Vahva tarina sukupolvia jatkuneesta välinpitämättömyydestä ja sen vaikutuksesta ihmisen mieleen.
Päähenkilö, arkkitehti Alvar Malmberg, muuttaa yksinkertaisen elämän kaipuussaan tuuliselle saarelle lepäämään ja ottaa mukaan nipun kirjeitä. Äiti on lähtenyt, kun Alvar oli pieni, isä keskittynyt siihen, että elämä näyttää ulospäin hyvältä.
Alvarin muistot, äidin kirjeet ja elämä saarella näyttävät, mitä ihmiselle tapahtuu, kun ei ole ketään, joka oikeasti välittäisi, ja mitä tapahtuu, kun joku oikeasti alkaakin välittää.
Lapsi, joka rikottiin rakkaudettomuudella ja välinpitämättömyydellä, ja joka ei aikuisena osaa itse toimia yhtään sen paremmin. Alvarin äiti halusi Venetsiaan ja toisenlaisen lapsen ja elämän, isä uppoutua töihin, eikä kukaan jaksanut rakastaa Alvaria. Yksinäisen lapsen pakopaikka löytyi rakennuksista ja niiden piirtämisestä, ja samat pakokeinot ja etäännyttäminen ovat selviytymiskeinoja myös aikuiselle arkkitehdille.
Aikuisena edelleen rikkinäinen Alvar on lääkärin kehotuksesta vetäytynyt karulle ja syrjäiselle saarelle pohtimaan elämää ja niitä vaikeitakin asioita, joita on liian hankalaa edes ajatella. Joku lähettelee saarelle kirjeitä, joita tulee vaan lisää vaikka Alvar polttaa niitä takassa ja heittelee takaisin mereen. Voiko muistojaan paeta? Miten pitkään voi uskotella itselleen olevansa ihan kunnossa?
Saariston luonto ja merisää luovat puitteet oman menneisyyden pohtimiselle. Kerronta on hidasta ja tunnelmoivaa. Kaukosen lauseet ovat samaan aikaan herkkiä ja raskaita, hauraita ja painavia. Kohina on ahdettu täyteen tarkoin harkittua symboliikkaa ja merkityksiä. Välillä on lähellä ettei sorruta pelkän kielellä ja symboleilla kikkailun puolelle.
Surkea perhetarina ja riipaiseva kasvukertomus alkaa loppua kohden saada uudenlaisia ulottuvuuksia ja näkökulmia. Kaikki ei ehkä kuitenkaan ole miltä näyttää tai miten Alvar haluaa asiat kertoa.
Kirjassa pohditaan mielen hajoamista, kaunoja ja katkeruutta, sukupolvi toisensa jälkeen jatkuvaa lamaantumista ja kyvyttömyyttä käsitellä oikein minkäänlaisia tunteita. Miten voi välittää muista, jos ei ole koskaan kokenut että itsestä on välitetty? Voiko laiminlyöty lapsi, josta on kasvanut katkera aikuinen, kuitenkin elää merkityksellistä ja hyvää elämää? Ja mitä edes on hyvä elämä?
Kaunista kieltä, mutta sekava kirja. Pomppii ajassa sinne ja tänne ja vielä ajatuksissakin. Jos olisi ensimmäinen lukemani Katja Kaukosen kirja, jäisi myös viimeiseksi. Mutta pidin hänen uusimmasta romaanistaan Lumikadun kertoja. Toki sekin kirja, tämän lailla, pitää sisällään avautumattomia salaisuuksia ja avoimen lopun.
Kaukonen kirjoittaa lyhyesti ja selkeästi, onnistuen samalla ilmaisemaan päähenkilön sielunmaisemaa yllättävän tarkasti. Pidin kirjan rakenteesta, se sopi hyvin kuvaamaan henkilön rikkonaisuutta - ihmismielen haurautta.
Kaunis ja melankolinen, mutta ehkä hieman tylsä tarina yksinäisyydestä, menetyksistä ja mihinkään kuulumattomuudesta. Luontokuvasto on kaunista ja vahvaa, mutta sitä on hitunen liikaa. Jokin kärki jäi minun lukukokemuksestani muuttumaan.
Lukupiirikirja. Epäuskottavat henkilöt, epämääräinen tarina, epätyydyttävä loppuratkaisu. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus - tai ehkä onkin. Muutama virkistävän terävä huomio ja kuva.