Suon hiljaisuudessa voi puhua asioista, jotka kuivalla maalla on helppo sivuuttaa. Siellä uskaltaa ajatella toisin.
Mättäiden äärellä kysytään, miksi Suomi on kohdellut soitaan kaltoin. Vaikka tummat rimmet ja maatuva maa vievät ajatukset kuolemaan, raikaa suolla myös nauru ja elämänilo, kun kirjoittajat löytävät rohkeuden seikkailla rajaseuduilla. Lopulta he huomaavat, kuinka hillakasvi on ihmistä viisaampi.
Moneen suuntaan avautuvat tekstit muljauttavat lukijan ajatukset uuteen asentoon. Vaikeakulkuisesta ja upottavasta suosta muodostuu paratiisi, marjasta muusa ja apajasta poimijoiden oma huone.
Pidin tästä kovasti, kunnes päästiin kohtaan, jossa puhuttiin lapsettomuudesta. Kirjoittaja kertoo, kuinka hän pitää lapsettomia ihmisiä jotakuinkin hedonistisina tyhjäpäinä. Seuraavaksi hän selostaa pitkään ja hartaasti, kuinka hän HALUAA lapsen koska hän HALUAA opettaa sille asioita ja hän HALUAA yövalvoa jne jne jne. Mistä muusta syystä lapsia tehdään, kuin omasta halusta, ja miksi hänen halunsa on ylevämpi kuin lapsettomien halu elää itseään varten? Niin ärsyttävän laiskaa ajattelua ja oman navan ympärillä pyörimistä, että meni samalla koko loppukirjasta maku.
Vapauttavaa ja osuvaa pohdintaa suosta ja muusta. Esseet ovat keskenään sopivan erilaisia ja silti samanlaisia, ja ne muodostavat eheän kokonaisuuden, joka vie mukanaan. Kirjoittajat käsittelevät aiheita laajasti ja henkilökohtaisesti. Feminismi näkyy ja kuuluu erinomaisesti pohdinnoissa.Tämän vuoden paras lukemani kirja. Tällä on hyvä aloittaa kirjavuosi 2024.
Valtavan upeita esseitä moninaisista aiheista. Mukana suo ja hillat, mutta oikeastaan vain taustavärinä. Näistä tulee mieleen Silvia Hosseinin upeat esseet ja pääsevät parissa paikassa samalle ja korkeammallekin tasolle. Etenkin hulluista naisista kertovat essee on aivan järkyttävän upea.
Tämä kiinnostavaksi osoittautunut teos meinasi mennä vallan ohi, mutta sain onneksi suosituksen luotettavalta taholta. Kirjan kirjoittajat ovat kaksi ystävystä, joiden ystävyyden kulmakiveksi on noussut jokavuotinen hillanpoimintamatka Itä-Lapin soille. Suolla on mahdollista avautua asioista, jotka ”hävettävät, hankaavat tai riemastuttavat”. Tuloksena on monipuolinen esseekokoelma, jonka tekstit ponnistavat lappilaisesta suoluonnosta moniin suuntiin.
Esseet lähtevät perusteista. Miten suo ja Lappi näyttäytyvät suomalaisessa mytologiassa ja Kalevalassa? Millainen kasvi ystävysten himoitsema hilla oikeastaan on? Näiden peruskysymysten äärellä ei kuitenkaan viivähdetä pitkään. Näkökulma laajenee. Suot ovat Suomen luonnon perustaa, mutta harvaa luontotyyppiä on Suomessa niin paljon vihattu ja väheksytty kuin suota – ja hävitetty, sillä soitahan on Suomessa ojitettu aivan ennätystahtia. Kymmenet tuhannet kilometrit ojia ovat valuttaneet suot kuiviksi.
Karhun kohtaaminen vie Kati Saoneginin sukujuuriensa äärelle. Sukunimi on jäänyt suomentamatta ja viittaa Venäjälle: suku on Petsamosta kotoisin. Ukin äiti taas paljastuu yllättäen kolttasaamelaiseksi ja ukki siten puoliksi koltaksi. Tästä saadaan hyvä syy käsitellä toisaalta saamelaisuutta, toisaalta Suomen osana jonkun aikaa ollutta ja sitten menetettyä Petsamoa.
Suolla päästään isojen asioiden äärelle. Saoneginin ”Kun taiat eivät tepsi” on voimakas teksti, lapsettomuuden kipua käsittelevä kirjoitus siitä, miten pyhän kokemus, halu uskoa taikoihin ja enteisiin törmäävät realiteetteihin ja rationaaliseen maailmankuvaan. Niina Kivilä taas kirjoittaa ”Ovi lukkoon”-esseessään omasta hillahulluudestaan ja äitinsä mielisairaudesta. Siitä, miltä tuntui, kun eno soitti ja kertoi äidin siskon menehtyneen. Pitäisi äidin nimissä saada hautajaisiin kukkavihko. Tästä tädistä Kivilä ei ole koskaan ennen kuullut, sillä täti suljettiin laitokseen loppuelämäkseen jo lapsena, ja vaiettiin tyystin. Kuolemakin sopii hienosti suolla käsiteltäväksi.
Hillasuolla kaikki on toisin on hieno esseekokoelma, joka nousee kosteista hetteiköistä upeaan kukoistukseen. Tällä hillasuolla ei tarvitse katsella raakileita, sato on Itä-Lapin kesän auringonpaisteen huolella kypsyttämää.
Arvioni asettuu 3. ja 4. välimaastoon. Välillä ihastuin esseisiin ikihyvikseni (esim. hullut naiset - essee), kun taas toiset tekstit menivät yli hilseen ja saivat paikoin jopa irvistelemään vaivaantuneena. Yllätyin, kuinka vahvasti teos osoittautui feminismin ylistykseksi, ja myös jonkinlaiseksi naisten väliseksi kilpailuksi (esim. essee lasten saamisesta >< lapsettomuudesta). Kansi on kaunis, samoin kirjan nimi, jotka houkuttelivat lukemaan.
Kaunis ylistys suomalaiselle suolle! Ja tunnettu totuushan on että ystävän oppii tuntemaan parhaiten metsässä, tai vaikkapa suolla. Ja tämän teeman ympärillä tässä ollaan vahvasti. Tämä teos sopii kaikille kanssasisarille, marjastus hulluille, metsämuijille ja suorämpijöille.