Huh, olipa hieno ja vaikuttava kirja. Kyyneleet vierivät vielä poskillani. Kokoan ajatuksiani ja kirjoitan arvion myöhemmin.
Tässäpä siis arvio:
Puhuminen kultaa, vaikeneminen vaarallista
Ella-Maria Nuttin esikoisteos “Pohjoisessa kahvi on juotu mustana” on tiivis ja vähäeleinen kuvaus kuolemansairaan äidin ja tämän aikuistuneen tyttären vaikeasta suhteesta. Saamelaissyntyisen ja Uumajassa opiskelevan Ella-Maria Nuttin (s. 1995) Kaffe med mjölk ilmestyi keväällä 2022, ja kirja on saanut Ruotsissa paljon kiitosta ja palkintoehdokkuuksia, eikä ihme: teos on hieno ja viimeistelty kokonaisuus.
Kirjan päähenkilö on hieman alle 50-vuotias Agneta, jolla elinaikaa on vain kuukausia. Tupakkayskä taittaa naisen tuon tuostakin kaksin kerroin, sillä jälleen yksi mies kohtelee häntä kurjasti. Tällä kertaa se on “Taivaan isä, joka antoi hänelle syövän”.
Agneta ei saa puhelimitse kerrottua sairaudestaan tyttärelleen, joten hän lähtee junalla Jällivaarasta Tukholmaan. Äiti toivoo tytön huomaavan, ettei hän ole kunnossa, sillä vaikka he ovat äiti ja tytär, he eivät puhu “oikeista” asioista. “Tuntuu kuin Tilda olisi pitkän tunnelin päässä ja vaikka Agneta kuinka juoksisi, hän ei koskaan pääsisi tyttären luo.” Tildan tuki ja turva onkin ollut muore, äidin äiti. Agneta taas on ruotsalaistanut itsensä eikä näe saamelaistaustassaan mitään hienoa, mutta silti tytön nukkuessa hän kuiskii tälle helliä sanoja – saameksi.
Äiti haluaisi tyttärensä lähelleen – niin fyysisesti kuin psyykkisesti – mutta tytär on katkera ja vihainen. Hän on päässyt pois peräkyliltä ja rakentanut oman elämän, vaikkakin se on tyhjä ja ulkokultainen, se on hänen omansa. Kun Tilda kohtaa äitinsä, tämä on hänestä yhä se sama rasittava valittaja, jonka seurassa hän on koko ajan jännittynyt. Agneta itse taas tuntee olevansa “kuin sokeritoukka lavuaarissa, vaaraton mutta inhottava”.
Agnetan elinpäivät vähenevät vähenemistään, eikä nainen mitenkään saa sanottua tyttärelleen oikeita sanoja, ei sitä, että hän rakastaa tätä eikä sitä, että hän on kuolemaisillaan. Kun hän on kertomassa totuuden, tytär on liian iloinen, kiireinen tai vihainen – tai sitten on vain huono aika ja paikka. Niinpä lukijana sain jännittää lähes loppuun saakka, kumpi tulee ensin: viikatemies vai totuus.
Ystävieni ja veljeni mielestä se, ettei äiti saa sanottua totuutta, tuntuu ärsyttävältä ja uskomattomalta. Mielessäni minäkin hoin jatkuvasti “sano jo”. Kuitenkin juuri puhumattomuus pitää tarinassa yllä jännitteen ja tuo esille karusti sen, kuinka äiti on sairastunut omaan vahvuuteensa. Hän ei osaa olla heikko eikä pyytää apua keneltäkään, ei edes kuolemansairaana.
Kirjassa on sivuja vain parisataa ja tapahtumat kestävät vain viikon, mutta silti Nutti onnistuu kertomaan niin äidin kuin tyttären kaikki tärkeimmät elämänvaiheet, kiitos tiiviiden ja paljastavien takaumien. Psykologiaa opiskeleva esikoiskirjailija kuvaa viiltävän tarkasti äidin tunnontuskia ja valottaa naisten elämää ja suhdetta hienosti monien täysin arkisten tapahtumien kautta. Näistä ehdottomasti tärkein on kahvinjuonti.
Nutti kirjoittaa koruttomasti, tietoisen yksinkertaisesti, ja hän etäännyttää tarinaa käyttämällä kaksikosta usein ilmauksia "muuan tytär" ja "muuan äiti". Ehkä juuri kaiken koruttomuuden ja kylmyyden ansiosta tarina meni minulla luihin ja ytimiin, hieman samaan tapaan kuin Sirpa Kähkösen 36 uurnaa. Näin siitä huolimatta, että minulla – luojan kiitos – on hyvät välit sekä äitiin että tyttäreen. Nuttin kirjan luin lomalla, ja kuinka autuasta olikaan saada halata omaa Etelä-Suomessa opiskelevaa tytärtä!
Kaikkiaan Nutti kuvaa hienosti syöpään sairastuneen ja maalle jämähtäneen äidin ja tämän menestykseen tähtäävän tyttären välisiä ristiriitoja. Kirja valottaa pirullisen tarkkanäköisesti myös yhteiskunnan luokkaeroja ja sitä, mitä seuraa, kun repäisee itsensä irti omasta kulttuurista eikä osaa tai pysty arvostamaan sitä. Ennen kaikkea tarina kuitenkin kuvaa sitä, miten tietynlainen kipu ja rakkaus kuuluvat yhteen.
Nuttin kirja ja kieli osoittaa, että Pohjois-Ruotsista on jälleen noussut pinnalle yksi lahjakas ja omaääninen kirjailija. Vaikka äiti–tytär-suhteista on kirjoitettu paljon ja vaikka kirjan lopetus monine dramaattisine käänteineen on minun makuuni turhan teatterimainen, jään kiinnostuneena odottamaan, mitä Nutti kirjoittaa seuraavaksi. Voisiko hän kenties uudessa kirjassa avata asioita tyttären näkökulmasta?
Plussaa
viimeistellyn vähäeleistä ja korutonta kerrontaa
hieno kuvaus liian aikaisin kuolevan äidin ja tämän opiskelijatyttären vaikeasta suhteesta
yhteiskunnan muutos ja toiveiden ristiriita: äiti haluaa tyttären olevan rohkea ja kouluttautuvan, mutta silti hän tahtoo tytön olevan lähellä.
suomennos mainio
Miinuksia
loppu turhan dramaattinen
teoksen nimi nurinkurinen alkuperäiseen verrattuna