Ei mitään rajaa: miksi vanhemmuus väsyttää ja miksi siihen kannattaa silti ryhtyä

by Anna Munsterhjelm

“Vuotta ennen lapsen syntymää hartain toiveeni on saada lapsi.
Vuosi lapsen syntymän jälkeen hartain toiveeni on saada olla joskus ilman lasta.”

Anna haluaa lapsen ja päättää ryhtyä yrittämään. Elämän isoimman toiveen kanssa ei voi jäädä odottamaan, että joku toinenkin olisi sen tavoitteluun valmis.

Lapsen myötä kaikki menee uusiksi ja kaikki pysyy ennallaan. Tunteet kasvavat isommiksi: rakkaudella ei ole maksimimäärää, mutta ei ole kyllä turhautumisellakaan. Vanhemmuuden sovittaminen yhteen työnteon, seikkailemisen, ystävyyden ja muiden roolien kanssa ei ole mahdotonta, mutta se vaatii yllättävän paljon aikaa ja vaivaa. Ympärillä yhteisö ja yhteiskunta sysäävät vanhemman omaan lokeroonsa, jossa hänen oletetaan pysyvän – ja pärjäävän yksin. Onko ihme, että vanhemmuus alkaa väsyttää?

Genres: Nonfiction

266 pages, ebook

Published August 14, 2023

Reviews

[Satu Lindholm · Rating 4 out of 5]

Viihdyttävästi ja rehellisesti kirjoitettu teos pikkulapsen vanhemmuudesta tässä ajassa. Munsterhjelm kuvaa vanhemmuutta pienten tilannekuvien kautta osuvasti. Teksti etenee sujuvasti. Kuvaukset hedelmöityshoidoista, raskausajasta, neuvolasta, isovanhemmista, päiväkodista ja lastensairaalan päivystyksestä voisivat melkein olla omiani, niin samantyyppisiä kokemuksia meillä on. Jopa synnytyksen kuvaus oli melkein kuin oma kolmas synnytykseni. Monet tilannekuvaukset pikkulapsiajasta olivat myös ilahduttavan samaistuttavia ja kirjassa oli sopivasti yhteiskunnallista ränttiä, joka sitoi tilannekuvia yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi. Kuvaukset ja tunteet ovat osittain ristiriitaisia, koska vanhemmuus on ristiriitaista. Sama ihminen voi kaivata sekä perhevapaalta töihin että töistä perhevapaalle.

Munsterhjelm kiteyttää, että lapsen saatuaan voi kyllä jatkaa samoja aktiviteetteja kuin aiemminkin, mutta ne vaativat moninkertaisesti aikaa ja usein myös rahaa. Tämä on myös oma kokemukseni lapsiperheellistymisestä. Munsterhjelm on valinnut silti jatkaa vanhoja harrastuksiaan ja elämäänsä kaiken uhallakin ja kuvaa hengästyttäviä retkiä muun muassa Lappiin vauvan kanssa kaksin ilman autoa. Valinta on ymmärrettävä ja kunnioitettava, mutta ei ainoa mahdollinen. Tässä on yksi kirjan heikkous. Kaikki universaaleiksi ehkä tarkoitetut kuvaukset eivät ole sellaisia, vaan ennemmin Munsterhjelmin omiin valintoihin, elämäntilanteeseen tai lapsen persoonaan liittyviä. Itse esimerkiksi koen, että alle kolmevuotiaan kanssa matkustaminen ottaa enemmän kuin antaa, joten olen valinnut elää pikkulapsivaiheessa melko pientä elämää ja olen valintaani tyytyväinen.

Kirja on ennen kaikkea kuvaus yhden 0-1-vuotiaan lapsen vanhemmuudesta Helsingin kantakaupungissa sellaisessa perheessä, jossa on yksi vanhempi, joka tekee erittäin vaativaa työtä. Monet asiat yhdistävät kaikkia pikkulapsiperheitä, mutta osa kuvauksista koskee nimenomaan Munsterhjelmin elämäntilannetta. Tämä on täysin ymmärrettävää, koska kyseessä ei ole tietokirja, mutta otsikko on hieman yliampuva kirjan sisältöön nähden. Erityisesti siksi, että aikaperspektiivi on niin lyhyt. Nelivuotiaan vanhemmuus, puhumattakaan kouluikäisestä, on jo aivan erilaista ja väsyttävää eri tavalla ja eri syistä. Se, että Munsterhjelm on perheensä ainoa aikuinen, tuo vanhemmuuteen uniikin väsyttävyyden kerroksen, jonka pystyn ymmärtämään tekstin perusteella, mutta johon en pysty täysin samaistumaan, koska elän kahden vanhemman perheessä. Ennen kirjan lukemista tiesin, että kysessä on yhden vanhemman perhe ja kuvittelin tietäväni vastauksen otsikon kysymykseen "Miksi vanhemmuus väsyttää?". Aivan varmasti väsyttää, jos yrittää tehdä yksin työn, johon tarvitaan mielellään vähintään kaksi täysin sitoutunutta aikuista ja näiden lisäksi myös koko kylä tueksi. ”Kylän" puuttuminen on universaali kokemus, jota kirjassa kuvataan erittäin hyvin. Näinhän se nykypäivänä on. Kiinnostavaa olisi ollut kuulla Munsterhjelmin näkemys siitä miksi näin on, ja mitä asialle voisi tehdä.

Yhteiskuntakritiikki tuodaan tekstissä esiin enimmäkseen näyttämällä, ei kertomalla. Tilannekuvien kautta hahmottuu hyvin, miksi päiväkotipaikka läheltä kotia on ensiarvoisen tärkeä. Kritiikki jää kuitenkin hitusen keskeneräiseksi. Ratkaisuehdotuksia tarjotaan vain ohuesti yhdessä kohdassa ja kuvaukset jäävät tosiaan vain yhden tilanteen kuvaukseksi. Äitiys vastaan vanhemmuus -teemaa käsitellään myös varsin pintapuolisesti enkä saa ajatuksesta aivan kiinni. Toisaalta Munsterhjelm ajattelee, että vanhemmuuden kaikkien aspektien tulisi jakautua myös isien kannettavaksi (samaa mieltä!) ja että tällä hetkellä vanhemmuus jakautuu tavattoman epätasaisesti (samaa mieltä!), mutta esimerkiksi äitiverkoston perustaminen työelämän tasa-arvon lisäämiseksi on epäfeminististä. Miksi? Ongelma tuskin ratkeaa, jos teeskentelemme ettei sitä ole ja että vanhemmuus on jo tasa-arvoista ja äitiys on jo synonyymi vanhemmuudelle, kun todellisuudessa työ on vielä kesken ja ratkaistavana monia ongelmia, jotka koskevat vain äitejä.

[Lauri Linna · Rating 1 out of 5]

Teos tuntui viimeistelemättömältä ja tahattoman päiväkirjamaiselta. Kerronta ei noussut yksityisestä yleiseen, vaan jätti tunteen, ettei juuri muihin vanhemmuutta käsitteleviin kirjoihin oltu tutustuttu. Kirjoittaja kuvasi itseään iloiseksi, mutta se ei välittynyt tekstistä. Ennemmin kyse oli pitkälti valituksesta: toivotutkin asiat antoivat aihetta valittamiseen oli sitten kyse lapsen saamisesta, mökkireissusta, matkasta Lappiin tai ystäviltä saadusta avusta. Kirjoittaja kertoo olevansa hyvä johtaja, mutta silti siirtää kokouksia päästäkseen itse lenkille eikä huolehdi jaksamisestaan pyytämällä apua, kun sitä tarvitsisi. Ilo lapsen kanssa olemisesta välittyi - ehkä kirja näyttää jollekin, että yksinkin lapsen kanssa pärjää.

[Kaisa · Rating 4 out of 5]

Ihana! Moneen kohtaan pystyin samastumaan TÄYSIN. Aika erinomainen kirjoittaja tosin on niin johtajana tai asiantuntijana kuin äitinä, ehkä en itse ole ihan niin hyvä. :D Vanhemmuuden ristiriitaisuudet, oman ajan käsitteen muutoksesta päiväkotielämän opetteluun ja sieltä tuleviin yllättäviin soittoihin juuri pahimmalla hetkellä, tuli kuvattua todella tutusti. Toki yhden vanhemman perheessä vielä omat lisänsä. Ensin toivoin lasta enemmän kuin mitään ja vuotta myöhemmin että saisin olla hetken ilman lasta - siinä kiteytyy kaikki. Ja sit sitä lasta kuitenkin ikävöi, kun on ilman.

Edit: kaksi tekstaria myöhemmin vielä lisäsamastuminen siitä, miksei isovanhemmat voi vain vastata, että onpa kiva, ilman muuta, kun hoitoa pyytää. 🙄

[Anni · Rating 3 out of 5]

Lähes kaikki äiti-kirjat toistavat tämän sinänsä toimivan kaavan: kerrotaan jotain henkilökohtaista ja yritetään rakentaa siitä yleistä, yhteiskunnallistakin (tiedän että kirjoittaja haluaa puhua vanhemmista äitien sijaan, mutta äitien kirjoittamia ne kirjat 95%sti on). Vaikka kirjojen taustalla on toive itseä yleisemmästä tarinasta, on tuo kertomus vanhemmuudesta kuitenkin hyvin vahvasti sen värittämä mistä kirjoittaja itse tulee - ainakin yhteiskuntaluokasta, elämänkokemuksesta ja sosiaalisista piireistä, temperamenttista ja arvoista. Tässä kirjassa äidin juuret ovat ainakin johtajuudessa, suorittamisessa ja hyvin vahvassa yksin pärjäämisen eetoksessa, helsinkiläisessä koulutetussa keskiluokassa. Ne ovat vain osin niin ahtaita ja ehdottomia laatikoita ja ajattelumalleja, etten löydä kirjasta usein samaistumispintaa. Mutta Munsterhjelm kirjoittaa hyvin, viihdyttävästi, ränttää taitavasti - on kuin hyvällä tavalla lukisi toisen päiväkirjaa.

[Pauliina · Rating 4 out of 5]

Raikkaan rehellinen, itselleni ajankohtaisia aiheita käsittelevä kirja yksivanhempisen ja yksilapsisen perheen vauva- ja pikkulapsiajasta Helsingissä. Munsterhjelm kirjoittaa omista kokemuksistaan lähtien pitkään jatkuneesta lapsettomuudesta, rahat vievistä lapsettomuushoidoista, synnytyksestä ja lopulta ihanasta elämästä pienen lapsen kanssa. Hän näyttää, miten hengästyttävää on yksin hoitaa kaikki arjessa, miten isovanhemmuus on muuttunut ja lapsenlapset ovat nykyään juhlaa, eivätkä osa arkea, ja miten naiset yhä nykyäänkin hoitavat 2 aikuisenkin perheissä valtaosan töistä ja uupuvat. Hän myös näyttää, miten lapsen kanssa voi mennä ja tehdä, miten lapsi tuo uusia iloja ja muuta sisältöä elämään ja perustelee sillä, miksi vanhemmuus kannattaa aina.

[Maria]

Heti kun tajusin, että tämä ei ole tietokirja vaan voin nauttia tästä kuten nautin tosi-tv:stä, niin lukukokemus parani. Ainahan se on mielenkiintoista nähdä ihmisten elämään, etenkin kun itse en ole niin pärjäävä ja rationaalinen. Kirjoitustyyli oli mukaansatempaava ja luinkin tämän pokkarina todella nopeasti.

[Elina]

Luin puoleen väliin ja lopetin. En oikein samaistunut uranaisen äitiysprojektiin ja koen, että olen jo omaksunut riittävästi tätä näkökulmaa äitiyteen ympäröivästä yhteiskunnasta yleisesti. Sävy oli jotenkin suorittava ja negatiivinen. Kirjalle varmasti löytyy lukijansa, itse jatkan seuraavaan.

[Virva Lehto · Rating 4 out of 5]

Tykkäsin kovasti tästä omakohtaisesta kertomuksesta hankkia lapsi yksin ilman puolisoa. Hyvin tuotu esille vanhemmuuden tuskaa ja iloa.

[Henna · Rating 2 out of 5]

Jännitteetön, päiväkirjamainen

[Hanna · Rating 4 out of 5]

Samaistuttava ja viihdyttävä kuvaus vanhemmuudesta ja pikkulapsiarjesta iloineen ja kipuineen

[Petranella · Rating 4 out of 5]

3.5

[Anna · Rating 4 out of 5]

Samaistuttavaa tekstiä.

[Nöita · Rating 3 out of 5]

Hyvin kirjoitettu kirja tärkeästä aiheesta. Munsterhjelmillä on sana hallussa. Kuitenkin jäi vain kolmeen tähteen, ehkä lähinnä blogimaisuutensa vuoksi. Viihdyttävä henkilökohtainen päiväkirja, ei sen enempää. Todennäköisesti muuhun ei oltu pyrittykään, joten ei sillä. Mutta olisi voinut.