På finländska landsbygden bor Maria, 14 år. Det är sommaren 1986 och Tjernobyl har just inträffat. Och Maria har blivit passionerat kär. Tillsammans med Mimi känns allt ljust, ljust, ljust. Men Mimi bär också på ett stort mörker. "Det olyckligaste slutet är inte det där alla dör. Det olyckligaste slutet är när bara en blir kvar."
Ljus ljus ljus tilldelades 2011 Finlandia Junior, Finlands motsvarighet till Sveriges Augustpris i kategorin bästa barn- och ungdomsbok. Den har uppmärksammats för sin berättarteknik och sitt direkta läsartilltal, och är en vacker tonårsskildring med mörka stråk, som går rakt in i läsarens hjärta.
FI: Kirjailija ja sanataideopettaja Vilja-Tuulia Huotarinen on syntynyt Lempäälässä pienessä Säijän kylässä 26.12.1977. Hän on opiskellut Tampereen yliopistossa, josta valmistui filosofian maisteriksi vuonna 2003.
Vilja-Tuulia Huotarinen julkaisi esikoisteoksensa vuonna 2004, jonka jälkeen hän on toiminut vapaana kirjailijana ja sanataideopettajana eri puolella Suomea.
3.5 tähteä Niinkuin moni on maininnut niin kirjoitustyyli vaatii jonkun verran totuttelemista, mutta ei se lopulta ollut niin vaikea lukuista. Minun pitää kylläkin mainita, että paikoin neljännen seinän rikkomista (lukijalle suoraan puhumista) oli käytetty liikaa ja se pilkkoi tarinaa todella paljon. Tällainen postmodernismin keino voi tuoda tarinalle paljon syvyyttä ja paikoin se toimi aika hyvin, mutta kokonaisuutena tämä olisi saattanut toimia paremmin runomuotoisena kirjana.
Tarina itse on yksinkertainen ja aika traaginen, vaikka onhan siinä toki kauniitakin kohtia. Olen tässä pohtinut, miten uskottavalta nuoret tätä kirjaa pitäisivät. Tarinassa siis kyllä käsitellään nuorille tärkeitä asioita, mutta koska kertoja jää koko tarinan aikana (ainakin minun mielestäni) kaukaiseksi niin häneen on vaikeampi samaistua. Menneisyydestä kirjoittaminen luo nostalgisen tunnelman kirjalle ja nuoret elävät enemmän hetkessä kuin menneisyydessä.
Kaiken kaikkiaan tämä oli nopeahko mielenkiintoinen lukukokemus, joka ei kuitenkaan päästä lukijaa helpolla vaan vaatii häntä ajattelemaan tarinan mukana.
Koska en ole missään nähnyt ja itse olisin ne halunnut niin annan pari sisältö varoitusta: sukulaisen kuolema, viiltely, homofobia, itsemurha, masennus
Ihan jees tarina! Äänikirjana meni nopeaa kotitöitä tehdessä, pidin siitä että kirja kertoi sateenkaarinuorista ja nimenomaan lähihistorian kehyksessä. Viihdyin tarinan parissa, mutta ei tämä sen suurempia tunteita minussa herättänyt. Ehkä, jos olisin lukenut tämän nuorena, olisin saattanut olla vaikuttuneempi.
Ei vaan jotenkin nyt lähteny mulla.. Siis tärkeitä teemoja ja paljon juttuja josta tykkäsin mutta en jotenkin päässyt kuitenkaan sisään ja joku häiritsi myös kovasti..
Olisin halunnut lukea tämän tarinan kirjoitettuna eri tavalla. Tiesin sen jo kirjaa kirjastossa selatessani.
Vaikka romaani lopulta ylsi koskettamaan, oli vaikea antaa itsensä tuntea mitään sen kautta teennäisen kirjoitustyylin pysyessä lukukokemuksen pinnalla.
Kertoja teki jatkuvasti hyvin selväksi, että tätä tarinaa kirjoittaa Maaria Ovaskainen, joka ei ole kirjailija, höystettynä kommenteilla siitä millä tavalla hyvät lukijat on opetettu kirjoittamaan - aivan kuin Huotarinen haluaisi korostaa omaa erinomaisuuttaan vähintään yhtä paljon kuin kertoa tarinansa. Ongelmalliseksi koin myös sen, että vaikka kertoja tiedostaa kirjoittavansa 1980-luvusta 2000-luvun yleisölle - ja luo näin ynnä muin keinoin etäisyyttä kertomuksen tapahtuma-aikaan - vaikuttaa että tämän äänestä on yritetty tehdä sen 14-vuotiaan ääni, joka päähenkilö on kertomuksen tapahtumahetkellä. Lopputulos on nuortenkirjoissa ikävän yleinen alentuvan naivistinen tyyli.
Olisin halunnut lukea tämän tarinan. En ollut tyytyväinen tähän romaaniin.
Tiettyjä piirteitä kirjotustyylissä rakastin esim. sen yksityiskohtaisuutta ja suorasukaisuutta. En kuitenkaan pitänyt siitä miten kokoajan mainittiin lukija tyyliin: ”HYVÄT LUKIJAT”, koska useimmiten haluan unohtaa, että luen ja vaan elää siinä tarinassa, mikä tollasessa tavassa kirjottaa oli vähän vaikeeta. Yhdessä vaiheessa sitä tuli niin paljon, (melkein joka sivulla) että se oli niin kuin läpsäys naamalle. Oli kans vähän epäselvää onko kertoja vielä 14 vai kymmeniä vuosia vanhempi. Jotenkin se korosti, että tapahtumista on tosi pitkä aika, mutta sen ääni oli silti aika lapsekas. Kuitenkin tää tarina oli koskettava ja kaunis ja ihana pls lukekaa!!!!!
”Älkää luulko, että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiiinni. Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni.” (Itkin vähän😭)
Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni. Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni.
Jos olisin lukenut tämän 20 vuotta sitten, 14-vuotiaana, tästä olisi luultavasti tullut yksi mun Kaikkien Aikojen Lempikirjoista. Nyt, liki 34-vuotiaana, tyydyn antamaan tälle neljä tähteä, ja huokaisemaan syvään.
Ehkä vielä erityisellä tavalla, arvaamattomasti, vavahdutti jälkikirjoitus, jossa kuvattiin Pohjois-Ukrainaa. Huh.
halusin siis kovasti pitää tästä, mut kirjotustyyli (erityisesti lukijat jatkuva puhuttelu) ja tän kuunteleminen äänikirjana teki siitä vaikeeta. tajusin liian myöhään et äänikirjan lukijan ääni häiritsee mua tosi paljon ja on niin monotoninen et mun oli vaikee keskittyy ite tarinaan.
tää oli vähän ehkä myös sekava, mut toisaalta se sopi 14-vuotiaan näkökulmasta kirjotettuun kirjaan
tää on tosin yks niistä kirjoista, minkä pohjalta tehty elokuva on parempi!!! valoa valoa valoa leffalla on paikka mun sydämessä, tällä kirjalla ei niinkään 🥹
Tätä lukiessa muistaa millaista oli olla neljätoista. Ja tässä ei voi käydä muuta kuin niin kuin käy. Tavallaan se tuntuu hiukan kliseiseltä tai melodramaattiselta, mutta who am I to judge, miss Melodrama.
Tämä vuoden viimeinen kirja olisi varmasti jossain toisessa hetkessä ollut riipaisevan koskettava ja upea. Lukujumissa teos jäi kuitenkin etäiseksi ja aika mitäänsanomattomaksi, vaikka kieltä kauniisti käytettiinkin.
tammikuu 2022: tää on kyl nii hyvin tehty!! ja surullinen!
s. 48: "Ihminen on sekaisin pelosta ja toiveista jos hän on rakastunut. Kummat ovat pelkoja ja kummat toiveita? Siinäpä se."
s. 114: "Totta on ilo. Yhtä totta kuin suru. / Nämä kuvat ovat uudempia kuin ne joita te katselitte valkoisen talon piirongin päällä. Nämä ovat heinäkuulta 1986. / Kuvissa voisi olla kuka tahansa tuntemanne tyttö jonka tukka on krepattu. / Tyttö naisellisin muodoin. / Poutapilvet on samat ja puut ovat samoja. / Ranta on se sama jonka tekin varmasti tiedätte. / Jokaisen lapsuudessa on sellainen ranta... / Vedenrajassa samat aallot pakenevat ulapalle palatakseen taas."
kesällä 2021: Ehkä vähän rasittava mutta sellaisenaan loistava (heh) nuortenteos, hieno ja kamalan raastava. Sain tän lapsena lahjaksi ja luin ja kadotin (lainasin vähän traagiselle ystävälle, ehkä voi toivoa että se ei ikinä lukenu tätä?), nyt luin uuestaan ja ymmärsin ainakin enemmän viittauksia ja ehkä myös tän surua vähän paremmin… isoin sv itsemurha ja itsetuhoisuus, suosittelen lukemaan nopeasti alta pois
olin aluks hyvin hämmentyny, kunnes yhtäkkii huomasin että olin rakastunu hämmennykseen. melankolinen, puhutteleva, ei kaavoihin kangistuva, kipuileva, rajoja rikkova, valoa valoa valoa.
"älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni. mutta ottakaa heitä kädestä kiinni."
Tää tarina on tosi koskettava ja autto ymmärtään paremmin tota tästä tehtyy elokuvaa. En voi kuitenkaa sietää tollasta metafiktiivistä kertojaa joka kommentoi joka väliin jotain muka nerokasta :D
Näen kyllä sen, miksi tämä nykyään on etenkin nuorempien keskuudessa suosittu. Olisin ehkä halunnut tykätä tästä enemmän, mielenkiintoinen lukukokemus siltikin.
en ollenkaan pitänyt tauottavasta kirjoitustyylistä. tajuan kirjailijan ajatuksen, mutta toteutus olisi mielestäni voinut olla parempi. juoksen siis katsomaan valoa valoa valoa -elokuvan, sillä sitä on kehuttu suunnattoman paljon
"Kyllä minä uskon että kirjoituskursseilla teitä varoitetaan tällaisista aiheista! Kursseilla kehotetaan välttämään valveunia ja harhoja. Täytyy kirjoittaa siitä mitä tapahtuu todella. Jos kärppä juoksee liiteriin, teepä siitä tarina! Tai kaupungin liikelaitoksesta! Minä en tiedä mitä sanoa sellaisten kirjoituskurssien opettajille. Mutta koettakaa joskus kirjoittaa pää alaspäin sängynlaidalta roikkuen. Kun verta pakkautuu päähän tarpeeksi niin paine nousee. Se kärppä muuttuu punaiseksi."
Huotarisen runoromaani käsittelee tuskaisia teemoja: rakkautta, kuolemaa, nuoruutta ja kirjoittamista. Teos on tuore ja miellyttävä lukea. Sen pirstaleinen olemus on muisti ja ajatusmaailma ja nuoruus. Sen runoisuus antaa lukijalle tilaa ajatella. Se puhuttelee lukijaa PALJON: "Hyvät lukijat!"
Romaanin kertoja on samastuttava kaikessa inhimillisyydessään ja nuori kaikessa rakkaudessaan elämää kohtaan. Hänellä on hyvä elämä. Vai onko.
Onko e l ä m ä mitään luokiteltavaa ?! vai vain valoa valoa valoa
Pidin tästä kirjasta valtavasti. Se ei päästä lukijaa helpolla, vaan leikittelee tarinan ja runon monilla tasoilla konkreettisesti ja AVAIMIA jaellen. Kirjallisuustieteilijä löytäisi tästä aika monta sisäiskertojaa ja -lukijaa. Jos haluaisi, tästä kirjasta voisi piirtää aarrekartan, joka ei milloinkaan päättyisi. Ja silti kaikilla tarinoilla on loppu.
Luin tämän muistaakseni vuonna 2017. Hetken mielijohteesta nappasinkin kirjan uusintakierrokselle kirjastosta, josko mielipiteeni kirjasta olisi muuttunut. Muistan inhonneeni kirjan kertojaa ja täytyy todeta, että ei se vieläkään täysin vakuuttanut. Mutta ehkä tyyli sopii kuvitteellisen 14-vuotiaan suuhun? Kirjasta löytyy paljon kauniita lauseita ja hetkiä, mutta ei tämä ollut vieläkään niitä kirjoja, joita lukisin mielelläni uudelleen ja uudelleen.
12.10.2025 Viimeisimmän lukukerran jälkeen olen ehtinyt katsoa kirjasta tehdyn elokuvan useamman kerran ja kotiuttanut kirjan hyllyyni. Pitkään meni, että sain tämän luettua kokonaan, etenin pienissä paloissa. En ehkä edelleenkään lue tätä _mielelläni_ uudelleen ja uudelleen, koska kirja on niin karu ja lohduton, mutta ajattelen, että tämä vaatii juuri lukemista uudelleen ja uudelleen, jotta kirja aukeaa. Tällä kertaa jopa hieman pidin siitä, miten kertoja repii lukijaa hetkestä ja paikasta toiseen, vaikka lukija haluaisi edetä kronologisesti ja jäädä kiinni hetkiin ja kauniisiin lauseisiin.
Suosittelen myös elokuvaa, kaksi aikatasoa toimivat siinä mielestäni loistavasti.
Kotimainen sateenkaarevan nuortenkirjallisuuden klassikko, joka on jäänyt minulta aiemmin lukematta. Tästä jäi käteen vähän ristiriitaiset fiilikset. Paikoin todella hienoa kieltä, paikoin taas ihokarvoja nostattavan kiusallista loruilua. Kiehtovia aiheita, mutta kirja on niin sekava, että lopussa tipuin vähän kärryiltä. Ei ainakaan voi väittää, että kirja aliarvioi lukijaansa 🙈
Moni on näköjään tykännyt tarinasta mutta kirjoitustyyli on tökkinyt. Minulla homma sitten meni ehkä päinvastoin. Olen pitänyt Huotarisen runoista, ja minusta oli tosi virkistävää lukea nuortenromaani, jossa leikitellään kielellä ja kerronnalla näin ja tuodaan ikään kuin vaivihkaa romaaniin mukaan myös runoa. Nimenomaan tyyli ja hieman erikoisempi kerrontaratkaisu veivät minut mennessään.
Tarina taas olisi varmaan kolahtanut minuun kovemmin, jos olisin ollut "oikeassa iässä". Surullinen rakkaustarina. "Ongelmanuori", jolla menee huonosti koulussa ja kotona. Onhan näitä nähty, eli tarinan osalta tämä ei minusta ollut NIIN uutta ja ihmeellistä.
Mutta ehdottomasti sellainen kirja, jota suosittelisin esim. yläkouluikäisille lukijoille!
Kaunis ja herkkä kirjanen, jonka sanojen sisintä täytyy makustella ja mietiskellä. Vuonna 1986 Tsernobyl on juuri räjähtänyt ja 14-vuotiaan Mariian elämään astuu valoa valoa valoa säteilevä Mimi. Alkaa tyttöjen löytöretkien kesä, johon liittyy nuoruuden rakkautta, kiihkoa, etsimistä, kasvamista ja menettämistä. Proosarunollinen kerronta toi tarinan lähelle. Aluksi tosin vierastin kertojan suoraan lukijalle puhuttelevaa sävyä, mutta tarinan edetessä siihen jotenkin tottui. Tarina, joka ei välttämättä avaudu yhdellä yrittämällä, vaan vaatii useita lukukertoja. Ja siksipä se niin hieno tapaus onkin.
Huh huh huh. 14-vuotiaana en tajunnut kaikkea, enkä osannut arvostaa rivien väliin jäävää tarinaa yhtä hyvin kuin nyt. Tämä kirja oli ihmeellinen ja mieleen jäävä silloinkin, mutta onneksi luin tämän nyt uudelleen: upposi ja kosketti aivan eri tavalla kuin 10 vuotta sitten.
Kirja kertoo kahden tytön rakkaustarinan, se on eteerisesti kirjoitettu, ilmavasti. Kaunista rakkautta rujossa ja vähemmän kauniissa maailmassa. Liikutti ja kosketti.
Tää oli aika iso pettymys. Mulla oli kovat odotukset, sillä tän elokuva-adaptaatiota on hypetetty tosi paljon. Yleensä tykkään kirjoista enemmän kun leffoista, mut nyt saattaa olla toisinpäin. En oo vielä nähnyt tätä elokuvaa, mutta haluisin kattoo sen lähitulevaisuudessa.
Tosiaan isoin harmituksen aihe tässä kirjassa oli kerronta. Se oli välillä vaikeaselkoista, epäjohdonmukaista ja sekavaa, mikä on toisaalta ymmärrettävää kertojan ollessa nuori. Lisäksi kertoja kertoo tapahtumista jälkeenpäin, joten myös jonkinlaista surua ja trauman käsittelyä tekstissä tapahtuu. Mä ymmärrän miksi kirjailija on valinnut tälläsen lähestymistavan, mutta mulle se ei vaan toiminut. Mä luisuin koko ajan vain tarinasta kauemmas, vaikka tarkoituksena olisi löytää yhteys ja samaistuminen.
Tarina ei pystynyt koskettamaan mua sillä tavalla millä olisin toivonut. Tiesin tähän lähtiessä about mistä tää kertoo, ja ehkä se myös osaltaan pilasi lukukokemuksen. Olisin halunnut olla enemmän sisällä hahmojen sisäisessä maailmassa, jotta olisin pystynyt kokemaan surua ja menetystä heidän kanssaan. Nyt teos jäi vain harmillisen laimeaksi.
Toivottavasti elokuva on parempi, sillä tää tarina ansaitsee ehdottomasti tulla kuulluksi.