What do you think?
Rate this book
The Discerning Heart: The Developmental Psychology of Robert Kegan
This small book is about how, if we are fortunate, we get smarter as we grow older. Smarter not in the sense that our IQ score rises, but smarter in a much more important sense. This book is about the growth of human understanding, a kind of understanding that enables us to see both ourselves and others more clearly and, in the process, leads us to feel more deeply. Its focus is a remarkable new theory of the development of the self by Harvard psychologist Robert Kegan. The ideas contained in this book will enable you to view yourself, others, and the world through new eyes. It will put your experience of living in the world in motion and, I hope, make you both more discerning and thereby more vulnerable to our very human struggle of making sense of our lives.
- GenresPsychologySelf Help
144 pages, Kindle Edition
First published November 26, 2011
64 people are currently reading
202 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 10 of 10 reviews
January 16, 2016
This book changed how I think about myself and about other people.
In 90 minutes or so of reading, you get a very clear and insightful exposition of Robert Kegan's ideas about how people develop in their moral and conceptual thinking.
I think his ideas are brilliant and I have found them very useful particularly in understanding where other people are coming from and for dealing with conflicts.
Summaries here http://josephg.com/blog/kegans-social... and here https://meaningness.wordpress.com/201...
In 90 minutes or so of reading, you get a very clear and insightful exposition of Robert Kegan's ideas about how people develop in their moral and conceptual thinking.
I think his ideas are brilliant and I have found them very useful particularly in understanding where other people are coming from and for dealing with conflicts.
Summaries here http://josephg.com/blog/kegans-social... and here https://meaningness.wordpress.com/201...
November 7, 2025
Philip M. Lewisin The Discerning heart (The Developmental Psychology of Robert Kegan) oli antoisaa ja mieltä avartavaa luettavaa. Kirjassa australialaisprofessori esittää selkeästi Harvardin virkaveljensä Keganin kehityspsykologian perusasiat monipuolisesti ja havainnollisesti niin, että useimmat maallikotkin ymmärtävät, että ei psyykkinen kehitys pääty siihen, kun päästään 18-vuotiaana tai jo aiemmin luvan kanssa auton rattiin.
Kyseessä on siis melko helppolukuinen opus, jossa esitellään aluksi koulukirjoistakin tuttu Piaget’n lapsen psyykkisen kehityksen vaiheet (myös Elkind, Erikson, Loewinger jne.). Sen jälkeen Keganin teoksista In over our heads ja Evolving self on poimittu onnistuneeseen dialogiin luvuittain keganilaisen kehityspsykologian etapit ykkösestä viitoseen, ja kolmannessatoista eli viimeisessä luvussa tehdään vielä johtopäätöksiä.
Kirjan tarkoituksena on herättää lukijan oma tietoisuus ymmärryksensä ja oman minänsä kehittymisestä, jotta tajuaisimme itseämme paremmin, osaisimme toimia aikuismaisesti ja koemme suhteemme muihin entistä selkeämmin myös tunnetasolla. Keganin kehittämää konstruktiivista kehityspsykologiaa auttaa hahmottamaan varsinkin tuo ensimmäinen, eli konstruktivistisen teorian mukaan ihmiset eivät ikään kuin elä yhteisessä todellisuudessa. Toisin sanoen ymmärrämme maailman arvoineen ja käsitteineen jokainen eri tavalla kuin toiset ihmiset, eikä niiden muiden arvoja ole aina helppoa sulattaa saati edes ole halua ymmärtää. Koulumaailmaan konstruktivismi on tullut siten mukaan, että oppijat rakentavat mm. aktiivisesti maailmankuvaansa omista lähtökohdistaan kohti tavoitteitaan sisällyttäessään oppimaansa aiempaan aktiivisina oppijoina passiivisina tiedon vastaanottajien asemasta.
Jokaisessa kehitysvaiheessa maailma nähdään ikään kuin monimutkaisempana ja eri näkökulmista. Kehittyneempään versioon kohti syvällisempää minuutta ei ole mahdollista saavuttaa, jos aikaisempaa tasoa ei ole kokonaan läpäisty. Jos oma minätietoisuus ja ymmärrys on kovin vajavainen (tasot 1-3), niin on vaikeaa tai mahdotonta käsittää oikein, mistä korkeammista kehitysvaiheista on kysymys tai sopeutua moderniin yhteiskuntaan täysipainoisesti.
Ensimmäisessä vaiheessa (impulsive stage) ollaan lähinnä impulsiivisia ja aistihavaintojen varassa, ja asioihin osataan reagoida enimmäkseen vain tunnetasolla. Leimaavaa tälle ykköstasolle jääneelle aikuiselle on itsekkyys, eikä osata tarkastella muuta maailmaa kuin omasta näkökulmasta. Niin sanotusti se oma napa on universumin keskipiste. Oikeasta empatiasta ei ole tietoakaan. Sorrutaan helposti erilaisiin addiktioihin, heräteostoksiin eikä tajuta syy-seuraus-suhteita. Tällaisen aikuisen käyttäytyminen on vielä lapsen tasolla makeanhimoineen ja someragetuksineen.
Kakkostasolle (imperial stage) päästyään nuori tai aikuinen ei enää ole välittömien impulssien ja halujen armoilla, vaan hän osaa objektivoida ne. Tämän subjekti-objekti-suhteen hahmottaminen onkin yksi olennainen elementti Keganinin teoriassa siirryttäessä tasolta toiselle. Eli tässä vaiheessa henkilö osaa tarkastella addiktioitaan ja halujaan sekä jo tunnistaa ongelmiaankin. Ihmissuhteet nähdään kuitenkin yksipuolisesti ja vain omasta näkökulmasta. Kavereistakin on iloa lähinnä silloin, jos heistä on itselle jotain hyötyä. Kakkostason ihminen on siellä karkkihyllyjen välissä vielä vähän epäröivä ja jo jotenkin ymmärtää (vaikka syyt voivat jäädä hämäriksi), että hänellä on makeanhimo sen sijaan että täytyy vain manian vallassa ostaa kaksi litraa jäätelöä, pari sikspäkkiä colaa ja energiajuomaa sekä muutama tv-mix-karkkipussi. Hän voi hahmottaa jollain tasolla, että valinnat ovat epäterveellisiä, mutta käsityskyky ei vielä riitä siihen, että hoksaisi oman toiminnan johtavan ennen pitkää terveysongelmiin. Henkilöllä ei ole vielä sellaista kognitiivista valmiutta lisätä mahdollista tulevaisuutta tai tulevaisuuksia ja tekojensa seurauksia osaksi nykykokemuksiaan. Koulumaailmassa tämän kakkostason huomaa hyvin siitä, että oppijat eivät vielä oikein kykene tiedostamaan oppituntien, läksyjen ja arvosanojen välistä yhteyttä saati koulumenestyksen, myöhempien opintojen ja työelämän välistä suhdettakaan. Tällä tasolla nuorella tai aikuisella voi olla jo kestäviä mielenkiinnon kohteita ja harrastuksia, omia vaikuttimia toiminnalleen, ja hän on tietoinen erilaisista rooliodotuksista. Silti tekee tiukkaa asettua jonkun toisen asemaan, eli näkökulmanvaihtamisen taitoa ei juurikaan ole. Jos sellainen onnistuisikin, omat vaikuttimet ja tavoitteet jyräävät muiden yli vaikka aggressiivisella käyttäytymisellä, jos muu ei tepsi. Kaiken kaikkiaan tällä tasolla olevat nuoret ja aikuisetkaan eivät vielä ymmärrä, että ihmissuhteet eivät ole vain jonkin sortin liittoutuma, josta jokainen pyrkii hyötymään omien tarpeittensa mukaan. Tällaisten ihmisten kanssa on mahdotonta pyrkiä jakamaan yhteisiä kokemuksia, kun sellaisia ei vielä näillä tyypeillä voi edes ollakaan.
Kolmannella tasolla (interpersonal stage) päästään paremmin ihmissuhteiden tasolle. Tällöin osataan jo suhtautua itseen objektiivisesti, ja lähdetään määrittelemään minuutta ja ulkonäköäkin toisten näkökulmasta. Jos kakkosvaiheessa ajateltiin, etten laitakaan kukallista paitaa päälle, silloin tuntui, että näyttäisin siinä tyhmältä. Nyt ajatellaan, että muiden mielestä onkin sitten tyhmän näköinen se paita yllä. Siten pystytään ottamaan kaksi näkökulmaa asioiden tarkasteluun samanaikaisesti. Tähän vaiheeseen kuuluu ankkuroituminen samanhenkisten ihmisten seuraan, ja tällöin haetaan erilaisista porukoista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, turvallisuutta ja jaettuja merkityksiä. Kumppanuussuhteissa samankaltaisuus on voimaa, ja siippakin voidaan bongata omalta työpaikalta tai yhteisistä harrastuksista: uskotaan romanttisen suhteen ihanteeseen. Uskollisuutta pidetään jotenkin normina. Kolmosvaiheessa parisuhteessa elävät tai sellaiseen haluavat etsivät lähinnä samankaltaisuutta (pinnallisessa mielessä). Jos kumppanit ovat vielä kauempana toisistaan, kuten kakkosessa ja nelosessa, ensin mainittu ei voi käsittää, että toisella voi olla omia tarpeita, halua kokea yksityisyyttä ja tehdä omia juttujaan – ykkös- ja kakkostason Tinder-hörhöt ovat sitten oma lukunsa.
Tällä tasolla järkeily on vielä melko yksioikoista, ja oikeasti ajatellaan, että oma maailmankuva on todenmukainen ja toisin ajattelevat ovat vain väärässä. Esimerkiksi oman poliittisen ideologian vastustajien katsomukset kiistetään ihan samoin kuin eri uskontojenkin edustajien dogmit. Tyypillistä tämän tason henkilölle on se, että ei välitetä vastaväitteistä tai kategorisesti kiistetään ne. Tällöin itselle riittää, että on kunnon feministi, kommunisti tai vaikkapa muslimi ja toiset ryhmän jäsenet ajattelevat samoin. Koulumaailmassa kolmannelle tasolle kiipijät huomaa siitä, että heillä on jo jollain tasolla itsereflektointi kehittynyt ja heillä kykyä ns. sisäiseen fokusoimiseen, jota voidaan kutsua myös oppimaan oppimiseksi ja oman toiminnan kriittiseksi tarkasteluksi – toisin sanoen metakognitioksi.
Keganin mukaan noin puolet aikuisista länsimaissa kuuluisi kolmannelle tasolle. Silloin varsin monet kuluttavat tarpeettoman paljon energiaa mukautumalla joukkoon ja tekevät sellaisia asioita, jotka eivät vain loukkaisi muiden tunteita. Vaatiikin oivallusta ja kehitysaskelia, jotta itsekin tiedostaisi, että kokemus omasta minuudesta voi aiheuttaa syyllisyydentunteita, koska otetaan vastuuta muiden mielipiteistä ja kokemuksista omasta itsestä. Sellainen on psyykkisesti tukahduttavaa, varsinkin kun oma käsitys itsestä osin ulkoistetaan lähimmäisille (ystävät, puoliso, työtoverit jne.). Yksinkertaisesti sanottuna oma, erityinen minuus puuttuu itseltä osana näitä ryhmiä. Kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta pidetään arvossaan, ja ollaan kunnon tiimipelaajia ja mukaillaan liideriä. Työtehtävät suoritetaan nurkumatta annettujen ohjeiden mukaan, eikä ihminen osaa kunnolla vetää rajaa itsensä, yhteisön todellisten ja kuviteltujen vaatimusten sekä muiden ihmisten mielipiteiden välille. Parisuhteessa pyritään miellyttämään puolisoa, työpaikalla halutaan olla se hyvä tyyppi ja ystävien kanssa sellainen, josta on helppo pitää. Ollaan ikään kuin kameleontteja ja pilkotaan oma pintaidentiteetti sopiviksi annospaloiksi eri konteksteissa. Someympäristössä oloa helpottaa eri alustojen yhteydenpitoa (rajoittavat ja) edistävät algoritmit, jotka pitävät tämänkin tason samanmieliset edustajat kimpassa, sillä kuvitteleehan tällainen ihminen kokevansa (ihan henkistäkin) ykseyttä virtuaaliyhteyksiensä kanssa!?
Neljännellä tasolla (institutional / self-authored identity) yksilöistymisprosessi kehittyy autonomiseksi siten, että voidaan sanoa yksilöllä olevan henkilökohtainen identiteetti ja psykologinen autonomia, ja siinä mielessä psykologinen aikuisuus on saavutettu. Ihmisestä on tulossa itsenäinen yksilö, jolla on muista erillinen minuus, ja tällöin tietoisuus siitä antaa luvan muidenkin lähimmäisten olla omia persooniaan, oma itsensä vailla taakkaa siitä, että muille jaetut asiat vaikuttavat suoraan siihen, miten he tuntevat itsensä. Tunnistetaan myös, että pintaidentiteetit lähinnä vain erottavat meitä toisista. Tällöin ihminen kykenee omista lähtökohdistaan integroimaan, kehittämään ja muokkaamaan arvoja, uskomuksia, vakaumuksia ja ihanteita. Keganin mukaan alle puolet korkeakoulutetuista kuuluisi tähän ryhmään ja kaikista ihmisistä tuskin viidesosaakaan. Vasta tällä tasolla voi olla sisäinen järjestelmä omine henkilökohtaisine arvoineen, periaatteineen ja standardeineen. Itseäkin voi testata, onko psykologisia edellytyksiä luokitella itseään vähintään tähän kategoriaan kuuluvaksi: Jos joku ilmaisee tyytymättömyyttä, kritiikkiä sinua tai tekemiäsi kohtaan, reaktiosi on ratkaiseva. Impulsiiviseen vaiheeseen jämähtäneet tekevät vastahyökkäyksen, kakkos- ja kolmosvaiheessa sitten voidaan lisäksi loukkaantua ja tuntea pahaa mieltäkin. Samoin voi kokeilla, onko vielä rohkeutta vedota argumenteissaan omiin kokemuksiin ja myöntää sitä, että voisikin olla itse väärässä ja toinen oikeassa. Vasta tällä tasolla Keganin mukaan yksilö pystyy tarkastelemaan omia arvojaan ja maailmankuvaansa myös metatasolla, ja hänelle on jo kehittynyt oma sisäinen kompassi. Muiden mielestä – siis niiden, jotka räpiköivät alemmalla tasolla – edellä mainitut ominaisuudet omaava voi vaikuttaa ylimieliseltä, omapäiseltä, itsekkäältä ja liian itsenäiseltäkin eli jotenkin ryhmään sopeutumattomalta. Vaikutelma voi syntyä siitä, että tähän luokkaan kuuluvilla on itsensä johtamisen taidot enemmistöä paremmalla tolalla, heidän ongelmanratkaisutaitonsa ovat kehittyneempiä, ja he osaavat tehdä itsenäisiä päätöksiä ja kantaa niiden seuraukset.
Lopulta viidennellä tasolla (interindividual) päästään ikään kuin ihmisten välisistä suhteista syvällisemmin yksilöiden väliseen vuorovaikutukseen, jolloin tunnustetaan ja osataan ottaa huomioon myös toisten yksilöllisyys ja ainutlaatuisuuskin. Liikutaan kognitiivisessa mielessä postideologisella tasolla. Niin kuin muissakin Keganin tasoissa aikaisemmasta subjektista tulee ikään kuin objekti, eikä uudelleenrakentaminen luonnista, elleivät aiemman tason elementit ole hallussa. Siirryttäessä viidenteen vaiheeseen (joka on ehkä enintään prosentin saavutettavissa) on mahdollista päästä vaiheeseen, jossa epäilläänkin, että voi olla paljon enemmänkin (siis psykologisessa mielessä), mitä on tähän mennessä saavuttanut. Niin kuin alemmillakin kehitystasoilla aikaisempi subjektikokonaisuus objektivoidaan, ja nyt uudistuva minuus voi kehittyä esim. syvästä kiintymyssuhteesta, ja itse minuudesta tai ydinminän muotoutumisesta tulee itsessään luova prosessi ja osa todellista läheisyyttä. Uutta tai uudistunutta minuutta luodaan käänteisesti keskinäisissä riippuvuusuhteissa hukkaamatta perusolemustaan. Helposti kuitenkin sorrutaan lohduttamaan ahdistunutta tai masentunutta toveria (jos ollaan osin alemmalla tasolla), ja konstruktiivisen kehityspsykogian näkökulmasta tämä johtaakin helposti regressioon tai estää kehitystä. On hyvä tunnistaa, että uudistuvan minuuden rakentamiseen tällaiset tuntemukset ovat luonnollista kehityskulkua, ennen kuin vanhasta päästetään irti. Tämä eroaa vielä edellisen vaiheen minuudesta tai identiteeteistä sikäli, että niitä minuuden osasia ei vedetä päälle asusteiden tapaan eri käyttötarkoituksiin.
Vaikka Lewis referoi ja ikään kuin toimittaa Keganin tekstejä uudelleen, mukana on sopivassa määrin myös itsereflektointia, jollaista jokaisen onkin hyvä lähteä treenailemaan, jos on halua syventää omaa käsitystä itsestä. Nuorena opettajana Lewis muistelee, että hänen ollessaan vielä kolmosvaiheessa kehittymisessään oman identiteetin muotoutumiseen vaikutti paljon ammatilliset kokemukset, miten oppilaiden käsityksen hänestä muokkasivat sekä itsetuntoa että persoonallisuuttakin. Vasta päästyään seuraavalle levelille Lewis ymmärsi, että hän itse päättää, mitä tekee ja mikä oikeastaan tuntuu hyvältä hänen opetusmenetelmissään.
Lukijan on hyvä oivaltaa, että myös suhde läheisiin on merkittävä tekijä omalla polulla kohti syvempää minuutta, ja siinä voi olla syynä, ettei oma ympäristö ole riittävän haastava (tai se voi olla tukahduttava), jotta kehittymiselle olisi edellytyksiä. Jos on kiinnostunut kehittämään itseään psykologisessa mielessä, tarvitaan turvallinen ja tukeva lähipiiri, jossa voimme olla oma itsemme sekä syventää minäkäsitystämme. Moni kuitenkin tyytyy siihen pinnallisempaan minäänsä, vaikka mahdollisuuksia olisi astella keganilaisen kehityksen portailla, sillä onhan vanhan minuuden objektivointi ja hylkääminenkin stressaavaa. Ydinminästä monellakaan ei ole tietoa, vaan useinkin riittää, että mukaudutaan ja alistutaan muiden vaatimuksiin kuin Zelig-ihmiset tai ollaan omien impulssien ja pätemisen armoilla kuten lapsellisimmilla tasoilla. Siksi onkin paikallaan ottaa ikään kuin sielun pieli käteen ja tutkailla itseään suhteessa aikaisempaan, ei suinkaan sinne varhaislapsuuteen, sillä freudilainen käsitys niistä traumoista pääasiallisena itsetuntemuksen ja psyykkisen kehityksen tiellä on lähinnä h��mppää, jonka avaamiseksi tarvitaan väkisinkin psykoterapeutin suggeroivaa avustusta.
Ai niin, suurin osa aikuisista on vain enemmän tai vähemmän ikääntyviä lapsia, jos Kegania ja monia muita kehityspsykologeja on uskominen, ja antaa sellaisten ehdottomasti uskoa jos jonkinlaisiin ismeihin ja ideologioihin ja kaiken maailman politiikan helppoheikkeihin ja agitaattoreihin – onhan se niin helppoa mennä valtavirran mukaan, ihan likaviemäreitä myöden...
Kyseessä on siis melko helppolukuinen opus, jossa esitellään aluksi koulukirjoistakin tuttu Piaget’n lapsen psyykkisen kehityksen vaiheet (myös Elkind, Erikson, Loewinger jne.). Sen jälkeen Keganin teoksista In over our heads ja Evolving self on poimittu onnistuneeseen dialogiin luvuittain keganilaisen kehityspsykologian etapit ykkösestä viitoseen, ja kolmannessatoista eli viimeisessä luvussa tehdään vielä johtopäätöksiä.
Kirjan tarkoituksena on herättää lukijan oma tietoisuus ymmärryksensä ja oman minänsä kehittymisestä, jotta tajuaisimme itseämme paremmin, osaisimme toimia aikuismaisesti ja koemme suhteemme muihin entistä selkeämmin myös tunnetasolla. Keganin kehittämää konstruktiivista kehityspsykologiaa auttaa hahmottamaan varsinkin tuo ensimmäinen, eli konstruktivistisen teorian mukaan ihmiset eivät ikään kuin elä yhteisessä todellisuudessa. Toisin sanoen ymmärrämme maailman arvoineen ja käsitteineen jokainen eri tavalla kuin toiset ihmiset, eikä niiden muiden arvoja ole aina helppoa sulattaa saati edes ole halua ymmärtää. Koulumaailmaan konstruktivismi on tullut siten mukaan, että oppijat rakentavat mm. aktiivisesti maailmankuvaansa omista lähtökohdistaan kohti tavoitteitaan sisällyttäessään oppimaansa aiempaan aktiivisina oppijoina passiivisina tiedon vastaanottajien asemasta.
Jokaisessa kehitysvaiheessa maailma nähdään ikään kuin monimutkaisempana ja eri näkökulmista. Kehittyneempään versioon kohti syvällisempää minuutta ei ole mahdollista saavuttaa, jos aikaisempaa tasoa ei ole kokonaan läpäisty. Jos oma minätietoisuus ja ymmärrys on kovin vajavainen (tasot 1-3), niin on vaikeaa tai mahdotonta käsittää oikein, mistä korkeammista kehitysvaiheista on kysymys tai sopeutua moderniin yhteiskuntaan täysipainoisesti.
Ensimmäisessä vaiheessa (impulsive stage) ollaan lähinnä impulsiivisia ja aistihavaintojen varassa, ja asioihin osataan reagoida enimmäkseen vain tunnetasolla. Leimaavaa tälle ykköstasolle jääneelle aikuiselle on itsekkyys, eikä osata tarkastella muuta maailmaa kuin omasta näkökulmasta. Niin sanotusti se oma napa on universumin keskipiste. Oikeasta empatiasta ei ole tietoakaan. Sorrutaan helposti erilaisiin addiktioihin, heräteostoksiin eikä tajuta syy-seuraus-suhteita. Tällaisen aikuisen käyttäytyminen on vielä lapsen tasolla makeanhimoineen ja someragetuksineen.
Kakkostasolle (imperial stage) päästyään nuori tai aikuinen ei enää ole välittömien impulssien ja halujen armoilla, vaan hän osaa objektivoida ne. Tämän subjekti-objekti-suhteen hahmottaminen onkin yksi olennainen elementti Keganinin teoriassa siirryttäessä tasolta toiselle. Eli tässä vaiheessa henkilö osaa tarkastella addiktioitaan ja halujaan sekä jo tunnistaa ongelmiaankin. Ihmissuhteet nähdään kuitenkin yksipuolisesti ja vain omasta näkökulmasta. Kavereistakin on iloa lähinnä silloin, jos heistä on itselle jotain hyötyä. Kakkostason ihminen on siellä karkkihyllyjen välissä vielä vähän epäröivä ja jo jotenkin ymmärtää (vaikka syyt voivat jäädä hämäriksi), että hänellä on makeanhimo sen sijaan että täytyy vain manian vallassa ostaa kaksi litraa jäätelöä, pari sikspäkkiä colaa ja energiajuomaa sekä muutama tv-mix-karkkipussi. Hän voi hahmottaa jollain tasolla, että valinnat ovat epäterveellisiä, mutta käsityskyky ei vielä riitä siihen, että hoksaisi oman toiminnan johtavan ennen pitkää terveysongelmiin. Henkilöllä ei ole vielä sellaista kognitiivista valmiutta lisätä mahdollista tulevaisuutta tai tulevaisuuksia ja tekojensa seurauksia osaksi nykykokemuksiaan. Koulumaailmassa tämän kakkostason huomaa hyvin siitä, että oppijat eivät vielä oikein kykene tiedostamaan oppituntien, läksyjen ja arvosanojen välistä yhteyttä saati koulumenestyksen, myöhempien opintojen ja työelämän välistä suhdettakaan. Tällä tasolla nuorella tai aikuisella voi olla jo kestäviä mielenkiinnon kohteita ja harrastuksia, omia vaikuttimia toiminnalleen, ja hän on tietoinen erilaisista rooliodotuksista. Silti tekee tiukkaa asettua jonkun toisen asemaan, eli näkökulmanvaihtamisen taitoa ei juurikaan ole. Jos sellainen onnistuisikin, omat vaikuttimet ja tavoitteet jyräävät muiden yli vaikka aggressiivisella käyttäytymisellä, jos muu ei tepsi. Kaiken kaikkiaan tällä tasolla olevat nuoret ja aikuisetkaan eivät vielä ymmärrä, että ihmissuhteet eivät ole vain jonkin sortin liittoutuma, josta jokainen pyrkii hyötymään omien tarpeittensa mukaan. Tällaisten ihmisten kanssa on mahdotonta pyrkiä jakamaan yhteisiä kokemuksia, kun sellaisia ei vielä näillä tyypeillä voi edes ollakaan.
Kolmannella tasolla (interpersonal stage) päästään paremmin ihmissuhteiden tasolle. Tällöin osataan jo suhtautua itseen objektiivisesti, ja lähdetään määrittelemään minuutta ja ulkonäköäkin toisten näkökulmasta. Jos kakkosvaiheessa ajateltiin, etten laitakaan kukallista paitaa päälle, silloin tuntui, että näyttäisin siinä tyhmältä. Nyt ajatellaan, että muiden mielestä onkin sitten tyhmän näköinen se paita yllä. Siten pystytään ottamaan kaksi näkökulmaa asioiden tarkasteluun samanaikaisesti. Tähän vaiheeseen kuuluu ankkuroituminen samanhenkisten ihmisten seuraan, ja tällöin haetaan erilaisista porukoista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, turvallisuutta ja jaettuja merkityksiä. Kumppanuussuhteissa samankaltaisuus on voimaa, ja siippakin voidaan bongata omalta työpaikalta tai yhteisistä harrastuksista: uskotaan romanttisen suhteen ihanteeseen. Uskollisuutta pidetään jotenkin normina. Kolmosvaiheessa parisuhteessa elävät tai sellaiseen haluavat etsivät lähinnä samankaltaisuutta (pinnallisessa mielessä). Jos kumppanit ovat vielä kauempana toisistaan, kuten kakkosessa ja nelosessa, ensin mainittu ei voi käsittää, että toisella voi olla omia tarpeita, halua kokea yksityisyyttä ja tehdä omia juttujaan – ykkös- ja kakkostason Tinder-hörhöt ovat sitten oma lukunsa.
Tällä tasolla järkeily on vielä melko yksioikoista, ja oikeasti ajatellaan, että oma maailmankuva on todenmukainen ja toisin ajattelevat ovat vain väärässä. Esimerkiksi oman poliittisen ideologian vastustajien katsomukset kiistetään ihan samoin kuin eri uskontojenkin edustajien dogmit. Tyypillistä tämän tason henkilölle on se, että ei välitetä vastaväitteistä tai kategorisesti kiistetään ne. Tällöin itselle riittää, että on kunnon feministi, kommunisti tai vaikkapa muslimi ja toiset ryhmän jäsenet ajattelevat samoin. Koulumaailmassa kolmannelle tasolle kiipijät huomaa siitä, että heillä on jo jollain tasolla itsereflektointi kehittynyt ja heillä kykyä ns. sisäiseen fokusoimiseen, jota voidaan kutsua myös oppimaan oppimiseksi ja oman toiminnan kriittiseksi tarkasteluksi – toisin sanoen metakognitioksi.
Keganin mukaan noin puolet aikuisista länsimaissa kuuluisi kolmannelle tasolle. Silloin varsin monet kuluttavat tarpeettoman paljon energiaa mukautumalla joukkoon ja tekevät sellaisia asioita, jotka eivät vain loukkaisi muiden tunteita. Vaatiikin oivallusta ja kehitysaskelia, jotta itsekin tiedostaisi, että kokemus omasta minuudesta voi aiheuttaa syyllisyydentunteita, koska otetaan vastuuta muiden mielipiteistä ja kokemuksista omasta itsestä. Sellainen on psyykkisesti tukahduttavaa, varsinkin kun oma käsitys itsestä osin ulkoistetaan lähimmäisille (ystävät, puoliso, työtoverit jne.). Yksinkertaisesti sanottuna oma, erityinen minuus puuttuu itseltä osana näitä ryhmiä. Kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta pidetään arvossaan, ja ollaan kunnon tiimipelaajia ja mukaillaan liideriä. Työtehtävät suoritetaan nurkumatta annettujen ohjeiden mukaan, eikä ihminen osaa kunnolla vetää rajaa itsensä, yhteisön todellisten ja kuviteltujen vaatimusten sekä muiden ihmisten mielipiteiden välille. Parisuhteessa pyritään miellyttämään puolisoa, työpaikalla halutaan olla se hyvä tyyppi ja ystävien kanssa sellainen, josta on helppo pitää. Ollaan ikään kuin kameleontteja ja pilkotaan oma pintaidentiteetti sopiviksi annospaloiksi eri konteksteissa. Someympäristössä oloa helpottaa eri alustojen yhteydenpitoa (rajoittavat ja) edistävät algoritmit, jotka pitävät tämänkin tason samanmieliset edustajat kimpassa, sillä kuvitteleehan tällainen ihminen kokevansa (ihan henkistäkin) ykseyttä virtuaaliyhteyksiensä kanssa!?
Neljännellä tasolla (institutional / self-authored identity) yksilöistymisprosessi kehittyy autonomiseksi siten, että voidaan sanoa yksilöllä olevan henkilökohtainen identiteetti ja psykologinen autonomia, ja siinä mielessä psykologinen aikuisuus on saavutettu. Ihmisestä on tulossa itsenäinen yksilö, jolla on muista erillinen minuus, ja tällöin tietoisuus siitä antaa luvan muidenkin lähimmäisten olla omia persooniaan, oma itsensä vailla taakkaa siitä, että muille jaetut asiat vaikuttavat suoraan siihen, miten he tuntevat itsensä. Tunnistetaan myös, että pintaidentiteetit lähinnä vain erottavat meitä toisista. Tällöin ihminen kykenee omista lähtökohdistaan integroimaan, kehittämään ja muokkaamaan arvoja, uskomuksia, vakaumuksia ja ihanteita. Keganin mukaan alle puolet korkeakoulutetuista kuuluisi tähän ryhmään ja kaikista ihmisistä tuskin viidesosaakaan. Vasta tällä tasolla voi olla sisäinen järjestelmä omine henkilökohtaisine arvoineen, periaatteineen ja standardeineen. Itseäkin voi testata, onko psykologisia edellytyksiä luokitella itseään vähintään tähän kategoriaan kuuluvaksi: Jos joku ilmaisee tyytymättömyyttä, kritiikkiä sinua tai tekemiäsi kohtaan, reaktiosi on ratkaiseva. Impulsiiviseen vaiheeseen jämähtäneet tekevät vastahyökkäyksen, kakkos- ja kolmosvaiheessa sitten voidaan lisäksi loukkaantua ja tuntea pahaa mieltäkin. Samoin voi kokeilla, onko vielä rohkeutta vedota argumenteissaan omiin kokemuksiin ja myöntää sitä, että voisikin olla itse väärässä ja toinen oikeassa. Vasta tällä tasolla Keganin mukaan yksilö pystyy tarkastelemaan omia arvojaan ja maailmankuvaansa myös metatasolla, ja hänelle on jo kehittynyt oma sisäinen kompassi. Muiden mielestä – siis niiden, jotka räpiköivät alemmalla tasolla – edellä mainitut ominaisuudet omaava voi vaikuttaa ylimieliseltä, omapäiseltä, itsekkäältä ja liian itsenäiseltäkin eli jotenkin ryhmään sopeutumattomalta. Vaikutelma voi syntyä siitä, että tähän luokkaan kuuluvilla on itsensä johtamisen taidot enemmistöä paremmalla tolalla, heidän ongelmanratkaisutaitonsa ovat kehittyneempiä, ja he osaavat tehdä itsenäisiä päätöksiä ja kantaa niiden seuraukset.
Lopulta viidennellä tasolla (interindividual) päästään ikään kuin ihmisten välisistä suhteista syvällisemmin yksilöiden väliseen vuorovaikutukseen, jolloin tunnustetaan ja osataan ottaa huomioon myös toisten yksilöllisyys ja ainutlaatuisuuskin. Liikutaan kognitiivisessa mielessä postideologisella tasolla. Niin kuin muissakin Keganin tasoissa aikaisemmasta subjektista tulee ikään kuin objekti, eikä uudelleenrakentaminen luonnista, elleivät aiemman tason elementit ole hallussa. Siirryttäessä viidenteen vaiheeseen (joka on ehkä enintään prosentin saavutettavissa) on mahdollista päästä vaiheeseen, jossa epäilläänkin, että voi olla paljon enemmänkin (siis psykologisessa mielessä), mitä on tähän mennessä saavuttanut. Niin kuin alemmillakin kehitystasoilla aikaisempi subjektikokonaisuus objektivoidaan, ja nyt uudistuva minuus voi kehittyä esim. syvästä kiintymyssuhteesta, ja itse minuudesta tai ydinminän muotoutumisesta tulee itsessään luova prosessi ja osa todellista läheisyyttä. Uutta tai uudistunutta minuutta luodaan käänteisesti keskinäisissä riippuvuusuhteissa hukkaamatta perusolemustaan. Helposti kuitenkin sorrutaan lohduttamaan ahdistunutta tai masentunutta toveria (jos ollaan osin alemmalla tasolla), ja konstruktiivisen kehityspsykogian näkökulmasta tämä johtaakin helposti regressioon tai estää kehitystä. On hyvä tunnistaa, että uudistuvan minuuden rakentamiseen tällaiset tuntemukset ovat luonnollista kehityskulkua, ennen kuin vanhasta päästetään irti. Tämä eroaa vielä edellisen vaiheen minuudesta tai identiteeteistä sikäli, että niitä minuuden osasia ei vedetä päälle asusteiden tapaan eri käyttötarkoituksiin.
Vaikka Lewis referoi ja ikään kuin toimittaa Keganin tekstejä uudelleen, mukana on sopivassa määrin myös itsereflektointia, jollaista jokaisen onkin hyvä lähteä treenailemaan, jos on halua syventää omaa käsitystä itsestä. Nuorena opettajana Lewis muistelee, että hänen ollessaan vielä kolmosvaiheessa kehittymisessään oman identiteetin muotoutumiseen vaikutti paljon ammatilliset kokemukset, miten oppilaiden käsityksen hänestä muokkasivat sekä itsetuntoa että persoonallisuuttakin. Vasta päästyään seuraavalle levelille Lewis ymmärsi, että hän itse päättää, mitä tekee ja mikä oikeastaan tuntuu hyvältä hänen opetusmenetelmissään.
Lukijan on hyvä oivaltaa, että myös suhde läheisiin on merkittävä tekijä omalla polulla kohti syvempää minuutta, ja siinä voi olla syynä, ettei oma ympäristö ole riittävän haastava (tai se voi olla tukahduttava), jotta kehittymiselle olisi edellytyksiä. Jos on kiinnostunut kehittämään itseään psykologisessa mielessä, tarvitaan turvallinen ja tukeva lähipiiri, jossa voimme olla oma itsemme sekä syventää minäkäsitystämme. Moni kuitenkin tyytyy siihen pinnallisempaan minäänsä, vaikka mahdollisuuksia olisi astella keganilaisen kehityksen portailla, sillä onhan vanhan minuuden objektivointi ja hylkääminenkin stressaavaa. Ydinminästä monellakaan ei ole tietoa, vaan useinkin riittää, että mukaudutaan ja alistutaan muiden vaatimuksiin kuin Zelig-ihmiset tai ollaan omien impulssien ja pätemisen armoilla kuten lapsellisimmilla tasoilla. Siksi onkin paikallaan ottaa ikään kuin sielun pieli käteen ja tutkailla itseään suhteessa aikaisempaan, ei suinkaan sinne varhaislapsuuteen, sillä freudilainen käsitys niistä traumoista pääasiallisena itsetuntemuksen ja psyykkisen kehityksen tiellä on lähinnä h��mppää, jonka avaamiseksi tarvitaan väkisinkin psykoterapeutin suggeroivaa avustusta.
Ai niin, suurin osa aikuisista on vain enemmän tai vähemmän ikääntyviä lapsia, jos Kegania ja monia muita kehityspsykologeja on uskominen, ja antaa sellaisten ehdottomasti uskoa jos jonkinlaisiin ismeihin ja ideologioihin ja kaiken maailman politiikan helppoheikkeihin ja agitaattoreihin – onhan se niin helppoa mennä valtavirran mukaan, ihan likaviemäreitä myöden...
July 21, 2016
I was actually planning on giving this book a really bad review, and then I've talked to somebody whose worldview could actually be improved by it, so it looks like there's a use for everything.
My biggest objection to the content of Discerning Heart is that it's written from an academic high horse and very trigger-happy with labelling persons as being on lower- or higher- developmental stage. It bring some good ideas in the form of dissecting selfishness and unselfishness, and the way it dissects unselfishness into unselfishness towards the near environment (what can directly influence me), towards the society and its ideals, and finally towards oneself, is insightful. Everything else is basically extending the metaphor, so to speak, of childhood development into adulthood, and should be taken for what it is - only a model.
If you're reading this for academic elucidation, go ahead. If for personal development, DON'T YOU DARE start applying classifications within to yourself, or worse, to people around you. You are more than just a number, and in all probability, Hitler would be considered 5 on this scale, so let's not oversimplify the human psyche, OK?
My biggest objection to the content of Discerning Heart is that it's written from an academic high horse and very trigger-happy with labelling persons as being on lower- or higher- developmental stage. It bring some good ideas in the form of dissecting selfishness and unselfishness, and the way it dissects unselfishness into unselfishness towards the near environment (what can directly influence me), towards the society and its ideals, and finally towards oneself, is insightful. Everything else is basically extending the metaphor, so to speak, of childhood development into adulthood, and should be taken for what it is - only a model.
If you're reading this for academic elucidation, go ahead. If for personal development, DON'T YOU DARE start applying classifications within to yourself, or worse, to people around you. You are more than just a number, and in all probability, Hitler would be considered 5 on this scale, so let's not oversimplify the human psyche, OK?
May 11, 2024
Lewis offers a helpfully concise articulation of a woefully neglected developmental theory too long lost to a few abstruse and overly technical works; however, his self-published book is almost too overladen with typos to be useful in assigning to my students, and it clearly falls short of what it could have been with the assistance of professional developmental editing. Nonetheless, if only because there are so few texts that elaborate on Kegan's theory, it's well-worth reading by any layperson interested in his constructive-developmental framework.
September 4, 2025
One of the most impactful books I've read
This book has provided incredible clarity on some ideas I've personally been experiencing, and have clarified and help me make sense if them, human mind is complex and books like these are excellent tools to better navigate it. The book is also very well written, is engaging and succinct, a great introduction to Kegan's theories.
This book has provided incredible clarity on some ideas I've personally been experiencing, and have clarified and help me make sense if them, human mind is complex and books like these are excellent tools to better navigate it. The book is also very well written, is engaging and succinct, a great introduction to Kegan's theories.
October 29, 2024
This author has done an admirable job explaining a very complex model of cognitive psychological development in a way that most people should be able to understand.
I tip my hat to him. This is worth a read for counsellors, therapists parents and people in relationships. (Everyone.)
I tip my hat to him. This is worth a read for counsellors, therapists parents and people in relationships. (Everyone.)
June 8, 2020
Transmute subject → object. Rinse and repeat.
November 28, 2025
Excellent brief summary of Robert Kegan's stage theory. Clearly written and compelling.
June 19, 2015
Uma introdução "ligeira" a Kegan (escrita por um colega seu de Harvard). Focada no desenvolvimento individual, Kegan formula uma interessante teoria (recursiva!) sobre como construímos e percepcionamos a realidade (ou damos sentido/significado as nossas experiências) em função da fase de "desenvolvimento cognitivo/comportamental" em que estamos. Com muitos take-aways. A ler devagar.
November 5, 2022
Difficult to read
Displaying 1 - 10 of 10 reviews