ja vierauden pienoishelvetiksi.
Saksaan palattuaan Ellen ja Klaus Jung kuitenkin menevät naimisiin. Jung siirtyy uuteen työhön peliautomaattien asentajaksi. Myös siinä hän viettää kiertelevää elämää pysytellen mahdollisimman paljon poissa uskottoman vaimonsa luota. Hänen elämänsä puitteita ovat baarit ja pelihallit, rähjäiset pikkuhotellit ja niiden yksinäiset televisioaulat.
Kerran Klaus Jung etsii käsiinsä satunnaisen ravintolatuttavan, naisen jonka osoite on säilynyt hänen taskussaan vuoden. Yhteisen viikonlopun päätteeksi hän vialla näkyvää syytä tappaa naisen ja lopuksi itsensä.
Mutta kuolemakaan ei vapauta ahdistuksesta: ”Se minkä Jung löysi istuessaan ohjauspyörän takana ja moottorin pumputessa tyhjäkäynnillä pakokaasujaan suljettuun tilaan, ei ollut rauha eikä sovitus, vaan kuoleminen sisäiseen tukehtumiseen.”
Simpanssin kauneus kuvaa vaikuttavasti nykyihmisen pahoinvointia. Se porautuu olemassaolon eksistentiaalisiin peruskysymyksiin tavalla, jonka on katsottu liittyvän Musiliin, Camusiin ja Sartren traditioon. Se on voimakas, suggestiivinen romaani, jonka ahdistavuuteen sisältyy synkkää kauneutta.
Olen ymmälläni tämän kanssa. Saksalainen angsismi on ankeuden huippukokemus. Ei välttämättä hyvällä tavalla. Mutta oudosti ei huonollakaan.
Outo kirja. Tavallaan surkea. Tavallaan syvällisesti mentaalinen.
Tyyppi Jung on mielisairas ensimmäisestä sivusta viimeiseen. Siinä ei minusta ole mitään eksistentiaalista mitä lie ylevyyttä vaan puhdasta pahoinvointia omassa elämässä.
Tyyppi vain tottelee naisia. Vaikka oli fantasioitunut nero mikä lie. Sitten ei enää tottele vaan toteuttaa sairaan haaveensa.
Tässä kirjassa ei ollut mitään kaunista. Ei simpansseille eikä muillekaan. Outo tekele. Olen edelleen aika ymmälläni. Mutta sen tiedän, että tätä kirjaa ei tule ikävä!
“Elämä ei ole minkään arvoinen, ajatteli Jung, ja jatkaessaan päämäärätöntä kuljeksimistaan hän kanniskeli tuota ajatusta päässään kuin omistusesinettä.”
En tiedä, mistä se johtuu, mutta Simpanssin kauneus maistui, näytti ja tuntui länsisaksalaiselta 1970-luvulta. Miksei sellainen voisi olla hyväkin asia ja houkutteleva elementti kirjassa, mutta tämä lukukokemus oli tunkkainen ja vanhahtava. http://piippuhyllylla.blogspot.fi/201...