Viihdyttävästi ja rehellisesti kirjoitettu teos pikkulapsen vanhemmuudesta tässä ajassa. Munsterhjelm kuvaa vanhemmuutta pienten tilannekuvien kautta osuvasti. Teksti etenee sujuvasti. Kuvaukset hedelmöityshoidoista, raskausajasta, neuvolasta, isovanhemmista, päiväkodista ja lastensairaalan päivystyksestä voisivat melkein olla omiani, niin samantyyppisiä kokemuksia meillä on. Jopa synnytyksen kuvaus oli melkein kuin oma kolmas synnytykseni. Monet tilannekuvaukset pikkulapsiajasta olivat myös ilahduttavan samaistuttavia ja kirjassa oli sopivasti yhteiskunnallista ränttiä, joka sitoi tilannekuvia yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi. Kuvaukset ja tunteet ovat osittain ristiriitaisia, koska vanhemmuus on ristiriitaista. Sama ihminen voi kaivata sekä perhevapaalta töihin että töistä perhevapaalle.
Munsterhjelm kiteyttää, että lapsen saatuaan voi kyllä jatkaa samoja aktiviteetteja kuin aiemminkin, mutta ne vaativat moninkertaisesti aikaa ja usein myös rahaa. Tämä on myös oma kokemukseni lapsiperheellistymisestä. Munsterhjelm on valinnut silti jatkaa vanhoja harrastuksiaan ja elämäänsä kaiken uhallakin ja kuvaa hengästyttäviä retkiä muun muassa Lappiin vauvan kanssa kaksin ilman autoa. Valinta on ymmärrettävä ja kunnioitettava, mutta ei ainoa mahdollinen. Tässä on yksi kirjan heikkous. Kaikki universaaleiksi ehkä tarkoitetut kuvaukset eivät ole sellaisia, vaan ennemmin Munsterhjelmin omiin valintoihin, elämäntilanteeseen tai lapsen persoonaan liittyviä. Itse esimerkiksi koen, että alle kolmevuotiaan kanssa matkustaminen ottaa enemmän kuin antaa, joten olen valinnut elää pikkulapsivaiheessa melko pientä elämää ja olen valintaani tyytyväinen.
Kirja on ennen kaikkea kuvaus yhden 0-1-vuotiaan lapsen vanhemmuudesta Helsingin kantakaupungissa sellaisessa perheessä, jossa on yksi vanhempi, joka tekee erittäin vaativaa työtä. Monet asiat yhdistävät kaikkia pikkulapsiperheitä, mutta osa kuvauksista koskee nimenomaan Munsterhjelmin elämäntilannetta. Tämä on täysin ymmärrettävää, koska kyseessä ei ole tietokirja, mutta otsikko on hieman yliampuva kirjan sisältöön nähden. Erityisesti siksi, että aikaperspektiivi on niin lyhyt. Nelivuotiaan vanhemmuus, puhumattakaan kouluikäisestä, on jo aivan erilaista ja väsyttävää eri tavalla ja eri syistä. Se, että Munsterhjelm on perheensä ainoa aikuinen, tuo vanhemmuuteen uniikin väsyttävyyden kerroksen, jonka pystyn ymmärtämään tekstin perusteella, mutta johon en pysty täysin samaistumaan, koska elän kahden vanhemman perheessä. Ennen kirjan lukemista tiesin, että kysessä on yhden vanhemman perhe ja kuvittelin tietäväni vastauksen otsikon kysymykseen "Miksi vanhemmuus väsyttää?". Aivan varmasti väsyttää, jos yrittää tehdä yksin työn, johon tarvitaan mielellään vähintään kaksi täysin sitoutunutta aikuista ja näiden lisäksi myös koko kylä tueksi. ”Kylän" puuttuminen on universaali kokemus, jota kirjassa kuvataan erittäin hyvin. Näinhän se nykypäivänä on. Kiinnostavaa olisi ollut kuulla Munsterhjelmin näkemys siitä miksi näin on, ja mitä asialle voisi tehdä.
Yhteiskuntakritiikki tuodaan tekstissä esiin enimmäkseen näyttämällä, ei kertomalla. Tilannekuvien kautta hahmottuu hyvin, miksi päiväkotipaikka läheltä kotia on ensiarvoisen tärkeä. Kritiikki jää kuitenkin hitusen keskeneräiseksi. Ratkaisuehdotuksia tarjotaan vain ohuesti yhdessä kohdassa ja kuvaukset jäävät tosiaan vain yhden tilanteen kuvaukseksi. Äitiys vastaan vanhemmuus -teemaa käsitellään myös varsin pintapuolisesti enkä saa ajatuksesta aivan kiinni. Toisaalta Munsterhjelm ajattelee, että vanhemmuuden kaikkien aspektien tulisi jakautua myös isien kannettavaksi (samaa mieltä!) ja että tällä hetkellä vanhemmuus jakautuu tavattoman epätasaisesti (samaa mieltä!), mutta esimerkiksi äitiverkoston perustaminen työelämän tasa-arvon lisäämiseksi on epäfeminististä. Miksi? Ongelma tuskin ratkeaa, jos teeskentelemme ettei sitä ole ja että vanhemmuus on jo tasa-arvoista ja äitiys on jo synonyymi vanhemmuudelle, kun todellisuudessa työ on vielä kesken ja ratkaistavana monia ongelmia, jotka koskevat vain äitejä.