What do you think?
Rate this book
Vierastila
Missä olet, kun olet poissa tolaltasi?
Ren Dawn on keksijä joka on kadottanut kykynsä keksiä asioita. Erinäiset sekasotkut ajavat hänet Cancúniin, hormonihoitoihin, deliriumiin ja itsensä viereen, katsomaan elämäänsä kuin ulkopuolelta käsin. Ja sitten on vielä Louis Dufuette...
Vierastila on romaani ajattelusta, elämänpettymyksestä ylimpänä tavoitteena, maailmanhistoriasta leposykkeen kehityksenä, ja vähän kaikesta. Se on filosofinen ja humoristinen romaani, joka hylkii sekä huumoria että filosofiaa. Turvavyöt ovat tarpeen, mutta eivät kuulu romaanin varustukseen.
Iloittelevan kerronnan takana väijyy jotakin vakavaa, sydämeenkäypää ja vilpitöntäkin.
"Ja ihmiset fantasioivat, koska maailma itsessään ei ole kiihottava, se ei sellaisenaan tarjoa oikein mitään. Ihmiset alkoivat kauan sitten vain keksiä juttuja, ja siitä lähtien kaikki on mennyt kutakuinkin päin persettä."
Ren Dawn on keksijä joka on kadottanut kykynsä keksiä asioita. Erinäiset sekasotkut ajavat hänet Cancúniin, hormonihoitoihin, deliriumiin ja itsensä viereen, katsomaan elämäänsä kuin ulkopuolelta käsin. Ja sitten on vielä Louis Dufuette...
Vierastila on romaani ajattelusta, elämänpettymyksestä ylimpänä tavoitteena, maailmanhistoriasta leposykkeen kehityksenä, ja vähän kaikesta. Se on filosofinen ja humoristinen romaani, joka hylkii sekä huumoria että filosofiaa. Turvavyöt ovat tarpeen, mutta eivät kuulu romaanin varustukseen.
Iloittelevan kerronnan takana väijyy jotakin vakavaa, sydämeenkäypää ja vilpitöntäkin.
"Ja ihmiset fantasioivat, koska maailma itsessään ei ole kiihottava, se ei sellaisenaan tarjoa oikein mitään. Ihmiset alkoivat kauan sitten vain keksiä juttuja, ja siitä lähtien kaikki on mennyt kutakuinkin päin persettä."
554 pages, Hardcover
First published September 18, 2023
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 61 reviews
September 28, 2023
2.5 / 5.0
Vierastila on lukuisista luopumuksen liikkeistä - käden veltoista heilautuksista, olkien kohautuksista, silmäluonten lerputtamisista - muodostettu apeuden tila. Se pursuaa kyllä kielen karnevaliaa, suikkii ties mihin galaksiin ja takaisin, mutta mitään se ei halua saattaa loppuun. Sitä lukiessa tuntuu kuin markkinointipsykologian kardinaalikonstit vilkkuisivat silmissä, YouTuben psykoottiset thumbnailit pyörisivät maailmanpyöränä edessä, Lou Reed pamauttaisi tylppiä one-linereita ja Ian Curtis tanssisi letkumaisesti apea ilme kasvoillaan, mutta harva vastaanotettu innoitus tai inspiraatio pääsee satamaan asti. Tätä pyöritystä jaksaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta lopulta jää vain harmaalle ulapalle kellumaan kumiveneessä, kädet kiukuttelun puuskassa rinnalla, katse lasia.
Kirjan ensimmäisessä osassa sekä lukija että kertoja seuraavat keksijän liikehdintää, keksijän joka mitä luultavimmin ei ole keksinyt mitään koko elämänsä aikana. Hän käyttäytyy tarkoituksellisen ennalta-arvaamattomasti ilmeisen impulsiivisesta, minä-contra-maailma-asenteesta johtuvasta syystä, ja hän lisäksi ryyppää saavitolkulla. Hänelle kehittyy oudon vieraantunut pakkomielle naiseen, joka lähtee Meksikoon - ja eikun keksijä vaan perästä mukana vailla mitään ajatusta, mitä hän siellä tekisi. Meksikossa lähinnä kärvistellään ja inhotaan ihmisyyttä ulkoa ja sisältä päin, ja Suomeen palaessa keksijän remmiin lyöttäytyy kaksi sekopäätä, jotka keksijä ottaa silkkaa lötjämäistä saamattomuuttaan kotiinsa pöhisemään ja oksentamaan. Koko ajan taustalla häämöttävät terapeutin murha, kasuaalin pahaenteinen rikollisliiga, FKPL-niminen friikkijärjestö ja yleinen, anhedoninen Weltschmerz.
Toisessa osassa kertoja kuoriutuu selvemmin omaksi hahmokseen, ja vähän aikaa saamme kuulla lähinnä hänen arjestaan. Pian hän hivuttautuu nukkemestarina mukaan tapahtumien kulkuun, kertoo osallisuutensa kirjan ensimmäiseen osaan ja miten koko organisointi oikein tapahtui. (Isoveli valvoo - ihan vain koska ei voi nukkua.) Myöhemmin ja etenkin kolmannessa osassa kertojan ja keksijän roolit lomittuvat tiiviimmin ja epämääräisemmin, ja loppu onkin yhtä elostelevaa kysymyssanojen happosadetta.
Muistan Liukkosen sanoneen eräässä haastattelussa, että hän ei kirjoita juonten tai tapahtumien kulun pohjalta, vaan hänen mielessään on tunnelma, josta hän alkaa kirjoittaa. Kirjassa tuntuu valitettavasti olevan vain yksi tunnelma: apatia. Osittain tämä on toki kirjan omaa vaikutusta minuun, mutta osittain se on myös aika tietoisesti luotua. Teos pyrkii oikein tahallaan kysymään suoraan, mitä vittua oikein tapahtuu, ja eihän siihen koskaan anneta vastausta - päin vastoin, tuollaiset yritykset ohitetaan melko tietoisena aiheutetusta interruptuksesta. Näin käy kerta toisensa jälkeen melko tasapaksussa dialogissa (joka omituisella tavalla, kaikista puhekielisyyksistään huolimatta, on kovin teatterimaista ja kömpelöä), ja puheosuuksien välissä valutaan ajatuksenvirran töhnään, jossa yleensä singotaan puolittaisia ajatuksia epistemologian, autenttisuuden ja sosiaalisen kanssakäymisen probleemien suuntaan. Harvoin myöskään kerronnassa oikeasti pysytellään jossain tunnelmassa: ties millä puhekielisyydellä rikotaan toisinaan helmeilevän upea kielikuva tai sitten pursuavat metaforat saattavat itse sabotoida itseään. Ennen kaikkea kevytmielisyys haittasi tunnelman luomista: kyseessä on toki omalaatuisella huumorilla varustettu kirjailija, mutta mielestäni ei ole hyvä merkki, jos orastavat tunnelmat trampataan tämän omalaatuisen huumorin vuoksi kerta toisensa jälkeen.
Liukkonen on yleensä tarkkanäköinen ja oivaltava kirjailija, mutta tässä kirjassa usea oivallus tuntui hyvin hätäiseltä puuskahdukselta, joka oli yhdistelmä sinänsä syvällistä filosofiaa ja ärsyyntymistä. Ja etenkin tässä teoksessa on myös suoranaisia älyttömiä möläytyksiä: näin yleistyksenä, kirjan yleistykset olivat pitkälti provokatiivista suunsoittoa. Hienojen kielikuvien keskeltä saattoi plompsahtaa esiin joku “Kukaan ei ajattele.”, “Seksi on paskaa” (ja tästä muuten lukija saa kuulla kerta toisensa jälkeen), “Biologia on luonnotonta” tai “Vain käsillä kävely on oikeaa kävelyä” (parafraaseja, ei oikeita lainauksia).
Ymmärrän, että osittain nämä heitot olivat tarkoituksellisen humoristisia ja pölkkypäisiä heittoja. Mutta en voi olla uskomatta, etteikö niistä paistaisi vakaumus läpi (Liukkonen ihmetteli, miten jollain voi olla vakaumus ylipäänsä - hänen kohdallaan “vakaumus” näyttäisi tarkoittavan lähinnä kunkin hetken mielijohdetta, joka oli niin vahva että päätyi paperille eikä viimeistelyvaiheessa vaikuttanut poisottamisen arvoiselta). Ne vaikuttivat kerta kaikkiaan tylsiltä ja typeriltä yrityksiltä muovata asioista paradokseja - ja toisinaan niistä muodostettiin palinodeja, eli ne kumottiin jollain toisella älyvapaalla heitolla. Lopputuloksena omalla kohdallani oli, että ne eivät herättäneet mitään ajattelun arvoista, eivätkä edes huvittaneet. Minun oli kerta kaikkiaan vaikea hyväksyä, että luin yli 500 sivua parhaimmillaan ajatuksia arasti kutittavaa, pahimmillaan tuhkaisen vituttavaa kirjallisuutta - enkä odotettuani viiltävää tarkkanäköistä mielen voyerismia. Sekin, että Liukkonen kirjoitti vaihteeksi hajusteista oli itselleni ensin hienon helkähtävä yllätys (itsekin kun olen päässyt niiden “hajuun”), mutta äkkiäkös sitä huomasi, että ne olivat mukana lähinnä mahdollistamassa puhtaasti randomeihin assosiaatioihin perustuvaa läpänheittoa.
Oliko kirjassa mitään hyvää? No, oli. Näin pikkutasolla: oli hauska huomata Pynchoniin viittaava “j-ja”, ja kivasti piilotettu viittaus Velvet Undergroundin “Venus in Furs” -kappaleeseen (“Olisin voisin nukkua tuhat vuotta.”). Ajoittain jokin kielikuva pysäytti herkkyydellään, ja toisinaan olin ounastelevani ihan tasokasta kommentaaria. Toisinaan melko hölmöt yleistykset toimivat hienosti omien ajatusten jäänsärkijöinä, ja ajoittain osasin ymmärtää kirjan kertojanäänien mustaa maailmankuvaa. Ennen kaikkea pidin valtavasti toisen osan alusta, jossa tuntui, että Liukkonen itse pääsi ääneen. En osaa sanoa, paljonko esimerkiksi kertojan lääkkeidenpopsinta, exille viestittely, paskaisessa yksiössä muhisten suoritetut heräteostokset ja muiden kirjailijoiden halveksiminen olivat Liukkosta itseään, mutta nämä ilmoille heitellyt ajatukset ja kuvaukset saivat mielessäni väkisinkin kiinnekohdan kirjailijaan itseensä, mikä aiheutti sekä makaaberia kiinnostusta että traagista surua. (Sitä olisi jopa toivonut, että kirja olisi keskittynyt täysin Liukkoseen itseensä. Kun näistä kuvauksista palattiin takaisin Ren Dawnin touhuttomaan maailmaan, olotila oli suurin piirtein sama, kun historiantunneilla siirryttiin keskiajan kalmankatkuisista yksityiskohdista ylätason kuvauksiin säätyelämästä.)
Olen karvaan pettynyt teokseen, mutta haluan kuitenkin mainita, että olen tähän asti pitänyt Liukkosen tuotannosta kovasti. Haluan myös senkin mainita, että hänen poismenonsa oli itselleni yllättävän kova pala, vaikken ollut häntä koskaan nähnyt, en yhtä ainoaa sanaa hänen kanssaan vaihtanut. Tuntuu kamalan ristiriitaiselta kirjoittaa rehellisiä, tympeitä tuntojaan kirjasta ja samanaikaisesti ajatella sen taustaa ja miten se edustaa tuotannon ehdotonta, obsidiaanista ovea, josta ei käy enää kukaan. Voin vaan toivoa, että jonain päivänä unohdan kaiken tämän hyhmäisen ahdistavan alakulon, jota kirja aiheutti niin sisällöllisesti kuin tyylillisesti, että saan karistettua mielestäni nämä jarrut ja tukkeumat ja kalkkeutumat ja näen kirjan suopeammin - ja ehkä surullisemmin.
Palataan tulevaisuudessa. Siihen asti: hyvästi, Miki.
Vierastila on lukuisista luopumuksen liikkeistä - käden veltoista heilautuksista, olkien kohautuksista, silmäluonten lerputtamisista - muodostettu apeuden tila. Se pursuaa kyllä kielen karnevaliaa, suikkii ties mihin galaksiin ja takaisin, mutta mitään se ei halua saattaa loppuun. Sitä lukiessa tuntuu kuin markkinointipsykologian kardinaalikonstit vilkkuisivat silmissä, YouTuben psykoottiset thumbnailit pyörisivät maailmanpyöränä edessä, Lou Reed pamauttaisi tylppiä one-linereita ja Ian Curtis tanssisi letkumaisesti apea ilme kasvoillaan, mutta harva vastaanotettu innoitus tai inspiraatio pääsee satamaan asti. Tätä pyöritystä jaksaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta lopulta jää vain harmaalle ulapalle kellumaan kumiveneessä, kädet kiukuttelun puuskassa rinnalla, katse lasia.
Kirjan ensimmäisessä osassa sekä lukija että kertoja seuraavat keksijän liikehdintää, keksijän joka mitä luultavimmin ei ole keksinyt mitään koko elämänsä aikana. Hän käyttäytyy tarkoituksellisen ennalta-arvaamattomasti ilmeisen impulsiivisesta, minä-contra-maailma-asenteesta johtuvasta syystä, ja hän lisäksi ryyppää saavitolkulla. Hänelle kehittyy oudon vieraantunut pakkomielle naiseen, joka lähtee Meksikoon - ja eikun keksijä vaan perästä mukana vailla mitään ajatusta, mitä hän siellä tekisi. Meksikossa lähinnä kärvistellään ja inhotaan ihmisyyttä ulkoa ja sisältä päin, ja Suomeen palaessa keksijän remmiin lyöttäytyy kaksi sekopäätä, jotka keksijä ottaa silkkaa lötjämäistä saamattomuuttaan kotiinsa pöhisemään ja oksentamaan. Koko ajan taustalla häämöttävät terapeutin murha, kasuaalin pahaenteinen rikollisliiga, FKPL-niminen friikkijärjestö ja yleinen, anhedoninen Weltschmerz.
Toisessa osassa kertoja kuoriutuu selvemmin omaksi hahmokseen, ja vähän aikaa saamme kuulla lähinnä hänen arjestaan. Pian hän hivuttautuu nukkemestarina mukaan tapahtumien kulkuun, kertoo osallisuutensa kirjan ensimmäiseen osaan ja miten koko organisointi oikein tapahtui. (Isoveli valvoo - ihan vain koska ei voi nukkua.) Myöhemmin ja etenkin kolmannessa osassa kertojan ja keksijän roolit lomittuvat tiiviimmin ja epämääräisemmin, ja loppu onkin yhtä elostelevaa kysymyssanojen happosadetta.
Muistan Liukkosen sanoneen eräässä haastattelussa, että hän ei kirjoita juonten tai tapahtumien kulun pohjalta, vaan hänen mielessään on tunnelma, josta hän alkaa kirjoittaa. Kirjassa tuntuu valitettavasti olevan vain yksi tunnelma: apatia. Osittain tämä on toki kirjan omaa vaikutusta minuun, mutta osittain se on myös aika tietoisesti luotua. Teos pyrkii oikein tahallaan kysymään suoraan, mitä vittua oikein tapahtuu, ja eihän siihen koskaan anneta vastausta - päin vastoin, tuollaiset yritykset ohitetaan melko tietoisena aiheutetusta interruptuksesta. Näin käy kerta toisensa jälkeen melko tasapaksussa dialogissa (joka omituisella tavalla, kaikista puhekielisyyksistään huolimatta, on kovin teatterimaista ja kömpelöä), ja puheosuuksien välissä valutaan ajatuksenvirran töhnään, jossa yleensä singotaan puolittaisia ajatuksia epistemologian, autenttisuuden ja sosiaalisen kanssakäymisen probleemien suuntaan. Harvoin myöskään kerronnassa oikeasti pysytellään jossain tunnelmassa: ties millä puhekielisyydellä rikotaan toisinaan helmeilevän upea kielikuva tai sitten pursuavat metaforat saattavat itse sabotoida itseään. Ennen kaikkea kevytmielisyys haittasi tunnelman luomista: kyseessä on toki omalaatuisella huumorilla varustettu kirjailija, mutta mielestäni ei ole hyvä merkki, jos orastavat tunnelmat trampataan tämän omalaatuisen huumorin vuoksi kerta toisensa jälkeen.
Liukkonen on yleensä tarkkanäköinen ja oivaltava kirjailija, mutta tässä kirjassa usea oivallus tuntui hyvin hätäiseltä puuskahdukselta, joka oli yhdistelmä sinänsä syvällistä filosofiaa ja ärsyyntymistä. Ja etenkin tässä teoksessa on myös suoranaisia älyttömiä möläytyksiä: näin yleistyksenä, kirjan yleistykset olivat pitkälti provokatiivista suunsoittoa. Hienojen kielikuvien keskeltä saattoi plompsahtaa esiin joku “Kukaan ei ajattele.”, “Seksi on paskaa” (ja tästä muuten lukija saa kuulla kerta toisensa jälkeen), “Biologia on luonnotonta” tai “Vain käsillä kävely on oikeaa kävelyä” (parafraaseja, ei oikeita lainauksia).
Ymmärrän, että osittain nämä heitot olivat tarkoituksellisen humoristisia ja pölkkypäisiä heittoja. Mutta en voi olla uskomatta, etteikö niistä paistaisi vakaumus läpi (Liukkonen ihmetteli, miten jollain voi olla vakaumus ylipäänsä - hänen kohdallaan “vakaumus” näyttäisi tarkoittavan lähinnä kunkin hetken mielijohdetta, joka oli niin vahva että päätyi paperille eikä viimeistelyvaiheessa vaikuttanut poisottamisen arvoiselta). Ne vaikuttivat kerta kaikkiaan tylsiltä ja typeriltä yrityksiltä muovata asioista paradokseja - ja toisinaan niistä muodostettiin palinodeja, eli ne kumottiin jollain toisella älyvapaalla heitolla. Lopputuloksena omalla kohdallani oli, että ne eivät herättäneet mitään ajattelun arvoista, eivätkä edes huvittaneet. Minun oli kerta kaikkiaan vaikea hyväksyä, että luin yli 500 sivua parhaimmillaan ajatuksia arasti kutittavaa, pahimmillaan tuhkaisen vituttavaa kirjallisuutta - enkä odotettuani viiltävää tarkkanäköistä mielen voyerismia. Sekin, että Liukkonen kirjoitti vaihteeksi hajusteista oli itselleni ensin hienon helkähtävä yllätys (itsekin kun olen päässyt niiden “hajuun”), mutta äkkiäkös sitä huomasi, että ne olivat mukana lähinnä mahdollistamassa puhtaasti randomeihin assosiaatioihin perustuvaa läpänheittoa.
Oliko kirjassa mitään hyvää? No, oli. Näin pikkutasolla: oli hauska huomata Pynchoniin viittaava “j-ja”, ja kivasti piilotettu viittaus Velvet Undergroundin “Venus in Furs” -kappaleeseen (“Olisin voisin nukkua tuhat vuotta.”). Ajoittain jokin kielikuva pysäytti herkkyydellään, ja toisinaan olin ounastelevani ihan tasokasta kommentaaria. Toisinaan melko hölmöt yleistykset toimivat hienosti omien ajatusten jäänsärkijöinä, ja ajoittain osasin ymmärtää kirjan kertojanäänien mustaa maailmankuvaa. Ennen kaikkea pidin valtavasti toisen osan alusta, jossa tuntui, että Liukkonen itse pääsi ääneen. En osaa sanoa, paljonko esimerkiksi kertojan lääkkeidenpopsinta, exille viestittely, paskaisessa yksiössä muhisten suoritetut heräteostokset ja muiden kirjailijoiden halveksiminen olivat Liukkosta itseään, mutta nämä ilmoille heitellyt ajatukset ja kuvaukset saivat mielessäni väkisinkin kiinnekohdan kirjailijaan itseensä, mikä aiheutti sekä makaaberia kiinnostusta että traagista surua. (Sitä olisi jopa toivonut, että kirja olisi keskittynyt täysin Liukkoseen itseensä. Kun näistä kuvauksista palattiin takaisin Ren Dawnin touhuttomaan maailmaan, olotila oli suurin piirtein sama, kun historiantunneilla siirryttiin keskiajan kalmankatkuisista yksityiskohdista ylätason kuvauksiin säätyelämästä.)
Olen karvaan pettynyt teokseen, mutta haluan kuitenkin mainita, että olen tähän asti pitänyt Liukkosen tuotannosta kovasti. Haluan myös senkin mainita, että hänen poismenonsa oli itselleni yllättävän kova pala, vaikken ollut häntä koskaan nähnyt, en yhtä ainoaa sanaa hänen kanssaan vaihtanut. Tuntuu kamalan ristiriitaiselta kirjoittaa rehellisiä, tympeitä tuntojaan kirjasta ja samanaikaisesti ajatella sen taustaa ja miten se edustaa tuotannon ehdotonta, obsidiaanista ovea, josta ei käy enää kukaan. Voin vaan toivoa, että jonain päivänä unohdan kaiken tämän hyhmäisen ahdistavan alakulon, jota kirja aiheutti niin sisällöllisesti kuin tyylillisesti, että saan karistettua mielestäni nämä jarrut ja tukkeumat ja kalkkeutumat ja näen kirjan suopeammin - ja ehkä surullisemmin.
Palataan tulevaisuudessa. Siihen asti: hyvästi, Miki.
September 28, 2023
Erikoinen lukukokemus. Olen kyllä Liukkosen faniukko ja lukenut kaikki Mikin romaanit, mutta ensimmäiset n. 300 sivua (1 osa) olivat aika raskaat. Ensinnäkin tyylinvaihdos paljon lyhyempään ilmaisuun ja esim. nopeisiin lähes sisällöttömiin keskustelurepliikkeihin vaati totuttelua. Itse teksti tuntui Mikin sanoja käyttääkseni "maaniselta ja neuroottiselta pälpätykseltä". Jotenkin samanlaisia fiiliksiä kuin Bulgakovin "Saatana saapuu Moskovaan"-kirjaa lukiessa. En edes osaa sanoa miksi, kun ovathan ne aivan erilaisia, mutta vauhti ja vuolaus ainakin yhdistää. Kuten kustannustoimittajan jälkisanoista sitten näkeekin, kakkososa on kirjoitettu tauon ja umpikujan jälkeen, ja siihen on sitten tuotu paljon autofiktiivisiä piirteitä. Mielestäni mestarillista filosofistista tekstiä jossa Liukkoselle tyypillisä odottamattomia assosiaatioita ja sisään leivottua älykästä huumoria. Kolmas osa ja varsinkin lopun kuvaileva luettelo on jälleen itselle melko "dadaa" ja saa jälleen miettimään ymmärsikö tästä kuitenkaan yhtään mitään?
Tätä tulee pakostikin vertailtua "Elämä:Esipuhe"- ja "O"-romaaneihin, joita pidän nerokkaina. Ei tällä sinne päästä, mutta hienot jäähyväiset kuitenkin. Ei missään tapauksessa ensimmäinen kirja mikä Liukkoselta kannattaa lukea, ja jos sitä tuupataan pukinkonttiin nyt kuolemakohun siivittämänä, monelta tulee menemään lanttulaatikot ja rosollit väärään kurkkuun, ja kirja keskeytykseen/luovutukseen. Miki olisi ansainnut tämän suuremman yleisön arvostuksen noille kahdelle mestariteokselle aikanaan. Valitettavasti vasta kuolema toi ansaitun huomion (ja myös väheksyjät).
Jossain keskustelussa todettiin että kirjallisuudessa kuitenkin lause on tärkein. Kukaan suomalainen ei kirjoita eikä tule kirjoittamaan kuten Miki. Kielellisesti tämä kirja on edelleen aivan timanttia ja nautinto.
Tätä tulee pakostikin vertailtua "Elämä:Esipuhe"- ja "O"-romaaneihin, joita pidän nerokkaina. Ei tällä sinne päästä, mutta hienot jäähyväiset kuitenkin. Ei missään tapauksessa ensimmäinen kirja mikä Liukkoselta kannattaa lukea, ja jos sitä tuupataan pukinkonttiin nyt kuolemakohun siivittämänä, monelta tulee menemään lanttulaatikot ja rosollit väärään kurkkuun, ja kirja keskeytykseen/luovutukseen. Miki olisi ansainnut tämän suuremman yleisön arvostuksen noille kahdelle mestariteokselle aikanaan. Valitettavasti vasta kuolema toi ansaitun huomion (ja myös väheksyjät).
Jossain keskustelussa todettiin että kirjallisuudessa kuitenkin lause on tärkein. Kukaan suomalainen ei kirjoita eikä tule kirjoittamaan kuten Miki. Kielellisesti tämä kirja on edelleen aivan timanttia ja nautinto.
December 19, 2023
Liukkonen osasi kyllä kielen, mutta tarinoita ei niinkään. Tämä tuntui entisiäkin irrallisemmalta kokoelmalta ajatuksenpäitä ja joskus häntiä. Tämän lukeminen oli kuin somevirran epämääräisen algoritmin seuraamista: satunnaista ja puuduttavaa, jollain tavalla viihdyttävää, mutta täysin turhaa.
Tekstinä ok, kirjana ala-arvoinen.
Tekstinä ok, kirjana ala-arvoinen.
February 9, 2024
niin, en tiiä. tästä kuulsi läpi kirjoittaja joka ei voi hyvin
November 2, 2023
”Asunnossa tuoksuu Omanin sulttaanin persehieltä, orvokinjuurilta, pölyiseltä basilikalta sekä cayennepippurilta.”
En tiedä ymmärsinkö juonesta paljoakaan, mutta Liukkosen kieli on mielettömän kekseliästä, älykästä ja kiehtovaa. Hämmennyin, häkellyin, ihastuin. Ilahduin, jopa nauroin. Olen iloinen, että luin tämän kirjan, vaikkei se helpoimmasta päästä ollutkaan.
”Kun synnymme, elämämme alkaa heti valua pois kuin tiimalasin hiekka. Kuolema röhkii edessämme ensimmäisestä silmien avauksesta asti, ensimmäisestä pupilliin syöksyvästä valosta…”
Jonkinlaisen rakenteen tarinasta tunnistin, vaikka välillä se - etenkin dialogit - tuntuivat hyvin korkealentoiselta tajunnanvirralta.
”Mikään ei ole niin luonnotonta kuin biologia. Niin se on. Luonnotonta!”
Myönnän etten ole kiinnittänyt Liukkoseen tai hänen kirjoihinsa huomiota ennen kuolinuutista, eikä Vierastila ilmeisesti ole helpoin tai paras teos aloittaa. Viehätyin siitä kuitenkin, kaikesta apeudesta huolimatta. Luin sitä myös itsemurhaviestinä, koska selvästi sellaistakin sisältöä siinä oli.
”Ihminen on onnellisimmillaan 4-vuotiaana, sen jälkeen kaikki on pelkkää paskaa. ”
Ensin ajattelin, etten varmasti haluaisi lukea tätä toista kertaa, ja arveluttaa tarttua Liukkosen muihinkaan teoksiin, mutta ehkä toinen (ja kolmas ja neljäs ja….) lukukerta auttaisi ymmärtämään mistä tässä on kysymys. Silti pakko antaa neljä tähteä pelkälle suomen kielellä taituroinnille.
”»Just niin. Vitut», opiskelija kohottaa lasiaan, ja sen hetken jopa he ovat samaa mieltä aivan eri asioista.”
Tarina on huumeenhuuruinen sekoilu, jossa käydään välillä Meksikossa, tapetaan terapeutti ja vaihdetaan kaverin sukupuoli. Tai niin olin kaiken runsaan, adjektiiveja ja kielikuvia tursuavien kuvailujen välistä ymmärtävinäni.
Niin paljon hienoja lainauksia, jotka oli pakko poimia talteen.
”Turha varmaan tehdä mitään. Ei kannata jättää huomiseksi sitä minkä voi tehdä ylihuomenna. Kunnianhimo on ajattelun kuolema… ”
Vaikea sanoa missä mielentilassa tai lääkkeissä kirjailija on ollut kun on pystynyt tuottamaan näin mielikuvituksekasta tekstiä. Kustannustoimittajan loppusanojen mukaan Liukkonen kirjoitti Vierastilan Auroran sairaalassa.
”Ren ei kuitenkaan usko, että munakoison maku on yhtä violetti kuin sen väri. ”
Lisää vain kielikuvia, juoni on sivuseikka.
”Mutta kaikkihan tietävät, että vain marginaalinen ihmisjoukko tosissaan uskoo mihinkään näistä liukkaan liberaaleista mielenhäiriön tuotteista – juju on siinä että kukaan ei vain kehtaa väittää vastaan, koska jollain ilveellä vasemmisto ja ties mitkä seksuaaliset friikit ovat saaneet enemmistön tuntemaan itsensä »misogyyneiksi», »rasisteiksi», »sortajiksi» tai ihan vain »vihamielisiksi», osaksi »sortavaa patriarkaattia» (käsite joka sai Renissä aikaan vatsakramppeja) mikäli uskalsivat olla eri mieltä, ja samaa mieltä oltiin siis vain jotta vältyttäisiin kollektiiviselta sosiaaliselta lynkkaukselta, mutta kotona tai tutussa kaveriporukassa asiat olivat aivan toisin. Ei kukaan ole niin liberaali kuin antaa muiden ymmärtää, ja jokaisen alitajunta kärsii Touretten syndroomasta. Hämärän laskeutuessa jokainen kadulla yksin kulkeva on rasisti.”
Tästä
”Huoneessa ei tosin ole paljoa merkillepantavaa, mikä on oikeastaan hyvin merkillepantavaa.”
tuli mieleen Behmin (Liukkosen ex-tyttöystävän) lyriikat:
”Eikä tytöstämme tullut mitään
Mut sitäkin voi saavutuksena pitä��”
Ovatko sitten saaneet toisistaan inspiraatiota? Joka tapauksessa kumpikin on verbaalisesti erittäin taidokas.
”»Viiniä, lisää viiniä. Viini tekee hyvää.»
»Niin kai.»
»Kaikki me kuollaan joskus. Sitä ennen on parempi juoda viiniä.»”
En tiedä ymmärsinkö juonesta paljoakaan, mutta Liukkosen kieli on mielettömän kekseliästä, älykästä ja kiehtovaa. Hämmennyin, häkellyin, ihastuin. Ilahduin, jopa nauroin. Olen iloinen, että luin tämän kirjan, vaikkei se helpoimmasta päästä ollutkaan.
”Kun synnymme, elämämme alkaa heti valua pois kuin tiimalasin hiekka. Kuolema röhkii edessämme ensimmäisestä silmien avauksesta asti, ensimmäisestä pupilliin syöksyvästä valosta…”
Jonkinlaisen rakenteen tarinasta tunnistin, vaikka välillä se - etenkin dialogit - tuntuivat hyvin korkealentoiselta tajunnanvirralta.
”Mikään ei ole niin luonnotonta kuin biologia. Niin se on. Luonnotonta!”
Myönnän etten ole kiinnittänyt Liukkoseen tai hänen kirjoihinsa huomiota ennen kuolinuutista, eikä Vierastila ilmeisesti ole helpoin tai paras teos aloittaa. Viehätyin siitä kuitenkin, kaikesta apeudesta huolimatta. Luin sitä myös itsemurhaviestinä, koska selvästi sellaistakin sisältöä siinä oli.
”Ihminen on onnellisimmillaan 4-vuotiaana, sen jälkeen kaikki on pelkkää paskaa. ”
Ensin ajattelin, etten varmasti haluaisi lukea tätä toista kertaa, ja arveluttaa tarttua Liukkosen muihinkaan teoksiin, mutta ehkä toinen (ja kolmas ja neljäs ja….) lukukerta auttaisi ymmärtämään mistä tässä on kysymys. Silti pakko antaa neljä tähteä pelkälle suomen kielellä taituroinnille.
”»Just niin. Vitut», opiskelija kohottaa lasiaan, ja sen hetken jopa he ovat samaa mieltä aivan eri asioista.”
Tarina on huumeenhuuruinen sekoilu, jossa käydään välillä Meksikossa, tapetaan terapeutti ja vaihdetaan kaverin sukupuoli. Tai niin olin kaiken runsaan, adjektiiveja ja kielikuvia tursuavien kuvailujen välistä ymmärtävinäni.
Niin paljon hienoja lainauksia, jotka oli pakko poimia talteen.
”Turha varmaan tehdä mitään. Ei kannata jättää huomiseksi sitä minkä voi tehdä ylihuomenna. Kunnianhimo on ajattelun kuolema… ”
Vaikea sanoa missä mielentilassa tai lääkkeissä kirjailija on ollut kun on pystynyt tuottamaan näin mielikuvituksekasta tekstiä. Kustannustoimittajan loppusanojen mukaan Liukkonen kirjoitti Vierastilan Auroran sairaalassa.
”Ren ei kuitenkaan usko, että munakoison maku on yhtä violetti kuin sen väri. ”
Lisää vain kielikuvia, juoni on sivuseikka.
”Mutta kaikkihan tietävät, että vain marginaalinen ihmisjoukko tosissaan uskoo mihinkään näistä liukkaan liberaaleista mielenhäiriön tuotteista – juju on siinä että kukaan ei vain kehtaa väittää vastaan, koska jollain ilveellä vasemmisto ja ties mitkä seksuaaliset friikit ovat saaneet enemmistön tuntemaan itsensä »misogyyneiksi», »rasisteiksi», »sortajiksi» tai ihan vain »vihamielisiksi», osaksi »sortavaa patriarkaattia» (käsite joka sai Renissä aikaan vatsakramppeja) mikäli uskalsivat olla eri mieltä, ja samaa mieltä oltiin siis vain jotta vältyttäisiin kollektiiviselta sosiaaliselta lynkkaukselta, mutta kotona tai tutussa kaveriporukassa asiat olivat aivan toisin. Ei kukaan ole niin liberaali kuin antaa muiden ymmärtää, ja jokaisen alitajunta kärsii Touretten syndroomasta. Hämärän laskeutuessa jokainen kadulla yksin kulkeva on rasisti.”
Tästä
”Huoneessa ei tosin ole paljoa merkillepantavaa, mikä on oikeastaan hyvin merkillepantavaa.”
tuli mieleen Behmin (Liukkosen ex-tyttöystävän) lyriikat:
”Eikä tytöstämme tullut mitään
Mut sitäkin voi saavutuksena pitä��”
Ovatko sitten saaneet toisistaan inspiraatiota? Joka tapauksessa kumpikin on verbaalisesti erittäin taidokas.
”»Viiniä, lisää viiniä. Viini tekee hyvää.»
»Niin kai.»
»Kaikki me kuollaan joskus. Sitä ennen on parempi juoda viiniä.»”
December 5, 2023
Muistan kun nuoruudessani perheeni oli Suomalaisen Kirjakerhon jäsenenä ja kerran kuussa sieltä lähetettiin kirjapaketti, jonka pystyi perumaan jos sisältö ei ollut mieleen. Näin ei kuitenkaan aina käynyt vaan välillä epämääräisten (yleensä suomalaisten) kirjailijoiden teokset täyttivät postilaatikon, eikä niitä tohtinut enää palauttaa, joten ne oli joko luettava tai aseteltava hyllyyn näyttämään hyviltä.
Tuossa samassa nuoruudessa, jolloin ainoat kirjat joita luin olivat Viisikot ja Vihreä Varis sarjan kirjat, päätin aina välillä rohkaista itseni ja yrittää lukea näitä sattumanvaraisia kuukausittaisia yllätysteoksia. Yleensä lukeminen tyssähti heti ensimmäisiin sivuihin, kun tuntui, ettei kirjallisuus vain ole minua, heikoista lähtökohdista ja geeneistä kärsivää ihmispoloa varten - tieteellisemmin todettuna tunsin itseni tyhmäksi.
Nyt Miki Liukkosen uuden teoksen äärellä koen samaa nostalgista tunnetta, toisin tällä kertaa olen jo vanhempi, kyynisempi ja kärttyisempi, jotta ymmärrän tilanteen todellisen laidan - nämä Suomalaisen Kirjakerhon tyrkyttämät kirjat ja niiden kirjoittajat olivat vain yksinkertaisesti säälittävän huonoja räpeltäjiä ja siihen samaan tekotaiteeliseen kastiin kuuluu ehdottomasti myös Miki ”RIP” Liukkonen ja hänen tuotantonsa.
Yhtään asiaa mutkistamatta minua pistää suorastaan vihaksi, että ihmiset Seiska lehdestä Liukkosen kuolemasta luettuaan säntäävät ostamaan hänen uusimman teoksensa, joka aivan oikeasti saattaa olla heidän ensimmäisiä kosketuksiaan kirjallisuuteen ja lopputulos on, että he luovuttavat koko harrastuksen alkuunsa ja kuvittelevat kaiken kirjallisuuden olevan tälläistä huumehöyryistä, sekopäistä tajunnanvirtaa, eli toisinsanoen ehtaa tekotaiteellista paskaa, vailla yhtään sen suurempaa juonta tai tarkoitusta. Tai jos sellainen jossain lopulta onkin, on se lukijan tehtävänä keksiä. Tämän takia en aio säästää sanojani enää tippaakaan, vaan totean suoraan seuraavaa:
Miki Liukkonen oli maailman epäpätevin kirjailija, jos hänestä nyt edes sellaista termiä tohtii käyttää, enemmänkin kutsuisin hänen teoksiaan puuduttaviksi, pitkiksi ja sekaviksi runoiksi, jotka kelpaavat lähinnä vessapaperiksi, mutta ovat siihenkin aivan liian raskasta tavaraa. Enempää en jaksa nyt potkia kuollutta hevosta, levätköön rauhassa ja olkoon voima kanssasi, minä luovutan sinun suhteesi! Sic transit gloria mundi!
Tuossa samassa nuoruudessa, jolloin ainoat kirjat joita luin olivat Viisikot ja Vihreä Varis sarjan kirjat, päätin aina välillä rohkaista itseni ja yrittää lukea näitä sattumanvaraisia kuukausittaisia yllätysteoksia. Yleensä lukeminen tyssähti heti ensimmäisiin sivuihin, kun tuntui, ettei kirjallisuus vain ole minua, heikoista lähtökohdista ja geeneistä kärsivää ihmispoloa varten - tieteellisemmin todettuna tunsin itseni tyhmäksi.
Nyt Miki Liukkosen uuden teoksen äärellä koen samaa nostalgista tunnetta, toisin tällä kertaa olen jo vanhempi, kyynisempi ja kärttyisempi, jotta ymmärrän tilanteen todellisen laidan - nämä Suomalaisen Kirjakerhon tyrkyttämät kirjat ja niiden kirjoittajat olivat vain yksinkertaisesti säälittävän huonoja räpeltäjiä ja siihen samaan tekotaiteeliseen kastiin kuuluu ehdottomasti myös Miki ”RIP” Liukkonen ja hänen tuotantonsa.
Yhtään asiaa mutkistamatta minua pistää suorastaan vihaksi, että ihmiset Seiska lehdestä Liukkosen kuolemasta luettuaan säntäävät ostamaan hänen uusimman teoksensa, joka aivan oikeasti saattaa olla heidän ensimmäisiä kosketuksiaan kirjallisuuteen ja lopputulos on, että he luovuttavat koko harrastuksen alkuunsa ja kuvittelevat kaiken kirjallisuuden olevan tälläistä huumehöyryistä, sekopäistä tajunnanvirtaa, eli toisinsanoen ehtaa tekotaiteellista paskaa, vailla yhtään sen suurempaa juonta tai tarkoitusta. Tai jos sellainen jossain lopulta onkin, on se lukijan tehtävänä keksiä. Tämän takia en aio säästää sanojani enää tippaakaan, vaan totean suoraan seuraavaa:
Miki Liukkonen oli maailman epäpätevin kirjailija, jos hänestä nyt edes sellaista termiä tohtii käyttää, enemmänkin kutsuisin hänen teoksiaan puuduttaviksi, pitkiksi ja sekaviksi runoiksi, jotka kelpaavat lähinnä vessapaperiksi, mutta ovat siihenkin aivan liian raskasta tavaraa. Enempää en jaksa nyt potkia kuollutta hevosta, levätköön rauhassa ja olkoon voima kanssasi, minä luovutan sinun suhteesi! Sic transit gloria mundi!
October 7, 2023
Hengästyttävää tajunnanvirtaa, apeaa ja pohjavireeltään ahdistunutta leikittelyä päähenkilön, kertojan, kirjailijan ja tapahtumien tarkkailijan välisillä suhteilla. Pidin tästä kirjallisuuden ja romaanin muotojen rikkomisesta, mutta omaan makuuni Liukkosen kirjoissa on liikaa kaikkea, liikaa melua, liikaa listoja, liikaa epäselvyyttä, hetkittäin hyvin kipeästi tuntuvaa maanisuutta, masennusta ja melankoliaa. Halusin kovasti pitää tästä, ja vaikka hetkittäin kirjassa oli paljon nerokkuutta, koen että teos olisi hyötynyt karsimisesta ja virtaviivaistuksesta. Toisaalta romaani on sellaisenaan möyheä ja utuinen, juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Kuten elämästäkään, ei Vierastilasta löydä niitä merkityksiä joita kaipaisi ja haluaisi.
April 28, 2024
546 sivua apaattista selostusta, siitä, kuinka kaikki - kirjallisuus, ihmiset, ihmissuhteet, matkustelu, seksi, elämä jne.- on paskaa. Kävi raskaaks, vaikka välillä tavallaan nautinkin.
Kaikki ns. autofiktiiviset osuudet oli ehkä yllättäen parhaimpia (ja surullisimpia).
En tiiä, oon yrittäny pitää Miki Liukkosesta, mut ei riitä… en saa oikeen mitään irti.
Ei kuitenkaan kaduta, että luin tän, ihan mielenkiintoinen lukukokemus sinänsä.
Mutta joo en oo fani.
Kaikki ns. autofiktiiviset osuudet oli ehkä yllättäen parhaimpia (ja surullisimpia).
En tiiä, oon yrittäny pitää Miki Liukkosesta, mut ei riitä… en saa oikeen mitään irti.
Ei kuitenkaan kaduta, että luin tän, ihan mielenkiintoinen lukukokemus sinänsä.
Mutta joo en oo fani.
June 26, 2024
Tää oli ensimmäinen lukemani teos Miki Liukkoselta, ja tartuin kirjaan mielenkiinnolla. Alussa olin aika kauhuissani että tällaistako tää tulee olemaan reippaat 500 sivua (ok, marginaalit ovat todella suuret). Alussa myös sellainen ihmeellinen päämäärättömyys häiritsi, mutta jossain vaiheessa hyväksyin kirjan olevan vain tajunnanvirtaa, ja opin nauttimaan siitä yllättävän paljon. Itse juoni ei niinkään kiinnostanut, ja tuntuu että se oli Liukkosellekin aika lailla irrelevanttia. Kirjassa oli ihan hauskoja ja lakonisen teräviä huomioita maailmasta. Huomasin monesti odottavani että pääsen lukemaan kirjaa lisää, mikä on tosi virkistävää taas parin keskinkertaisemman lukukokemuksen jälkeen.
Näin hyvään arvosteluun voi varmasti vaikuttaa myös koko muu konteksti kirjailijan ympärillä. On mahdoton olla yhdistämättä kirjassa ilmeneviä murheen ja masennuksen lasien läpi kirjoitettuja kuvauksia Liukkosen omaan ajatusmaailmaan, ja se väistämättä vahvisti lukukokemusta.
Lukenen Liukkoselta kyllä lisää, en anna jäädä käsitykseni hänestä kirjailijana vain tähän teokseen.
Näin hyvään arvosteluun voi varmasti vaikuttaa myös koko muu konteksti kirjailijan ympärillä. On mahdoton olla yhdistämättä kirjassa ilmeneviä murheen ja masennuksen lasien läpi kirjoitettuja kuvauksia Liukkosen omaan ajatusmaailmaan, ja se väistämättä vahvisti lukukokemusta.
Lukenen Liukkoselta kyllä lisää, en anna jäädä käsitykseni hänestä kirjailijana vain tähän teokseen.
November 9, 2023
Muutamia havaintoja (SIS. SPOILEREITA):
- Tässä kirjassa oli selkeä ja helposti seurattava juoni. Ihan oikeasti.
- Jostain syystä tässä kirjassa usealla (ainakin neljällä) hahmolla on naama ihan totaalisen vituillaan, milloin jonkun kirurgisen toimenpiteen vuoksi, milloin taas kännipäissään naamalleen kaatumisen seurauksena, jne.
- Liukkosen oma hahmo tappaa terapeuttinsa.
- Ihan vitun tykki kirja. Kannattaa lukee nopee.
- Tässä kirjassa oli selkeä ja helposti seurattava juoni. Ihan oikeasti.
- Jostain syystä tässä kirjassa usealla (ainakin neljällä) hahmolla on naama ihan totaalisen vituillaan, milloin jonkun kirurgisen toimenpiteen vuoksi, milloin taas kännipäissään naamalleen kaatumisen seurauksena, jne.
- Liukkosen oma hahmo tappaa terapeuttinsa.
- Ihan vitun tykki kirja. Kannattaa lukee nopee.
This entire review has been hidden because of spoilers.
February 28, 2024
Tämä oli aivot nyrjäyttävän hieno teos. Tarinassa tapahtui verrattain vähän suhteutettuna kerronnan vuolauteen, ja tätä lukiessa oli samaan aikaan olo, ettei tästä oikein saanut otetta, ja että tarinaan on todella helppo uppoutua ja kadota omaan lukukuplaan. Ja vielä loppumetreillä teos yllättää lukijan niin, että tekisi mieli siirtyä takaisin alkuun ja lukea teos uudelleen tuon uuden tiedon valossa.
Ja sivuhuomiona, onhan tässä yksi kauneimpia kansia mitä on tullut vastaan.
Ja sivuhuomiona, onhan tässä yksi kauneimpia kansia mitä on tullut vastaan.
February 4, 2024
Tuntui kuin olisi seurannut harhaista kuumeunta.
December 15, 2025
Tunnustan.
En ole ennen lukenut Miki Liukkosta. En tajua miksi, kuuluuhan Liukkonen ”luettaviin” ja etenkin, varsinkin koska olen maksimaalisen vyöryttämisen rakastaja, en yleensä ahdistu ”juonen” puuttumisesta tai se hämäryydestä tai hankaluudesta, tunnelmapohjainen teksti/kertomus on mulle hyvin ok, joten miksi, oi miksi en. Mutta, ininä sikseen, asia korjattu.
Luin Liukkosen postuumisti julkaistun teoksen Vierastila.
Ensinnäkin, teoksen nimi oli erityisen osuva (= ”puhelimen toiminto, jonka voi laittaa päälle, jos esim lainaa puhelimensa jollekin toiselle. Puhelimella voi soittaa, mutta sen sisältöön ei pääse käsiksi.” Tämä tieto lainattu oivallisista Jälkisanoista. ).
Niin, jälkisanat. Yleinen tieto kaiketi on, että Liukkosen kustannustoimittaja oli Samuli Knuuti, esikoiskirjailija itsekin, ja Knuuti on kirjoittanut teokseen erinomaiset Jälkisanat, joita lukiessa tuli kyllä itku. En tunne, en tuntenut, tietenkään, Miki Liukkosta mutta jotenkin hänen poismenonsa, sen turhuus, kosketti, kosketti kai meitä aika montaa, itketti ja liikutti.
Nytkin liikuttaa, lukiessa liikutti, kun suljin kirjan, itketti, ajattelin miten turhaa, miten turhaa kuolla noin.
Mutta siis teoksesta.
Teos jakaantuu Ensimmäiseen ja Toiseen osaa, Väliaikaan, Kolmanteen osaan, Epilogiin.
Melkein hukuin ensimmäiseen osaa, melkein jätin kesken, tunnustan senkin. Tsemppasin 250 sivua, sitten otin taukoa ja seuraavat 100 sivua ennen Toisen osan alkua pikaluin. No joo, oli hämäriä tyyppejä, häröilyä to the max, sekavuutta, sekoilua ja olin ihan ulalla (ja siksi tähdetkin, niitä vaan en voi tämän alun takia antaa)
Mutta sitten - Toinen osa ja tätä tekstiä rakastin. Nyt löytyi selitys Ensimmäiseen osaan, sen häröille tyypeille, häröilylle (juonen puolesta siis). Jotenkin Toinen osa oli ehkä myös hyvin lähellä kirjoittajaa itseään, hänen tajunnanvirtamaista ajatteluaan, mielipiteitään (nauroin kommentteja/ajatuksia kirjailijoista/kirjoittamisesta/kirjamessuista…Nauratti). Jotain aitoutta oli tästä Toisesta osasta alkaen, joka Ensimmäisestä osasta puuttui. Ja kun Toinen osa, jossa henkilö paljastui ensimmäisen osan Renin ”varjoksi” , oli ottanut imuunsa, teksti oli ottanut imuunsa, meni imussa myös Väliaika ja Kolmas osa (olkoonkin että Ensimmäisen osan häröporukka oli esillä taas) ja Epilogi, mystinen mutta hieno.
Onhan teksti / kaikkinensa kertomus tavallaan ylidramaattista sanatykittelya, kikkailua, ylikikkailua sanoilla, metaforilla, symboliikalla, melkein kypsymätöntäkin tsunaminkaltaista hyökyä, mutta (eritoten Toisesta osasta alkaen) myös itseironista, katkeraa, masennuksen peittoamaa, apatian kautta nähtyä elämiseen kyllästynyttä, mutta kyllä tuosta tekstistä taidon tunnistaa, tyylin kirkkauden (olkoonkin, että esikuvat paistavat läpi, mutta onko se huono?).
Aion lukea Liukkosta lisää. Onko joku lukenut Hiljaisuuden mestarin? Se jotenkin nyt kutsuu luokseen.
En ole ennen lukenut Miki Liukkosta. En tajua miksi, kuuluuhan Liukkonen ”luettaviin” ja etenkin, varsinkin koska olen maksimaalisen vyöryttämisen rakastaja, en yleensä ahdistu ”juonen” puuttumisesta tai se hämäryydestä tai hankaluudesta, tunnelmapohjainen teksti/kertomus on mulle hyvin ok, joten miksi, oi miksi en. Mutta, ininä sikseen, asia korjattu.
Luin Liukkosen postuumisti julkaistun teoksen Vierastila.
Ensinnäkin, teoksen nimi oli erityisen osuva (= ”puhelimen toiminto, jonka voi laittaa päälle, jos esim lainaa puhelimensa jollekin toiselle. Puhelimella voi soittaa, mutta sen sisältöön ei pääse käsiksi.” Tämä tieto lainattu oivallisista Jälkisanoista. ).
Niin, jälkisanat. Yleinen tieto kaiketi on, että Liukkosen kustannustoimittaja oli Samuli Knuuti, esikoiskirjailija itsekin, ja Knuuti on kirjoittanut teokseen erinomaiset Jälkisanat, joita lukiessa tuli kyllä itku. En tunne, en tuntenut, tietenkään, Miki Liukkosta mutta jotenkin hänen poismenonsa, sen turhuus, kosketti, kosketti kai meitä aika montaa, itketti ja liikutti.
Nytkin liikuttaa, lukiessa liikutti, kun suljin kirjan, itketti, ajattelin miten turhaa, miten turhaa kuolla noin.
Mutta siis teoksesta.
Teos jakaantuu Ensimmäiseen ja Toiseen osaa, Väliaikaan, Kolmanteen osaan, Epilogiin.
Melkein hukuin ensimmäiseen osaa, melkein jätin kesken, tunnustan senkin. Tsemppasin 250 sivua, sitten otin taukoa ja seuraavat 100 sivua ennen Toisen osan alkua pikaluin. No joo, oli hämäriä tyyppejä, häröilyä to the max, sekavuutta, sekoilua ja olin ihan ulalla (ja siksi tähdetkin, niitä vaan en voi tämän alun takia antaa)
Mutta sitten - Toinen osa ja tätä tekstiä rakastin. Nyt löytyi selitys Ensimmäiseen osaan, sen häröille tyypeille, häröilylle (juonen puolesta siis). Jotenkin Toinen osa oli ehkä myös hyvin lähellä kirjoittajaa itseään, hänen tajunnanvirtamaista ajatteluaan, mielipiteitään (nauroin kommentteja/ajatuksia kirjailijoista/kirjoittamisesta/kirjamessuista…Nauratti). Jotain aitoutta oli tästä Toisesta osasta alkaen, joka Ensimmäisestä osasta puuttui. Ja kun Toinen osa, jossa henkilö paljastui ensimmäisen osan Renin ”varjoksi” , oli ottanut imuunsa, teksti oli ottanut imuunsa, meni imussa myös Väliaika ja Kolmas osa (olkoonkin että Ensimmäisen osan häröporukka oli esillä taas) ja Epilogi, mystinen mutta hieno.
Onhan teksti / kaikkinensa kertomus tavallaan ylidramaattista sanatykittelya, kikkailua, ylikikkailua sanoilla, metaforilla, symboliikalla, melkein kypsymätöntäkin tsunaminkaltaista hyökyä, mutta (eritoten Toisesta osasta alkaen) myös itseironista, katkeraa, masennuksen peittoamaa, apatian kautta nähtyä elämiseen kyllästynyttä, mutta kyllä tuosta tekstistä taidon tunnistaa, tyylin kirkkauden (olkoonkin, että esikuvat paistavat läpi, mutta onko se huono?).
Aion lukea Liukkosta lisää. Onko joku lukenut Hiljaisuuden mestarin? Se jotenkin nyt kutsuu luokseen.
July 11, 2024
Kielenkäyttäjä Liukkonen oli selvästi nero. Kohdat, joissa kirjailihahmo, eli jossain määrin hän itse, puhui olivat hyviä. Muuten kirjan loppuun saattaminen oli tuskainen tie. Sisällöstä en ymmärtänyt paljoakaan.
April 3, 2025
Hieman hämmentävä teos. Juoni oli loppupeleissä ihan selkeä, vaikka toisinaan teksti tuntui pitkälti Liukkosen tajunnanvirtaiselta ja ahdistusta on selkeästi tähän teokseen purettu, se teki ajoittain lukemisen hieman ahdistavaksi.
Kirjan loppu kyllä oli sen verran hyvä, että se nosti arvosanan suoraan neloseen.
Kirjan loppu kyllä oli sen verran hyvä, että se nosti arvosanan suoraan neloseen.
August 30, 2025
Tekstillisesti vitonen mutta tarinan kannalta lopulta aika kehno.
March 22, 2025
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2021, 2024: 262/262)
(2022: 1/6)
2023: 2/6
1984-2024: 265/274
4,5/5. Toinen ja viimeinen Finlandia-ehdokkuus Miki Liukkoselle (ensimmäinen tuli vuonna 2017 romaanilla O). Vierastila julkaistiin vasta Liukkosen kuoleman jälkeen. Kirjassa on hienot ja koskettavatkin jälkisanat hänen kustannustoimittajaltaan ja ystävältään Samuli Knuutilta. Kirja jakaantuu kahteen toisistaan hyvinkin paljon poikkeavaan osaan. Ensimmäisen osan luettuani ajattelin vielä, että romaania voisi pitää ainakin pienoisena epäonnistumisena (4+/5), mutta toinen (autofiktiivinen) osa – ja sen "vuoropuhelu" ensimmäisen osan kanssa – nosti kirjan kuitenkin melko selväksi onnistumiseksi. Olihan romaani pirstaleinen ja sekavakin – mutta kun operoidaan Miki Liukkosen ylivertaisella(?) älykkyystasolla, onnistutaan tekemään pirstaleisesta ja sekavastakin kiinnostavaa (vähääkään tyhmemmän kirjailijan käsissä olisi näistä samoista aineksista pyöräytetty todennäköisesti hyvinkin ärsyttävä tekele; kiitos älynsä Miki Liukkonen taas olisi varmaan kyennyt kirjoittamaan kiinnostavasti miltei mitä hyvänsä). Rauha hänen muistolleen!
(1984-2021, 2024: 262/262)
(2022: 1/6)
2023: 2/6
1984-2024: 265/274
4,5/5. Toinen ja viimeinen Finlandia-ehdokkuus Miki Liukkoselle (ensimmäinen tuli vuonna 2017 romaanilla O). Vierastila julkaistiin vasta Liukkosen kuoleman jälkeen. Kirjassa on hienot ja koskettavatkin jälkisanat hänen kustannustoimittajaltaan ja ystävältään Samuli Knuutilta. Kirja jakaantuu kahteen toisistaan hyvinkin paljon poikkeavaan osaan. Ensimmäisen osan luettuani ajattelin vielä, että romaania voisi pitää ainakin pienoisena epäonnistumisena (4+/5), mutta toinen (autofiktiivinen) osa – ja sen "vuoropuhelu" ensimmäisen osan kanssa – nosti kirjan kuitenkin melko selväksi onnistumiseksi. Olihan romaani pirstaleinen ja sekavakin – mutta kun operoidaan Miki Liukkosen ylivertaisella(?) älykkyystasolla, onnistutaan tekemään pirstaleisesta ja sekavastakin kiinnostavaa (vähääkään tyhmemmän kirjailijan käsissä olisi näistä samoista aineksista pyöräytetty todennäköisesti hyvinkin ärsyttävä tekele; kiitos älynsä Miki Liukkonen taas olisi varmaan kyennyt kirjoittamaan kiinnostavasti miltei mitä hyvänsä). Rauha hänen muistolleen!
October 13, 2023
Oli siinä hetkensä
September 30, 2024
Tämä vierastila oli niin vieras, että minulla oli hyvin paljon hankaluuksia päästä sisälle. Annoin aluksi kolme tähteä, mutta tajusin että se olisi suuri vääryys kaikelle sille nokkeluudelle ja erikoisille yksityiskohdille, joita Miki romaaniinsa upottaa tuhatmäärin.
Olen nyt lukenut koko Liukkosen tuotannon lukuunottamatta ”Valkoisia runoja”. Ensimmäinen teos, jonka tapasin oli ”O”. Se sai minut vaikuttumaan siitä, että Suomesta löytyy tällainen kirjailija. Hyvin postmoderni, hyvin ranskalainen. Samaa yksityiskohtaisuutta ja neurooseja käsittelee myös ”Lapset auringon alla”, joka sisältää myös kulttien käsittelyä. Seuraava teos ”Hiljaisuuden mestari” oli astetta hienotunteisempi ja vakavampi teos, joka sai minut samaistumaan ennennäkemättömällä tavalla Mikin ajatuksiin kommunikaation vaikeudesta ja liikuttumaan siitä, että tuolla on muitakin, joiden ajatukset ovat yksityiskohtaisuudessaan todella pitkälle vietyjä. Aloin pitää yhä enemmän Mikin hahmosta (tai persoonasta) oli kyse sitten provosoivista esiintymisistä kirjamessuilla tai Sivulliset -sarjan suorasta ja avoimesta otteesta.
Myös Vierastilassa kaikuvat samat teemat, kuin koko Liukkosen tuotannossa: kommunikaation vaikeus, vieraus, yksityiskohdat ja niitä pulppuava maailma, mielenterveys ja sen puute ja kauneus. Jotenkin tässä teoksessa otettiin mielestäni askel liian irralliseen suuntaan. Olisin kaivannut hieman suoraviivaisempia tarinankuljetuksia, vähemmän pomppivia lukuja ja hieman vähemmän ironiaa. Toki ymmärrän, että kirja heijastelee kaiketi Mikin päänsisäistä irrallisuutta ja tyyli on puhtaasti avantgardistisena tuotteena kiinnostava. Mutta tunnepuoli on erottamaton osa lukemista.
Kiitos Mikille Suomalaisen kirjallisuuden rohkeasta uudistamisesta ja autenttisuuden vaatimisesta kirjallisuuskeskusteluun ja kirjallisuuden markkinointiin. Älyllisestä suoruudesta, joka on usein ymmärretty röyhkeytenä, mutta on pyrkinyt peilaamaan sitä, kuinka luutuneita olemme pyrkimyksissämme tietynlaiseen kirjailija- ja kirjallisuusihanteeseen. Lepää rauhassa.
Olen nyt lukenut koko Liukkosen tuotannon lukuunottamatta ”Valkoisia runoja”. Ensimmäinen teos, jonka tapasin oli ”O”. Se sai minut vaikuttumaan siitä, että Suomesta löytyy tällainen kirjailija. Hyvin postmoderni, hyvin ranskalainen. Samaa yksityiskohtaisuutta ja neurooseja käsittelee myös ”Lapset auringon alla”, joka sisältää myös kulttien käsittelyä. Seuraava teos ”Hiljaisuuden mestari” oli astetta hienotunteisempi ja vakavampi teos, joka sai minut samaistumaan ennennäkemättömällä tavalla Mikin ajatuksiin kommunikaation vaikeudesta ja liikuttumaan siitä, että tuolla on muitakin, joiden ajatukset ovat yksityiskohtaisuudessaan todella pitkälle vietyjä. Aloin pitää yhä enemmän Mikin hahmosta (tai persoonasta) oli kyse sitten provosoivista esiintymisistä kirjamessuilla tai Sivulliset -sarjan suorasta ja avoimesta otteesta.
Myös Vierastilassa kaikuvat samat teemat, kuin koko Liukkosen tuotannossa: kommunikaation vaikeus, vieraus, yksityiskohdat ja niitä pulppuava maailma, mielenterveys ja sen puute ja kauneus. Jotenkin tässä teoksessa otettiin mielestäni askel liian irralliseen suuntaan. Olisin kaivannut hieman suoraviivaisempia tarinankuljetuksia, vähemmän pomppivia lukuja ja hieman vähemmän ironiaa. Toki ymmärrän, että kirja heijastelee kaiketi Mikin päänsisäistä irrallisuutta ja tyyli on puhtaasti avantgardistisena tuotteena kiinnostava. Mutta tunnepuoli on erottamaton osa lukemista.
Kiitos Mikille Suomalaisen kirjallisuuden rohkeasta uudistamisesta ja autenttisuuden vaatimisesta kirjallisuuskeskusteluun ja kirjallisuuden markkinointiin. Älyllisestä suoruudesta, joka on usein ymmärretty röyhkeytenä, mutta on pyrkinyt peilaamaan sitä, kuinka luutuneita olemme pyrkimyksissämme tietynlaiseen kirjailija- ja kirjallisuusihanteeseen. Lepää rauhassa.
October 26, 2023
Vierastilan sisällä on kaksi kirjaa, joista vain toinen herätti minussa mielenkiintoa ja toinen no... Ren Dawn -osio ei oikein tunnu etenevän mihinkään suuntaan ja on välillä hyvinkin puuduttavaa luettavaa. Kun taas ne osiot, joissa Miki kirjoittaa itsestään, ovat huomattavasti mielenkiintoisempia, ja olisin mieluummin lukenut tästä "hahmosta" lisää.
Kokonaisuudessaan kirjasta paistaa läpi suru, viha ja tyhjyys, mutta tietenkin myös Mikin inspiraation lähteet, joita sirotellaan sinne tänne. On tietenkin äärimmäisen surullista, ettei hän jaksanut enää elää. On myös äärimmäisen surullista, että syitä tähän ei ihan hirveästi tarvitse etsiskellä, kun on herkkä reagoimaan negatiivisesti ympärillä vallitsevaan kaaokseen. Vierastila kuvaa tätä kaaosta, mutta aikaisemmista kirjoista poiketen tunnelma ei ole absurdin lämmin vaan lässähtänyt, apea ja ruma.
Kokonaisuudessaan kirjasta paistaa läpi suru, viha ja tyhjyys, mutta tietenkin myös Mikin inspiraation lähteet, joita sirotellaan sinne tänne. On tietenkin äärimmäisen surullista, ettei hän jaksanut enää elää. On myös äärimmäisen surullista, että syitä tähän ei ihan hirveästi tarvitse etsiskellä, kun on herkkä reagoimaan negatiivisesti ympärillä vallitsevaan kaaokseen. Vierastila kuvaa tätä kaaosta, mutta aikaisemmista kirjoista poiketen tunnelma ei ole absurdin lämmin vaan lässähtänyt, apea ja ruma.
November 14, 2023
- - kaikki on lopussa ja olen hyvin tyytyväinen. Tästä tulee nerokas yhteenveto. Ja te kuulette minusta vielä.
Vierastila alkoi napakasti kesken päähenkilön ja toisen hahmon keskustelun, ja imaisi näin minut lukijana heti mukaansa. Päähenkilö oli jokseenkin ankea ja alkoholiongelmainen keksijä, joka ei ehkä ollut keksinyt yhtään mitään. "Ehkä", sillä usein kirjaa lukiessa heräsi kysymys, mitä tässä nyt oikein tapahtuu, ja sitä samaa kirja kysyi itsekin. Päähenkilö ajautui toiselle puolelle maapalloa mahdollisen rakkauden perässä ja sotkeutui lopulta merkilliseen kokonaisuuteen, jossa esimerkiksi murhatutkimus, neroja etsivä manageri ja ei-niin-onnistuneen kirurgisen toimenpiteen läpikäynyt narkomaani nivoutuivat toisiinsa. Teoksen loppumetreillä paljastuvan juonenkäänteen myötä tarinaa tulkitsi välittömästi eri tavalla kuin aluksi, ja romaani olisikin tehnyt mieli lukea saman tien uudestaan (mutta jouduin ikävä kyllä palauttamaan sen kirjastoon). Viimeisen luvun kerrontatyyli oli varsin nerokas, mutta juonipaljastusta välttääkseni jätän selittämättä miksi.
Teoksen voimakkainta antia minulle oli, kun sen ensimmäisessä osassa kirjailija alkoi yhtäkkiä kertoa minämuodossa ajatuksistaan, ja tulkitsin tuon luvun itsemurhaviestiksi. Miki Liukkosen taannoisen kuoleman takia tuon luvun teksti oli niin väkevää ja osittain samaistuttavaakin, että se sai minut lopulta itkemään, ja niin tapahtuu minulle kirjaa lukiessa hyvin harvoin. Kuohahtaneiden tunteideni jälkeen minun olikin sitten jonkin aikaa yllättävän hankalaa seurata mielenkiinnolla varsinaista juonta ja tylsähkön päähenkilön mietteitä, kun olisin niin mielelläni lukenut lisää kirjailijan ajatuksia.
Romaanin kustannustoimittaja, Samuli Knuuti, kertoi viimeisillä sivuilla kirjoitusprosessista ja kirjan nimestä. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli, että kirja jäi Liukkoselle itselleen vieraaksi (vrt. teoksen nimi), sillä Knuuti lisäsi Liukkosen pyynnöstä kirjailijan kynästä peräisin olevia ajatuksia sinne, minne itse parhaaksi koki niitä laittaa, eikä Liukkonen enää lukenut teosta oikolukumielessä noiden kyseisten lisäysten jälkeen. Lisäksi sen kerrottiin hankaloittaneen Vierastilan kirjoittamista, ettei Liukkonen omasta mielestään enää voinut luoda parempaa tekstiä kuin oli edellisessä romaanissaan, Elämä: Esipuhe, kirjoittanut.
Minä en ollut lukenut edeltävää romaania ennen Vierastilaa, mutta ihastuin Liukkosen kirjoitustyyliin O-romaania lukiessani. Vierastilassa hän tosin tarkoituksella kirjoitti eri tavalla kuin ennen, mutta tunnistin sieltä tuttuja elementtejä. Nautin näet suuresti kirjailijan terävistä ja kontroversiaalisista havainnoista koskien elämää, maailmaa ja ihmisyyttä, joita myös Vierastila oli pullollaan, sekä tietysti kielellisestä ilottelusta. Tuntui siltä, että ajankohtaisia muurahaispesiä ei ainoastaan tökitty tikulla, vaan ne käännettiin ympäri. Lukiessani Vierastilaa saatoin hyvin kuvitella tietynlaisten lukijoiden kihisevän kiukusta joissain kohdissa. Ehkä alla olevista lainauksista voidaan ymmärtää, mitä tarkoitan.
O, jolle annoin myös arvosanaksi 4/5, oli mielestäni kokonaisuutena himpun verran vahvempi ja parempi romaani kuin Vierastila, mutta samalla Goodreads-arvosanalla nyt mennään. Kolme tähteä viidestä vastaisi omassa mielessä enemmän sellaista "ihan ok" -arviota, ja tämä teos oli enemmän kuin ok.
Ei kukaan ole niin liberaali kuin antaa muiden ymmärtää, ja jokaisen alitajunta kärsii Touretten syndroomasta. Hämärän laskeutuessa jokainen kadulla yksin kulkeva on rasisti.
Vakaumukset ovat sietämättömiä. Pelkkiä biojäteastian kansia piilottelemassa kannen alla muhivaa mätää löyhkää. - - Miten pysyä maailmankatsomuksessa maailmassa, joka on astaattisen ristiriitainen, sekava ja monitulkintainen?
Kun oppilas oppii kirjoittamaan, hän vain käy kynällä läpi sen, mitä opettaja on lyijykynällä hahmotellut: niinpä lukiessa suurin osa ajatustyöstä on jo tehty puolestamme. Tästä syystä olemme niin helpottuneita saadessamme tarttua johonkin kirjaan: jotta voimme erkaantua omien ajatustemme ahdistavuudesta. Paitsi että kukaan ei enää lue, mutta tämä on sivuseikka. Lukiessa mieli on itse asiassa vain pallo toisen henkilön ajatusten leikkikentällä. Joten jos joku viettää vaikka koko päivän lukemalla rentoutumisen vuoksi ja omistaa lyhyet intervallit jollekin älyvapaalle välttämättömyydelle, hän menettää vähitellen ajattelukykynsä! Aivan kuten ihminen, joka ratsastaa aina eikä muuta teekään, unohtaa lopulta kuinka kävellä. Näin on monien oppineiden ihmisten kohdalla: he ovat lukeneet itsensä tyhmiksi.
Jotkut ihmiset puhuvat vain puhuakseen, niin kuin hait uivat pysyäkseen hengissä. Noiden lauseiden takaa kuultaa aina pelko. Jotkut taas eivät sano mitään ja heidän hiljaisuudestaan huokuu joko kaiken raskaus tai luolien kylmä viima, laajojen alueiden määrittämätön suru. Yleensä hiljaisia ei ymmärretä. Pitäisi aina olla puhumassa, niin kuin se olisi merkki siitä että On. Mutta hiljaisuutta ei osata käsitellä. Hiljaiset ovat tämän natsimaailman juutalaisia, vaikka ne, jotka puhuvat paljon, jauhavat lähinnä paskaa.
July 12, 2025
Huh, kokemus. Sainpahan vihdoin loppuun. Nokkelat pätkät nauratti, sai tehdä töitä että kokonaisuutta jotenkin jaksoi ja ymmärsi. Nautin osa-aikaisesti. Kaduttaa, että kaikista Liukkosen teoksista luin juuri tämän ensimmäisenä, kun joka tuutista kuuluu "äläaloitasiitä, äläaloitasiitä".
Did Not Finish
December 18, 2024Ei ollut oikea aika tälle kirjalle. Joskus toiste uusi yritys!
July 11, 2024
Pastissia ja kopiointia muilta ihan loppuratkaisua myöten, eikä tainnut toimia riittävästi edes terapia projektiksi. Liukkosella on kyllä ansiosta sanankäyttäjänä ja mielikuvien luojana, mutta kovin omaperäistä ääntä ei tästäkään teoksesta löydy, valitettavasti.
May 4, 2026
Jos olisin lopettanut ensimmäiseen 100 sivuun, olisin pitänyt kirjaa täysin floppina ja tekotaiteellisena kökkäreenä. Mutta jossain vaiheessa kieleen, tyyliin ja tarinaankin pääsi oudosti sukeltamaan sisään: sitä tunsi tajuavansa jotain siitä, mitä Liukkonen yritti sanoillaan tavoitella. Jälkisanat auttoivat loksauttelemaan palasia kohdilleen, koska siellä kustannustoimittaja mm.kertoi kirjan alkavan keskeltä - alkulämmittelyt oli siivottu pois. Kirjan nimi on tarkkaan mietitty, todella osuva. Ei ollut helppo kirja - mutta miksi sen pitäisi ollakaan? Olen tyytyväinen, että luin.
This entire review has been hidden because of spoilers.
June 10, 2024
Kielellisesti mielenkiintoinen, alkaa vetävästi, mutta ei pääse oikein mihinkään. Loppuu kuin seinään.
This entire review has been hidden because of spoilers.
December 8, 2023
Ärsyttää jättää kesken, kun on äänikirjassa enää kolme tuntia jäljellä. Olisi kuitenkin pitänyt lopettaa jo aiemmin. En saanut tästä irti mitään, pitkästyttävää oman egon ympärillä pyöriskelyä ja erinäisten ihmisryhmien mollaamista. Juonenkulku oli aivan joutavanpäiväistä, ei kiinnostanut ollenkaan. Harmittaa, että tartuin tähän ensimmäisenä Liukkosen teksteistä 😐
May 1, 2025
Huh, vihdoinkin se loppui. Sisulla sain luettua Vierastilan viimeiseen sanaan saakka. Luottamukseni WSOY:n kustannustoimitukseen ja kustannustoimittaja Samuli Knuutiin koki kovan kolauksen. Miten ihmeessä tällaista järjetöntä, käsittämätöntä sekasikiötekstiä suostutaan julkaisemaan? Olin päättänyt lukea edes yhden Liukkonen kirjoista ja valitsin lyhimmän, mutta sekin oli noin 400 sivua liian pitkä. Alku (noin ensimmäiset sata sivua) oli lupaava, mutta sitten teksti muuttui liian sekavaksi ja järjettömäksi.
Liukkonen tuntui suorastaan ärsyttävän lukijaa käyttämällä tajuttoman paljon outoja sivistyssanoja, joita korkeakoulutuksen saanut keskivertolukija ei tiedä ja ymmärrä. Esim: ”…sillä vaikka kaikki todistuksen premissit olisivat valideja, se ei silti tarkoita, että itse todistus olisi validi de facto ad infinitum, näin Ren ainakin ajattelee omassa monadologisessa mielessään, joka teemassa pysyäksemme on nyt vajaa kaikesta aristoteelisestä heksiksestä näiden kahden kummajaisen suhteen…”
Teksti on todella raskasta ja hidasta lukea, koska se on niin ylitsevuotavan kuvailevaa ja poukkoilevaa. Vuorosanoja on vain vähän ja niiden funktio jää usein epäselväksi. Kuin kirjaa ei olisi lainkaan kustannustoimitettu. Turhien sivistyssanojen lisäksi Liukkonen käyttää sulkuja ilman mitään ymmärrettävää tai ainakaan ilmeistä syytä, pilkkujen käyttö on täysin epäjohdonmukaista, joskus virke on kokonaisen sivun mittainen ja aikamuoto muuttuu täysin yllättäen tai jokin lause alkaa pienellä kirjaimella. Yksinkertaisesti ärsyttävää ja omituista.
Kuten kirjassa eräs hahmo Mikin kirjoista toteaa: ”No aivan perseestähän se oli. Mutta oli siinä joitain hyviäkin juttuja. Runollista kieltä.” Juurikin näin: Vierastilassa on joitain (alle 20) niin loistavia ja oivaltavia virkkeitä, että niiden ansiosta jaksoin kuin jaksoinkin lukea kirjan loppuun sana sanalta. Esim. ”Ei omia ajatuksiaan kannattanut koskaan tuoda julki, ei ainakaan siinä muodossa, jossa ne todella muhivat jossain mielen perukoilla. Sama pätee myös ulkoisen elämään. ’Ole oma itsesi’, ’rakasta itseäsi sellaisena kuin olet’ ja läpäti lässynlää — kuulkaa: kaikki nuo lauseet, nuo rohkaisusta räikeänkeltaiseen kaapuun puetut järjettömyydet, ovat yhtä tyhjän kanssa. ’Ole oma itsesi’ on yhtä kuin ole oma itsesi tavalla, jolla Ne haluavat sinun olevan oma itsesi. Älä haudo omintakeisia mielipiteitä, äläkä missään nimessä ole röyhkeä, pysy ruodussasi, vittu.” Yksittäisistä upeista virkkeistä kirja ansaitsee mielestäni toisen tähden.
Mitään järjellistä tarinaa tai juonta ei kirjassa ole ja se loppuu kuin seinään. Toisin sanoen siinä ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Epilogin yhteyttä aiempaan tekstiin en myöskään ymmärrä. Joko Liukkonen on saanut kustannussopimuksensa ja suosionsa täysin ulkokirjallisista syistä, tai sitten olen vaan liian tyhmä ja sivistymätön ymmärtääkseni tällaista paskaa. Kai tätä kuuluu kutsua taiteeksi.
Liukkonen tuntui suorastaan ärsyttävän lukijaa käyttämällä tajuttoman paljon outoja sivistyssanoja, joita korkeakoulutuksen saanut keskivertolukija ei tiedä ja ymmärrä. Esim: ”…sillä vaikka kaikki todistuksen premissit olisivat valideja, se ei silti tarkoita, että itse todistus olisi validi de facto ad infinitum, näin Ren ainakin ajattelee omassa monadologisessa mielessään, joka teemassa pysyäksemme on nyt vajaa kaikesta aristoteelisestä heksiksestä näiden kahden kummajaisen suhteen…”
Teksti on todella raskasta ja hidasta lukea, koska se on niin ylitsevuotavan kuvailevaa ja poukkoilevaa. Vuorosanoja on vain vähän ja niiden funktio jää usein epäselväksi. Kuin kirjaa ei olisi lainkaan kustannustoimitettu. Turhien sivistyssanojen lisäksi Liukkonen käyttää sulkuja ilman mitään ymmärrettävää tai ainakaan ilmeistä syytä, pilkkujen käyttö on täysin epäjohdonmukaista, joskus virke on kokonaisen sivun mittainen ja aikamuoto muuttuu täysin yllättäen tai jokin lause alkaa pienellä kirjaimella. Yksinkertaisesti ärsyttävää ja omituista.
Kuten kirjassa eräs hahmo Mikin kirjoista toteaa: ”No aivan perseestähän se oli. Mutta oli siinä joitain hyviäkin juttuja. Runollista kieltä.” Juurikin näin: Vierastilassa on joitain (alle 20) niin loistavia ja oivaltavia virkkeitä, että niiden ansiosta jaksoin kuin jaksoinkin lukea kirjan loppuun sana sanalta. Esim. ”Ei omia ajatuksiaan kannattanut koskaan tuoda julki, ei ainakaan siinä muodossa, jossa ne todella muhivat jossain mielen perukoilla. Sama pätee myös ulkoisen elämään. ’Ole oma itsesi’, ’rakasta itseäsi sellaisena kuin olet’ ja läpäti lässynlää — kuulkaa: kaikki nuo lauseet, nuo rohkaisusta räikeänkeltaiseen kaapuun puetut järjettömyydet, ovat yhtä tyhjän kanssa. ’Ole oma itsesi’ on yhtä kuin ole oma itsesi tavalla, jolla Ne haluavat sinun olevan oma itsesi. Älä haudo omintakeisia mielipiteitä, äläkä missään nimessä ole röyhkeä, pysy ruodussasi, vittu.” Yksittäisistä upeista virkkeistä kirja ansaitsee mielestäni toisen tähden.
Mitään järjellistä tarinaa tai juonta ei kirjassa ole ja se loppuu kuin seinään. Toisin sanoen siinä ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Epilogin yhteyttä aiempaan tekstiin en myöskään ymmärrä. Joko Liukkonen on saanut kustannussopimuksensa ja suosionsa täysin ulkokirjallisista syistä, tai sitten olen vaan liian tyhmä ja sivistymätön ymmärtääkseni tällaista paskaa. Kai tätä kuuluu kutsua taiteeksi.
August 2, 2024
"Onko alkua ja loppua edes olemassa? Vai onko kaikki kytkeytynyt toisiinsa päättymättömään kierteeseen, ja "alku" ja "loppu" ovat vain eri sanoja yhdelle ja samalla hetkelle?"
"Tällaiselta varmaan tuntuu olla Jumala, johon kukaan ei usko."
"Ihmiset aina luottavat mielummin siihen joka puhuu pelkkää paskaa kuin siihen joka puhuu totta, sillä totuuden puhuminen jos mikä on epäilyttävää."
"Kaikki aika kuluu sen etsimiseen mitä ei koskaan löydä."
"Ei kannata jättää huomiseksi sitä minkä voi tehdä ylihuomenna."
Edesmenneen prosaisti, runoilija ja muusikko Miki Liukkosen (1989-2023) postuumisti julkaistu ja Finlandia-ehdokkuudellakin noteerattu romaani Vierastila (2023) edustaa tyyliltään postmodernia maksimalismia. Liukkosen esikuvaksi on mainittu mm. David Foster Wallace, mutta mielestäni selkeitä yhtymäkohtia löytyy myös ranskalaisen potentiaalisen kirjallisuuden Oudipo-ryhmän (Ouvroir de littérature potentielle) jäseniin; varsinkin Georges Perecin kokeilevan proosan vaikutus näkyy ilmeisenä Liukkosen kirjallisessa ilmaisussa. Tuskin on muuten sattumaa, että Liukkonen on nimennyt yhden edeltävistä romaaneistaan "Elämä: esipuhe" (2021), ja Perecilta on ilmestynyt teos "Elämä: käyttöohje: romaaneja", 2006 (La Vie mode d'emploi, 1978).
Vierastilaa voinee pitää autofiktiivisenä, runollisena ja filosofisena erillisyyden, toiseuden ja yleisen ahdistuksen kuvauksena, jossa elämänpettymys nostetaan jonkinlaiseksi ihanteeksi - älyllisen syvällisyyden kivijalaksi. Kaikessa melankoliassa ja väsymättömässä itsetutkiskelussa on kuitenkin väistämättä myös jotain luotaantyöntävän narsistista. Mitä syvemmälle ahdistuksen tunneverkkoon Liukkonen sukeltaa, sitä ristiriitaisemmiksi oman itsen havainnot ja niistä muodostetut intellektuellit järkeilyt tuntuvan myös käyvän. Romaani ei ole teemoiltaan eikä kirjalliselta ilmaisultaan mikään kevyt luettava. Maksimalistiseen tyyliin itse tarina tai juoni on vain hatara kehys (tai sisällöllinen sivuseikka), jonka ympärillä kirjailija voi rellestää sydämensä kyllyydestä.
Liukkonen on lyyrinen sanataiteilija; kirjallinen ilmaisu on runollista ja älyllistä. Metaforien ja kielikuvien käyttö on paikoin mestarillista, mutta ähkyn vaara on koko ajan läsnä, ja tarinallinen kerronta jumittaa rönsyilevän kuvauksen kustannuksella. Romaanista voisi poimia osuvia, nerokkaita sitaatteja pienen kirjan verran. Mielestäni Liukkonen ei osaa proosallisesti ihan loppuun asti hyödyntää nerouttaan ja verbaalisia lahjojaan; jos tässä teoksessa olisi ollut hieman rationaalisempi juoni tai draaman kaari sekä vähemmän tarinallisesti irrallisia, selittämättömäksi jääviä langanpätkiä, lopputuloksena olisi voinut olla mestariteos. Kustannustoimittaja Samuli Knuutin jälkisanat ovat varsin mielenkiintoiset ja koskettavatkin. Luin ne pariinkin otteeseen.
Arvioni: 2,9 tähteä viidestä.
"Tällaiselta varmaan tuntuu olla Jumala, johon kukaan ei usko."
"Ihmiset aina luottavat mielummin siihen joka puhuu pelkkää paskaa kuin siihen joka puhuu totta, sillä totuuden puhuminen jos mikä on epäilyttävää."
"Kaikki aika kuluu sen etsimiseen mitä ei koskaan löydä."
"Ei kannata jättää huomiseksi sitä minkä voi tehdä ylihuomenna."
Edesmenneen prosaisti, runoilija ja muusikko Miki Liukkosen (1989-2023) postuumisti julkaistu ja Finlandia-ehdokkuudellakin noteerattu romaani Vierastila (2023) edustaa tyyliltään postmodernia maksimalismia. Liukkosen esikuvaksi on mainittu mm. David Foster Wallace, mutta mielestäni selkeitä yhtymäkohtia löytyy myös ranskalaisen potentiaalisen kirjallisuuden Oudipo-ryhmän (Ouvroir de littérature potentielle) jäseniin; varsinkin Georges Perecin kokeilevan proosan vaikutus näkyy ilmeisenä Liukkosen kirjallisessa ilmaisussa. Tuskin on muuten sattumaa, että Liukkonen on nimennyt yhden edeltävistä romaaneistaan "Elämä: esipuhe" (2021), ja Perecilta on ilmestynyt teos "Elämä: käyttöohje: romaaneja", 2006 (La Vie mode d'emploi, 1978).
Vierastilaa voinee pitää autofiktiivisenä, runollisena ja filosofisena erillisyyden, toiseuden ja yleisen ahdistuksen kuvauksena, jossa elämänpettymys nostetaan jonkinlaiseksi ihanteeksi - älyllisen syvällisyyden kivijalaksi. Kaikessa melankoliassa ja väsymättömässä itsetutkiskelussa on kuitenkin väistämättä myös jotain luotaantyöntävän narsistista. Mitä syvemmälle ahdistuksen tunneverkkoon Liukkonen sukeltaa, sitä ristiriitaisemmiksi oman itsen havainnot ja niistä muodostetut intellektuellit järkeilyt tuntuvan myös käyvän. Romaani ei ole teemoiltaan eikä kirjalliselta ilmaisultaan mikään kevyt luettava. Maksimalistiseen tyyliin itse tarina tai juoni on vain hatara kehys (tai sisällöllinen sivuseikka), jonka ympärillä kirjailija voi rellestää sydämensä kyllyydestä.
Liukkonen on lyyrinen sanataiteilija; kirjallinen ilmaisu on runollista ja älyllistä. Metaforien ja kielikuvien käyttö on paikoin mestarillista, mutta ähkyn vaara on koko ajan läsnä, ja tarinallinen kerronta jumittaa rönsyilevän kuvauksen kustannuksella. Romaanista voisi poimia osuvia, nerokkaita sitaatteja pienen kirjan verran. Mielestäni Liukkonen ei osaa proosallisesti ihan loppuun asti hyödyntää nerouttaan ja verbaalisia lahjojaan; jos tässä teoksessa olisi ollut hieman rationaalisempi juoni tai draaman kaari sekä vähemmän tarinallisesti irrallisia, selittämättömäksi jääviä langanpätkiä, lopputuloksena olisi voinut olla mestariteos. Kustannustoimittaja Samuli Knuutin jälkisanat ovat varsin mielenkiintoiset ja koskettavatkin. Luin ne pariinkin otteeseen.
Arvioni: 2,9 tähteä viidestä.
Displaying 1 - 30 of 61 reviews