What do you think?
Rate this book
36 uurnaa : väärässä olemisen historia
Kirjailija Sirpa Kähkösen äiti Riitta (s. 1941) kuoli maaliskuussa 2022 pitkään sairastettuaan. Eläessään hänen oli vaikea ottaa rakkautta vastaan. ”En sure kuolemaasi, suren elämääsi”, Sirpa Kähkönen kirjoittaa tietäen hyvin, että äiti ei pitäisi lauseesta ja toteaisi sen kuultuaan yksikantaan: ”Teeskentelet.”
Äiti torjui rakkauden, vaikka kaipasi sitä kaikkein eniten. Hän pyysi luokseen mutta samalla työnsi pois. Pitkien prosessien kautta vihan on mahdollista muuttua suruksi. Ja suruakin voimakkaampi on rakkaus. Se ohittaa kaikki pettymykset ja loukkaukset ja etsiytyy sen hyvän äärelle, mitä joskus on ollut, vaikka vain pieninä välähdyksinä.
Riitta Kähkönen kasvoi suvussa, jossa surtiin intensiivisesti ja sanattomasti Stalinin vainoihin kadonneita omaisia. Kadonneista ei ollut lupa puhua. Sukualbumin äärellä Riitta Kähkönen antoi tyttärelleen tehtäväksi selvittää, mitä tapahtui Neuvosto-Karjalassa hänen isänsä Lauri Tuomaisen veljille Aarnelle ja Eliakselle, joista jälkimmäinen oli Petroskoin suksitehtaan johtaja.
Edellisten sukupolvien hiljaisuudet on helppo nähdä ja niihin tarttua. Omiaan on paljon vaikeampi sanallistaa. Sirpa Kähkönen ymmärsi vasta yli viidenkymmenen ikäisenä, että hänen äitinsä oli itselleen tuntematon. Kuinka näin voi olla, miten ihminen muuttuu kahdeksi?
Riitta Kähkönen ihaili isäänsä, seppä ja kommunisti Lauri Tuomaista, joka vietti parhaat miesvuotensa Tammisaaren pakkotyölaitoksessa ja toisessa maailmansodassa. Sodasta palannut etäinen isä, joka kirjoitti runoja, oli tyttärelle suuren, täyttymättömän rakkauden kohde. Riitta oli atleettinen, kaunis ja lahjakas. Kuusitoistavuotiaana koettu liikenneonnettomuus muutti hänen elämänkulkunsa totaalisesti. Kirjassaan Kähkönen kuvaa 1950-luvun tytön elämää ja onnettomuuden jälkeistä dramaattista murrosta Riitta-äitinsä päiväkirjojen kautta.
36 uurnaa kertoo tanssilavoista, murtuneesta mielestä, liehuvista helmoista, 1960-luvun äidistä, amfetamiinia sisältäneistä Mirapront-laihdutuspillereistä, ahdistuksesta, vihasta ja psykoosin hetkistä. Kaikki talot, joissa Kähkösen suku on asunut, ovat kadonneet. Kirjassaan Kähkönen kertoo, kuinka luovalla työllä voidaan nostattaa takaisin kokonaisia taloja ja kaupunkeja ja vaalia kaivattujen, tuhottujen sukulaisten muistoa.
Hautaustoimesta kerrottiin, että perhehautaan mahtuu 36 uurnaa. Teoksessaan Kähkönen etsii äidilleen turvaksi 35 esinettä, jotka tämä saa mukaansa viimeiselle matkalle. Kaipuunsa voimalla hän pystyttää vielä yhden talon. Ovi on auki yöhön, laseja on täytetty viinillä ja vedellä, kenties juuri tänä yönä sisään astuvat kaikki ne, joita ei koskaan ole lakattu kaipaamasta ja ikävöimästä.
Sirpa Kähkönen (s. 1964) on yhteiskunnallisiin ja historiallisiin aiheisiin erikoistunut kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu romaaneja, novelleja, näytelmiä ja tietokirjallisuutta.
Äiti torjui rakkauden, vaikka kaipasi sitä kaikkein eniten. Hän pyysi luokseen mutta samalla työnsi pois. Pitkien prosessien kautta vihan on mahdollista muuttua suruksi. Ja suruakin voimakkaampi on rakkaus. Se ohittaa kaikki pettymykset ja loukkaukset ja etsiytyy sen hyvän äärelle, mitä joskus on ollut, vaikka vain pieninä välähdyksinä.
Riitta Kähkönen kasvoi suvussa, jossa surtiin intensiivisesti ja sanattomasti Stalinin vainoihin kadonneita omaisia. Kadonneista ei ollut lupa puhua. Sukualbumin äärellä Riitta Kähkönen antoi tyttärelleen tehtäväksi selvittää, mitä tapahtui Neuvosto-Karjalassa hänen isänsä Lauri Tuomaisen veljille Aarnelle ja Eliakselle, joista jälkimmäinen oli Petroskoin suksitehtaan johtaja.
Edellisten sukupolvien hiljaisuudet on helppo nähdä ja niihin tarttua. Omiaan on paljon vaikeampi sanallistaa. Sirpa Kähkönen ymmärsi vasta yli viidenkymmenen ikäisenä, että hänen äitinsä oli itselleen tuntematon. Kuinka näin voi olla, miten ihminen muuttuu kahdeksi?
Riitta Kähkönen ihaili isäänsä, seppä ja kommunisti Lauri Tuomaista, joka vietti parhaat miesvuotensa Tammisaaren pakkotyölaitoksessa ja toisessa maailmansodassa. Sodasta palannut etäinen isä, joka kirjoitti runoja, oli tyttärelle suuren, täyttymättömän rakkauden kohde. Riitta oli atleettinen, kaunis ja lahjakas. Kuusitoistavuotiaana koettu liikenneonnettomuus muutti hänen elämänkulkunsa totaalisesti. Kirjassaan Kähkönen kuvaa 1950-luvun tytön elämää ja onnettomuuden jälkeistä dramaattista murrosta Riitta-äitinsä päiväkirjojen kautta.
36 uurnaa kertoo tanssilavoista, murtuneesta mielestä, liehuvista helmoista, 1960-luvun äidistä, amfetamiinia sisältäneistä Mirapront-laihdutuspillereistä, ahdistuksesta, vihasta ja psykoosin hetkistä. Kaikki talot, joissa Kähkösen suku on asunut, ovat kadonneet. Kirjassaan Kähkönen kertoo, kuinka luovalla työllä voidaan nostattaa takaisin kokonaisia taloja ja kaupunkeja ja vaalia kaivattujen, tuhottujen sukulaisten muistoa.
Hautaustoimesta kerrottiin, että perhehautaan mahtuu 36 uurnaa. Teoksessaan Kähkönen etsii äidilleen turvaksi 35 esinettä, jotka tämä saa mukaansa viimeiselle matkalle. Kaipuunsa voimalla hän pystyttää vielä yhden talon. Ovi on auki yöhön, laseja on täytetty viinillä ja vedellä, kenties juuri tänä yönä sisään astuvat kaikki ne, joita ei koskaan ole lakattu kaipaamasta ja ikävöimästä.
Sirpa Kähkönen (s. 1964) on yhteiskunnallisiin ja historiallisiin aiheisiin erikoistunut kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu romaaneja, novelleja, näytelmiä ja tietokirjallisuutta.
267 pages, Hardcover
First published August 16, 2023
120 people are currently reading
1157 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 184 reviews
September 19, 2024
Aloitin lukuvuoden viime vuoden Finlandia-voittajalla. Yleensä olen pitänyt finlandiapalkituista, tästä en. Saako olla pitämättä Finlandia-voittajasta? Olenko jotenkin tyhmä, jos en ymmärrä teoksen hienoutta? No, kaiken uhalla pyöristin provosoivasti 2,5 tähteä alaspäin kahteen.
Kirjaa on kehuttu vuolaasti, se on saanut upeita arvosteluja. Minusta kirja oli aluksi sekava ja tylsä. Ennakko-odotusten mukaisesti oletin kirjan kertovan äidin ja tyttären vaikeasta suhteesta, mutta Kähkönen aloittaakin kauempaa, isovanhemmistaan, tai sitäkin aiempaa. Jahkataan kauan ennen kuin päästään asiaan. Kerronta on sirpaleista ja epäkronologista. Lukijan pitää ponnistella ymmärtääkseen mistä ja kenestä puhutaan, kirjailija käyttää kiertoilmaisuja.
Voi ajatella, että kieli ja tarinan kulku on taidokasta. Tai sitten että se on tarkoituksettoman vaikeaa ja tyhjänpäiväistäkin.
”Apuanne pyydän, arvoisa puukansa. Siihen että en osaa olla neuvomatta.
Se on minun virheeni läheisessä suhteessa. Heti kun minä kuulen että jollakulla on hätä, huoli tai murhe, minä alan neuvoa miten siitä voi päästä. Minulle tulee itselleni hätä, että tästä en voi selvitä, mitä minä keksisin, pakkohan jotain on voida, ja sitten keksin! Joo! ja höläytän sen äkkiä ilmoille.
Pahoitan sillä nuorison mielen. He ovat toisenlaisia.”
Vasta loppupuolella päästään asiaan. Hankalaan, alkoholisoituneeseen, väkivaltaiseen äitiin, ja kirjailijan suhteeseen häneen. Olisin kaivannut enemmän tätä. Vasta lopussa asiat alkavat selkiytyä: mihin tällä kaikella alun pirstaloituneella jaarittelulla pyrittiin. Ehkä tämä pitäisi lukea heti perään toiseen kertaa, jolloin paremmin ymmärtäisi kokonaisuutta.
”Kun on kerran tullut äidiksi, ei voi enää tulla ei-äidiksi, peruutus on mahdoton, vaikka lapsi kuolisi tai itse hylkäisi lapsen.”
Kirjasta jäi kiusaantunut olo. Onko tämä autofiktiota vai pelkkää faktaa? Mikä on totta, onko joku osa keksittyä? Miksi kirjailija tilittää tällaista äidistään tämän kuoleman jälkeen? Kirjailijalla on varmasti ollut hankala äiti ja vaikea lapsuus, mutta miksi repostella sitä julkisesti näin? Tarinasta kuullaan vain yksi puoli, äiti ei enää pääse puolustautumaan. Paikoin kirja iljetti minua, eikä pelkästään sen takia mitä äidin kuvataan tehneen. Ajattelin laittaa tämän hankalan äidin takia Helmet-haasteen kohtaan ”Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo”, mutta monesti kirjailija itse ärsyttikin minua enemmän kuin äiti.
Uskon kyllä tämän kirjan kirjoittamisen olleen kirjailijalle itselleen terapeuttista. Olisin ehkä pitänyt enemmän puhtaasta fiktiosta, sekä selkeämmästä ilmaisusta. Tarina sinällään oli kertomisen arvoinen.
Tämä oli ensimmäinen Kähkönen minkä luin. Ei kannustanut lukemaan muita hänen teoksiaan.
Kirjaa on kehuttu vuolaasti, se on saanut upeita arvosteluja. Minusta kirja oli aluksi sekava ja tylsä. Ennakko-odotusten mukaisesti oletin kirjan kertovan äidin ja tyttären vaikeasta suhteesta, mutta Kähkönen aloittaakin kauempaa, isovanhemmistaan, tai sitäkin aiempaa. Jahkataan kauan ennen kuin päästään asiaan. Kerronta on sirpaleista ja epäkronologista. Lukijan pitää ponnistella ymmärtääkseen mistä ja kenestä puhutaan, kirjailija käyttää kiertoilmaisuja.
Voi ajatella, että kieli ja tarinan kulku on taidokasta. Tai sitten että se on tarkoituksettoman vaikeaa ja tyhjänpäiväistäkin.
”Apuanne pyydän, arvoisa puukansa. Siihen että en osaa olla neuvomatta.
Se on minun virheeni läheisessä suhteessa. Heti kun minä kuulen että jollakulla on hätä, huoli tai murhe, minä alan neuvoa miten siitä voi päästä. Minulle tulee itselleni hätä, että tästä en voi selvitä, mitä minä keksisin, pakkohan jotain on voida, ja sitten keksin! Joo! ja höläytän sen äkkiä ilmoille.
Pahoitan sillä nuorison mielen. He ovat toisenlaisia.”
Vasta loppupuolella päästään asiaan. Hankalaan, alkoholisoituneeseen, väkivaltaiseen äitiin, ja kirjailijan suhteeseen häneen. Olisin kaivannut enemmän tätä. Vasta lopussa asiat alkavat selkiytyä: mihin tällä kaikella alun pirstaloituneella jaarittelulla pyrittiin. Ehkä tämä pitäisi lukea heti perään toiseen kertaa, jolloin paremmin ymmärtäisi kokonaisuutta.
”Kun on kerran tullut äidiksi, ei voi enää tulla ei-äidiksi, peruutus on mahdoton, vaikka lapsi kuolisi tai itse hylkäisi lapsen.”
Kirjasta jäi kiusaantunut olo. Onko tämä autofiktiota vai pelkkää faktaa? Mikä on totta, onko joku osa keksittyä? Miksi kirjailija tilittää tällaista äidistään tämän kuoleman jälkeen? Kirjailijalla on varmasti ollut hankala äiti ja vaikea lapsuus, mutta miksi repostella sitä julkisesti näin? Tarinasta kuullaan vain yksi puoli, äiti ei enää pääse puolustautumaan. Paikoin kirja iljetti minua, eikä pelkästään sen takia mitä äidin kuvataan tehneen. Ajattelin laittaa tämän hankalan äidin takia Helmet-haasteen kohtaan ”Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo”, mutta monesti kirjailija itse ärsyttikin minua enemmän kuin äiti.
Uskon kyllä tämän kirjan kirjoittamisen olleen kirjailijalle itselleen terapeuttista. Olisin ehkä pitänyt enemmän puhtaasta fiktiosta, sekä selkeämmästä ilmaisusta. Tarina sinällään oli kertomisen arvoinen.
Tämä oli ensimmäinen Kähkönen minkä luin. Ei kannustanut lukemaan muita hänen teoksiaan.
October 30, 2023
Usein huomaan, että peräkkäin luetut kirjat liityvät toisiinsa. Tämän kirjan parina Maria Peuran Esikoinen - molemmissa (äärettömän) teemana vaikean äiti-lapsi -suhteen tunnetason kuvaus. Tämä romaani, jonka Kähkönen kirjoitti äitinsä kuoltua, tuo kontekstiin Kähkösen koko tuotannon: nyt on helppo ymmärtää, mistä Kuopio-sarja ammentaa, erityisesti sarjan loppupäässä kehittymään lähtevä uudenlainen tapa kirjoittaa. Se väistää kronologiaa, ammentaa tiedostamattomasta, kirjoittaa unenkaltaisesti mutta täysin kirkkaasti ja selkeästi, tajuttavasti ja oivaltavasti. Teksti on kaunista, soljuvaa, oivaltavaa.
Äiti on poissa, ja Kähkönen kirjoittaa hänet systeemistään. Perunkirjoittajana on Tuonen Tytti, ja vaikken koskaan ole tällaista ajatusta ajatellut, tunnistin hänet välittömästi. Mennään vuosikymmenten taakse, tutustutaan 36 esineeseen ja asiaan jotka kertovat siitä, miksi äidistä tuli sellainen kuin tuli. Mutta ei ranskalaisilla viivoilla, ei listana, vaan pyörteenä johon väkisin imeytyy - ja kirjan päättyessä tulee toiselta puolelta ulos jotenkin puhdistuneena, uudelleen järjestäytyneenä. Äidin elämän muutti myöhäisteinivuosien junaonnettomuus, ja sen myötä aivovamma joka muutti persoonallisuuden, teki väkivaltaiseksi - hirviöksi. Tätä kipeää kohtaa, ja muitakin suvun kipeitä kohtia Kähkönen tarkastelee viisaasti ja oivaltavasti.
Äiti on poissa, ja Kähkönen kirjoittaa hänet systeemistään. Perunkirjoittajana on Tuonen Tytti, ja vaikken koskaan ole tällaista ajatusta ajatellut, tunnistin hänet välittömästi. Mennään vuosikymmenten taakse, tutustutaan 36 esineeseen ja asiaan jotka kertovat siitä, miksi äidistä tuli sellainen kuin tuli. Mutta ei ranskalaisilla viivoilla, ei listana, vaan pyörteenä johon väkisin imeytyy - ja kirjan päättyessä tulee toiselta puolelta ulos jotenkin puhdistuneena, uudelleen järjestäytyneenä. Äidin elämän muutti myöhäisteinivuosien junaonnettomuus, ja sen myötä aivovamma joka muutti persoonallisuuden, teki väkivaltaiseksi - hirviöksi. Tätä kipeää kohtaa, ja muitakin suvun kipeitä kohtia Kähkönen tarkastelee viisaasti ja oivaltavasti.
December 19, 2023
"Unohtaminen on vääryyttä kokeneiden halventamista", kirjoittaa Sirpa Kähkönen. Finlandia-voittajaksi valittu 36 uurnaa on kirjoitettu muistamiseksi.
36 uurnaa sisältää paljon vihaa ja katkeruutta, mutta vielä enemmän surua ja ymmärrystä. Pahat sanat, joita lähimmille ihmisille toistellaan, kaikuvat kammottavina sukupolvesta toiseen. Kun ne on joskus sanottu, niiden vaikutus jää molempiin osapuoliin ja osapuolten väliin, mutta myös tuleviin sukupolviin. Sanat etäännyttävät, tekevät väkivaltaa, vaikka ne voisivat myös rakastaa ja hyväksyä.
Surujen ja menetysten, vääryyksien ja onnettomuuksien kanssa on jotenkin elettävä. Kähkösellä on hallussaan sanojen voima, jolla hän voi tehdä tiliä ylisukupolvisista kokemuksista. Asiat eivät tule valmiiksi, surut eivät tule surruiksi. Kun Kähkönen kirjoittaa äitinsä ja oman sukunsa "kipeästä", hän kirjoittaa myös omasta kipeästään ja meidän kaikkien kipeästä.
Onko kirjallisuudella mitään tärkeämpää tehtävää kuin muistaminen?
36 uurnaa sisältää paljon vihaa ja katkeruutta, mutta vielä enemmän surua ja ymmärrystä. Pahat sanat, joita lähimmille ihmisille toistellaan, kaikuvat kammottavina sukupolvesta toiseen. Kun ne on joskus sanottu, niiden vaikutus jää molempiin osapuoliin ja osapuolten väliin, mutta myös tuleviin sukupolviin. Sanat etäännyttävät, tekevät väkivaltaa, vaikka ne voisivat myös rakastaa ja hyväksyä.
Surujen ja menetysten, vääryyksien ja onnettomuuksien kanssa on jotenkin elettävä. Kähkösellä on hallussaan sanojen voima, jolla hän voi tehdä tiliä ylisukupolvisista kokemuksista. Asiat eivät tule valmiiksi, surut eivät tule surruiksi. Kun Kähkönen kirjoittaa äitinsä ja oman sukunsa "kipeästä", hän kirjoittaa myös omasta kipeästään ja meidän kaikkien kipeästä.
Onko kirjallisuudella mitään tärkeämpää tehtävää kuin muistaminen?
January 8, 2024
Ymmärrän miksi kirjailija on tämän kirjoittanut, mutta en erityisesti nauttinut sen lukemisesta. Eittämättä taitavasti kirjoitettu, mutta koin tekstin tekotaiteellisena, ja pateettisesti tunteellisena tavalla johon minun oli lukijana vaikea muodostaa yhteyttä ja uskoa.
October 22, 2023
Tämä oli yksi parhaista lukemistani tämän vuoden kirjoista. Pakahduttavan kiihkeä, kaunistelematon ja henkilökohtainen äiti-suhteen kuvaus, ja äidin kuoleman jälkeinen laajempikin oman suvun historian tarkastelu. Itselleni kirjan teki läheiseksi kirjan miljöö, koska olen sekä itse että oma sukuni elänyt aikanaan Kuopiossa ja olen kirjailijan kanssa hyvin samaa ikäpolvea. Monet murteelliset ilmaisut ja kasvatuksen periaatteet ovat tuttuja omastakin lapsuudestani. Ylisukupolvisten traumojen käsittely kirjassa päättyy jonkinlaiseen kauniiseen, viisaaseen ymmärrykseen ja anteeksiantoon. Kirjasta puuttui - ymmärrettävästi toki - isän ja siskon näkökulma, näitä jäin kaipaamaan ja niitä miettimään. Ehkä isä pääsee näkyvään osaan Kähkösen myöhemmässä tuotannossa?
May 17, 2024
Ollaan taas itselleni vaikeassa autofiktion lajityypissä, jossa koko ajan pohdin, olisiko teksti sittenkin pitänyt jättää julkaisematta vai tuleeko siinä esiin, jotain sellaista, mikä perustelee henkilökohtaisimpien tuntojen jakamista laajalle yleisölle. Tässä teoksessa Kähkönen käy läpi vaikeaa suhdettaan edesmenneeseen äitiinsä ja perkaa ylisukupolvisten traumojen syitä ja seurauksia.
Kähkönen on syntynyt 1960-luvulla ja hänen äitinsä on sota-ajan lapsia samoin kuin hänen vanhempiensa sukupolvi, joka on käynyt läpi itsenäistymisen ja siitä seuranneen sisällissodan ja kansan kahtiajakautumisen raskaan taipaleen. Kähkösen äidin elämään osuu vielä onnettomuus, joka muokkaa jo muutenkin huteralla pohjalla ollutta elämää entisestään.
Kirjassa on paljon yleistä siitä, kuinka monen sukupolven huonot kokemukset tiivistyvät eteenpäin siirtyessään jos niitä ei käsitellä - ja eihän niitä Suomessa ole ollut tapana käsitellä - ja monille havainnoille huomaan nyökytteleväni, kun tunnistan niistä oman sukuni sattumuksia. Aina välillä kirja lipsahtaa kuitenkin minun makuuni liian henkilökohtaiseen, vereslihalle jääneeseen Kähkösen ja hänen äitinsä väliseen hankauspintaan.
Kähkönen on syntynyt 1960-luvulla ja hänen äitinsä on sota-ajan lapsia samoin kuin hänen vanhempiensa sukupolvi, joka on käynyt läpi itsenäistymisen ja siitä seuranneen sisällissodan ja kansan kahtiajakautumisen raskaan taipaleen. Kähkösen äidin elämään osuu vielä onnettomuus, joka muokkaa jo muutenkin huteralla pohjalla ollutta elämää entisestään.
Kirjassa on paljon yleistä siitä, kuinka monen sukupolven huonot kokemukset tiivistyvät eteenpäin siirtyessään jos niitä ei käsitellä - ja eihän niitä Suomessa ole ollut tapana käsitellä - ja monille havainnoille huomaan nyökytteleväni, kun tunnistan niistä oman sukuni sattumuksia. Aina välillä kirja lipsahtaa kuitenkin minun makuuni liian henkilökohtaiseen, vereslihalle jääneeseen Kähkösen ja hänen äitinsä väliseen hankauspintaan.
January 30, 2024
Teos jätti ristiriitaisen olotilan. Pidin kovasti monista yksityiskohdista ja historian kertomisesta pienien konkreettisten esineiden kautta. Henkilöitä kuvailtiin myös hauskasti, kuten "Kaavin Kultamuna". Kuitenkin rakenne kuolleiden kanssa kohtaamisesta mielestäni tökki pahasti ja tuntui tehdyllä tehdyltä. Myös kielen tyyli näissä kohtauksissa ärsytti, sillä päähenkilö puhui äidilleen kuin lapselle. Keskustelua herätti teoksessa myös päiväkirjojen julkaiseminen: onko kuolleiden elämästä oikeutta kirjoittaa raadollisen tarkasti ja paljastaa ikäviä puolia ja jopa haukkua kuollutta?
Teos ei täysin säväyttänyt ja itselle myös ajankohta oli hieman huono ja keskittyminen välillä kärsi, mikä ei kylläkään johtunut teoksesta. Pääosin kuuntelin teoksen.
Teos ei täysin säväyttänyt ja itselle myös ajankohta oli hieman huono ja keskittyminen välillä kärsi, mikä ei kylläkään johtunut teoksesta. Pääosin kuuntelin teoksen.
January 6, 2024
Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui vuoden 2023 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon voittanut teos, Sirpa Kähkösen 36 uurnaa. Kirja oli minulle tosi vaikeaa luettavaa, sillä se kertoi Kähkösen ja hänen äitinsä vaikeasta suhteesta. Sitä toivoo aina, että lapsen ja vanhemman välit olisivat hyvät. Sirpa Kähkösen äidillä oli ongelmia, joista kerrottiin kirjassa romaanin keinoin. Kirjailija yrittää koota kaiken ikävyyden jälkeenkin jonkinlaista rauhaa heidän välilleen, mutta niitä ongelmia on ollut liikaa.
Kirjan takakannessa puhutaan myös rakkaudesta, niin että kirja olisi rakkaudentunnustus kuolleelle äidille. Ehkä se on sitten myös sitä. Lähinnä lukukokemus Sirpa Kähkösen teoksesta 36 uurnaa avasi esille hyvin vaikean ihmissuhteen.
Kirjan takakannessa puhutaan myös rakkaudesta, niin että kirja olisi rakkaudentunnustus kuolleelle äidille. Ehkä se on sitten myös sitä. Lähinnä lukukokemus Sirpa Kähkösen teoksesta 36 uurnaa avasi esille hyvin vaikean ihmissuhteen.
November 19, 2024
Soome kirjanduse olulisima Finlandia auhinna eelmisel aastal saanud Sirpa Kähköneni "36 urni. Eksimiste ajalugu" on täiesti minu masti kraam, tänavuste lemmikute hulka maandub üsna kindlalt.
On rahu tegemise öö, lahkunud ema teele saatmise öö. Lugeja ette laotuvad kolme põlvkonna naised ja nende põimumised ja lahknemised. Mustrid, millest tahetakse välja murda, aga mis ometi korduvad. Miks ma olen selline nagu olen, aga ema, või vanaema? Antud juhul jõuab kõik välja vanaisani, tema punameelsuse ja 1930ndatel Tammisaari sunnitöölaagris veedetud aastateni. Aga mitte see pole peamine teema (seda on Kähkönen juba varasemalt kajastanud), seekord on luubi all vanaisa mõju enda pere naistele. Naise elu mitme nurga pealt. Elusa mehe leseks olemine, lapse kaotus või soovimatud lapsed, ootused naisele 1940ndatel ja 1960ndatel. Ühelt poolt lisandus naisele vabadusi (ei peagi kogu aeg kalts käes ja pirukas ahjus olema, võib ka grillkioskist vorstikesi tuua, naised ja tipsutamine jne), teisalt vangistasid naised sageli end ise ("liha viha", dieedipillid).
Laste kasvatamine, see muidugi ka. Karm käsi, rasked sõnad, vähe hellust... nagu ikka sageli tol ajal.
Ja kuigi teemad on rasked, siis ei ole teksti üldine toon sugugi sünge või masendav, vastupidi, kaunis keeles ja mõista püüdes on Kähkönen pusinud oma esivanemate ja iseenda kallal.
On rahu tegemise öö, lahkunud ema teele saatmise öö. Lugeja ette laotuvad kolme põlvkonna naised ja nende põimumised ja lahknemised. Mustrid, millest tahetakse välja murda, aga mis ometi korduvad. Miks ma olen selline nagu olen, aga ema, või vanaema? Antud juhul jõuab kõik välja vanaisani, tema punameelsuse ja 1930ndatel Tammisaari sunnitöölaagris veedetud aastateni. Aga mitte see pole peamine teema (seda on Kähkönen juba varasemalt kajastanud), seekord on luubi all vanaisa mõju enda pere naistele. Naise elu mitme nurga pealt. Elusa mehe leseks olemine, lapse kaotus või soovimatud lapsed, ootused naisele 1940ndatel ja 1960ndatel. Ühelt poolt lisandus naisele vabadusi (ei peagi kogu aeg kalts käes ja pirukas ahjus olema, võib ka grillkioskist vorstikesi tuua, naised ja tipsutamine jne), teisalt vangistasid naised sageli end ise ("liha viha", dieedipillid).
Laste kasvatamine, see muidugi ka. Karm käsi, rasked sõnad, vähe hellust... nagu ikka sageli tol ajal.
Ja kuigi teemad on rasked, siis ei ole teksti üldine toon sugugi sünge või masendav, vastupidi, kaunis keeles ja mõista püüdes on Kähkönen pusinud oma esivanemate ja iseenda kallal.
January 2, 2024
Lähdin lukemaan tätä kirjaa jotenkin varovasti, varoen, kaarellen ja varpaillaan. En tiedä mikä pelotti; Finlandia-palkinto, korkeakirjallisuus, etten (taaskaan) tajuaisi tekstiä tai että tematiikka menisi ohi, viittaukset yli hilseen.
Tai ehkä kuitenkin eniten jännitin sitä, että teos tulisi liian lähelle, että sen aihe, iänikuinen dilemma äiti-tytärsuhde ja suvun naisten kertymät, joita raahataan mukana, tajuaa sitä tai ei, avaisi jotain suljettua, jotain mitä ei ole vielä edes avattu.
Ja nyt kkirja on luettu ja rakastin sitä!!!
Teos oli upea, puhutteleva, intiimi, hauskakin ja suosittelen kyllä itsekullekin (tässä tapauksessa naisoletetulle, ainakin meille reilusti viisikymppisille).
Nyt olisi ihana pystyä puhumaan kirjasta esim oman äidin kanssa, kerimään sitä perinnön taakkaa, tekemään perunkirjoitusta suvussa kulkeneista (taas tietenkin ) puhumattomista traumoista tai niistä aivan liian suureen ääneen puheajan täyttäneistä (aivan mitättömistä) sivupoluista ja tokaisuista. Mutta, no can do, minkäs teet. Pohdin ja puntaroin itsekseni. Mutta pohdittavaa ja puntaroitavaa tästä kirjasta jäi. Paljon jäi mielen päälle ja allekin. Ja hyvä niin.
Niin ja siis, vielä kerran, rakastin tätä kirjaa.
En lähde tähän ahtaaseen tilaan kirjoittamaan ”juonesta” tai muuta istestäänselvyyttä, jonka kaiketi ”kaikki” jo tietävät, mutta sanon, että
Pidin Kähkösen kertojaratkaisuista.
Pidin intiimistä tunnelmasta, johon teksti upotti.
Pidin siitä, että teksti vangitsi lukijan tilaan, yksiöön, kirjailijan, äidin ja Tytin kanssa perunkirjoitusta tekemään, Vaikka leijaili siinä tilassa Kähkösen suvun naisia muutenkin, mutta ei ollut liian ahdasta. Kirjailijalla oli hyvin langat käsissään.
Intiimin tunnelman lisäksi ihastutti huumori - nauroin monta kertaa vaikka ei nyt mikään hupikirja ollutkaan mutta elämän kolikot ja molemmat puolet ja naurun läpi koomikon kyyneleet. Tiedätte.
Mutta huomasin, että koko Kuopio-sarjahan tässä tulee aukeamaan aivan uudella tavalla. Olin hämmentynyt, jotenkin, että eikö ollutkaan ”fiktiota”, mutta kun hyväksyin asian tilan (vaikkei se nyt suoranaisesti minun hyväksymistäni vaadikaan), hiipi ajatuksiin, että tässähän aukeaa aivan uudenlaisia tasoja koko sarjaan (se juttu mikä pelottaa aina hyvässä kirjallisuudessa, että ei vaan tajua kaikkia kerroksia…) pitänee ottaa Kuopio-sarja uudelleen lukuun.
Ymmärrän myös kirjailijan rajauksen tapahtumien ja henkilögallerian suhteen, mutta kaipasin myös Riitan miehen kuulumista tarinaan. Jos siis elämä äidin kanssa oli epätasaista aallokkoa, niin isän isän rooli perheessä kiinnosti (olkoonkin avioero).
Mutta, kaiken kaikkiaan, teos oli aivan uudenlaista Sirpa Kähköstä.
Intiimiä, rohkeaa puhuttelevaan tyyliin kirjoitettua, pelotonta keskustelua, pelottomia ajatuksia ilman turhia vastarintoja.
Tai ehkä kuitenkin eniten jännitin sitä, että teos tulisi liian lähelle, että sen aihe, iänikuinen dilemma äiti-tytärsuhde ja suvun naisten kertymät, joita raahataan mukana, tajuaa sitä tai ei, avaisi jotain suljettua, jotain mitä ei ole vielä edes avattu.
Ja nyt kkirja on luettu ja rakastin sitä!!!
Teos oli upea, puhutteleva, intiimi, hauskakin ja suosittelen kyllä itsekullekin (tässä tapauksessa naisoletetulle, ainakin meille reilusti viisikymppisille).
Nyt olisi ihana pystyä puhumaan kirjasta esim oman äidin kanssa, kerimään sitä perinnön taakkaa, tekemään perunkirjoitusta suvussa kulkeneista (taas tietenkin ) puhumattomista traumoista tai niistä aivan liian suureen ääneen puheajan täyttäneistä (aivan mitättömistä) sivupoluista ja tokaisuista. Mutta, no can do, minkäs teet. Pohdin ja puntaroin itsekseni. Mutta pohdittavaa ja puntaroitavaa tästä kirjasta jäi. Paljon jäi mielen päälle ja allekin. Ja hyvä niin.
Niin ja siis, vielä kerran, rakastin tätä kirjaa.
En lähde tähän ahtaaseen tilaan kirjoittamaan ”juonesta” tai muuta istestäänselvyyttä, jonka kaiketi ”kaikki” jo tietävät, mutta sanon, että
Pidin Kähkösen kertojaratkaisuista.
Pidin intiimistä tunnelmasta, johon teksti upotti.
Pidin siitä, että teksti vangitsi lukijan tilaan, yksiöön, kirjailijan, äidin ja Tytin kanssa perunkirjoitusta tekemään, Vaikka leijaili siinä tilassa Kähkösen suvun naisia muutenkin, mutta ei ollut liian ahdasta. Kirjailijalla oli hyvin langat käsissään.
Intiimin tunnelman lisäksi ihastutti huumori - nauroin monta kertaa vaikka ei nyt mikään hupikirja ollutkaan mutta elämän kolikot ja molemmat puolet ja naurun läpi koomikon kyyneleet. Tiedätte.
Mutta huomasin, että koko Kuopio-sarjahan tässä tulee aukeamaan aivan uudella tavalla. Olin hämmentynyt, jotenkin, että eikö ollutkaan ”fiktiota”, mutta kun hyväksyin asian tilan (vaikkei se nyt suoranaisesti minun hyväksymistäni vaadikaan), hiipi ajatuksiin, että tässähän aukeaa aivan uudenlaisia tasoja koko sarjaan (se juttu mikä pelottaa aina hyvässä kirjallisuudessa, että ei vaan tajua kaikkia kerroksia…) pitänee ottaa Kuopio-sarja uudelleen lukuun.
Ymmärrän myös kirjailijan rajauksen tapahtumien ja henkilögallerian suhteen, mutta kaipasin myös Riitan miehen kuulumista tarinaan. Jos siis elämä äidin kanssa oli epätasaista aallokkoa, niin isän isän rooli perheessä kiinnosti (olkoonkin avioero).
Mutta, kaiken kaikkiaan, teos oli aivan uudenlaista Sirpa Kähköstä.
Intiimiä, rohkeaa puhuttelevaan tyyliin kirjoitettua, pelotonta keskustelua, pelottomia ajatuksia ilman turhia vastarintoja.
November 20, 2023
Tämä ei ole romaani, kuten kirjailija itse useaan otteeseen kirjassaan toteaa. Tämä on perunkirjoitus, tilinteko, jäähyväiskirje ja eleginen itkuvirsi, joka vaikerretaan lunastamattoman äidinrakkauden perään.
Kuopio-sarjassaan mikrohistorioinnissa kunnostautunut Kähkönen on perustanut kirjailijanuransa sukunsa tarinalle, jolle äidin kuoleman käsittelystä syttynyt 36 uurnaa tuntuu olevan vähintäänkin henkinen ja hyvin henkilökohtainen päätepiste. Pidäkkeettömässä tilityksessä kirjailija hakee syitä sukupolvelta seuraavalle siirretylle tuskalle, sotien traumojen periytymiselle ja pyrkii antamaan anteeksi. Teos on valtavan koskettava ja riipaiseva.
Kirjailijan äiti, Riitta, syntyi talvisodan ja jatkosodan väliseen hauraaseen välirauhaan, vankileirillä viruneelle punikki-isälle ja äidille, joka purki katkeruutensa dervissinä ympäri tupaa tanssineeseen tyttäreensä. Riitta räiskyi kuin toimiva tulivuori pienessä tuvassa, ja olisi voinut olla mitä vaan laveassa maailmassa. Viimeistään järjestelyveturin numero 346 ja linja-auton yhteentörmäys sinetöi Riitan kohtalon, aivovamma tekee sodanjälkeisessä Suomessa aikuistumisen kynnyksellä eläneestä nuoresta naisesta mosaiikkia, halkeilleista palasista kootun ja kömpelöin käsin yhteen liimatun oikukkaan olennon. Tämän suunnattoman epäoikeudenmukaisuuden kautta Kähkönen antaa äidilleen oikeutuksen ja synninpäästön tämän myöhempiin toimiin.
Riitan perunkirjoitus tapahtuu suvun alkukodissa, jonka lattioita peittää resuisista rääsyistä, kuolleista veljistä, punatähdistä, väkivalloin sammutetuista haaveista, vallankumouksesta, pakkosyötöstä ja kuritushuoneesta kudotut räsymatot. Pesänselvitystä johtaa lempein ottein Tuonen tytti ja manan maille jo menneet sukulaiset kerääntyvät ruumiinvalvojaisiin yksi kerrallaan. Viimein kuolleet saavat rauhan, ja lopun vimmainen tilitys oksentaa ulos ylisukupolvisen painolastin, jonka äidinäiti hiljaa motkottaen saapuu siivoamaan varpuluudalla unenomaisessa epilogissa. Lopulta alkukodista on lähdettävä vaikkei haluaisi, taakseen katsomatta kuin Orfeus.
Kähkönen valjastaa käyttöönsä koko potentiaalinsa, pitkän uran varrella hioutuneen kielenkäytön, historiansa sekä itsetuntemuksensa ja päästää valloilleen tunneryöpyn, joka koskettaa, hämmentää ja ajoittain vieraannuttaa. Kirjassa käytetään myös kiintoisia typografisia tyylivalintoja ja erityisen painokkaita kohtia nostetaan esiin fraktuuralla.
36 uurnaa on hauraan kronologian ja tajunnanvirran varaan rakennettuna ajoittain haastavasti seurattava, mutta tapahtumat ja niiden ajoitukset eivät lopulta ole millään muotoa merkittäviä, kun lukija jää vereslihalle viisaan ja tunnepitoisen tekstin äärellä.
Kuopio-sarjassaan mikrohistorioinnissa kunnostautunut Kähkönen on perustanut kirjailijanuransa sukunsa tarinalle, jolle äidin kuoleman käsittelystä syttynyt 36 uurnaa tuntuu olevan vähintäänkin henkinen ja hyvin henkilökohtainen päätepiste. Pidäkkeettömässä tilityksessä kirjailija hakee syitä sukupolvelta seuraavalle siirretylle tuskalle, sotien traumojen periytymiselle ja pyrkii antamaan anteeksi. Teos on valtavan koskettava ja riipaiseva.
Kirjailijan äiti, Riitta, syntyi talvisodan ja jatkosodan väliseen hauraaseen välirauhaan, vankileirillä viruneelle punikki-isälle ja äidille, joka purki katkeruutensa dervissinä ympäri tupaa tanssineeseen tyttäreensä. Riitta räiskyi kuin toimiva tulivuori pienessä tuvassa, ja olisi voinut olla mitä vaan laveassa maailmassa. Viimeistään järjestelyveturin numero 346 ja linja-auton yhteentörmäys sinetöi Riitan kohtalon, aivovamma tekee sodanjälkeisessä Suomessa aikuistumisen kynnyksellä eläneestä nuoresta naisesta mosaiikkia, halkeilleista palasista kootun ja kömpelöin käsin yhteen liimatun oikukkaan olennon. Tämän suunnattoman epäoikeudenmukaisuuden kautta Kähkönen antaa äidilleen oikeutuksen ja synninpäästön tämän myöhempiin toimiin.
Riitan perunkirjoitus tapahtuu suvun alkukodissa, jonka lattioita peittää resuisista rääsyistä, kuolleista veljistä, punatähdistä, väkivalloin sammutetuista haaveista, vallankumouksesta, pakkosyötöstä ja kuritushuoneesta kudotut räsymatot. Pesänselvitystä johtaa lempein ottein Tuonen tytti ja manan maille jo menneet sukulaiset kerääntyvät ruumiinvalvojaisiin yksi kerrallaan. Viimein kuolleet saavat rauhan, ja lopun vimmainen tilitys oksentaa ulos ylisukupolvisen painolastin, jonka äidinäiti hiljaa motkottaen saapuu siivoamaan varpuluudalla unenomaisessa epilogissa. Lopulta alkukodista on lähdettävä vaikkei haluaisi, taakseen katsomatta kuin Orfeus.
Kähkönen valjastaa käyttöönsä koko potentiaalinsa, pitkän uran varrella hioutuneen kielenkäytön, historiansa sekä itsetuntemuksensa ja päästää valloilleen tunneryöpyn, joka koskettaa, hämmentää ja ajoittain vieraannuttaa. Kirjassa käytetään myös kiintoisia typografisia tyylivalintoja ja erityisen painokkaita kohtia nostetaan esiin fraktuuralla.
36 uurnaa on hauraan kronologian ja tajunnanvirran varaan rakennettuna ajoittain haastavasti seurattava, mutta tapahtumat ja niiden ajoitukset eivät lopulta ole millään muotoa merkittäviä, kun lukija jää vereslihalle viisaan ja tunnepitoisen tekstin äärellä.
February 3, 2024
Tämä on Sirpa Kähkösen äidin ja samantien koko suvun perunkirjoitus. Tilikirja, johon kirjataan kaikki ylisukupolviset traumat ja tunteet, vihasta rakkauteen. Surutyö, joka on tehtävä, jotta vapaus koittaisi. Olipa hyvä, että luin tämän Kuopio-sarjan päätteeksi. Kaikki se, minkä kuvittelin olevan Sirpan omaa, saa tässä kirjassa siunauksensa.
September 1, 2023
Kuopiolaislähtöinen Sirpa Kähkönen onnistuu uutuuskirjassaan 36 uurnaa: väärässä olemisen historia, mainiosti ainakin kahdella tapaa. Kirjan aihe, sukupolviketjun vaikutus, erityisesti äidin ja tyttären suhteen vaikutus, omaan itseensä, on kirjallisuudessa yksi eniten käsitelty teema. Kähkönen onnistuu kuitenkin tarttumaan aiheeseen luovasti ja omaperäisesti. Toisekseen jää vaikutelma, että hän onnistuu omalta kohdaltaan ”puhdistamaan pöydän” varsin hyvin suhteessa äitiinsä. Tässä häntä auttaa se, että hän löytää äitinsä kuoleman jälkeen tämän nuoruuden päivä/muistikirjat.
Kirjan nimi tulee siitä, että Kähkösen sukuhauta varattiin yli sata vuotta sitten niin suureksi, että sinne mahtuisi nyt 36 ihmisen tuhkauurnat. Alun runsaat sata sivua ovat tietokirjaa Kähkösen esivanhemmista. Erityisesti isoisä Laurin synkkiä punikki- ja vankilavaiheita kuvataan tarkkaan.
Kun itse oppi ymmärtämään Mikael Niemen avustuksella kasvaneensa tornionjokilaaksolaisessa kulttuurissa, joka perustui ei-kehumiselle, on hämmentävää lukea Kähkösen kasvaneen kulttuurissa, jossa lasten haukkuminen ja vähättely oli tavanomaista. Isoäiti Anna Helenan anopin mukaan Kuavilta ei tule mittään hyvvee! Sekä Kähkönen itse että hänen äitinsä ovat olleet vahinkolapsia ja molemmat ovat saaneet kuulla, että olisi ollut parempi jos et olisi syntynytkään.
Kähkösen ja minun suvun vaiheet leikkaavat helmikuussa 1940. Minun tätini kuoli Kuopion pommituksissa, mutta kirjan isoäiti ”juoksee Mölymäeltä suojaan ja vieras mies peittää hänet ja lapsen lakanan alle lumihankeen”. Kirjailijan äiti, Riitta, kasvaa kovassa kurissa, on nuorena lahjakas urheilija, mutta teini-iän liikenneonnettomuus ilmeisesti kolauttaa tyttöä raiteiltaan. Riittasta tulee hankala persoona alkoholiongelmineen. Tyttären kanssa välit ovat tämän murrosiästä lähtien kylmäävät. Äidin tunnuslauseita on, perkele periksi ei anneta.
Äiti ei antanut Sirpalle periksi tämän saadessa lapsen, vaan muisteli Sirpan odottamisen ja synnyttämisen vaikeutta. Vaikka muuten Kähkönen piirtää täydentuntuisen kuvan äitisuhteestaan, hän ei sano sanaakaan siitä mitä äiti oli isoäitinä. Tämä puhuu paljon.
Paljon puhuu myös se, että Kähkösellä on isä, jonka nimeä hän kantaa, mutta isää ei kirjassa ole kuin pienessä kirjasitaatissa. Tuleekohan Kähköseltä Annie Ernauxin tapaan kirja myös isästään?
36 uurnaa on hankala luokiteltava. Alku on kuin tietokirjaa, mutta omakohtainen sydänverellä kirjoitettu osuus ei ole lainkaan fiktiota joten ei sitä voi autofiktioksikaan sanoa. Luokittelut sikseen Kähkönen on kirjoittanut puhuttelevan kirjavuoden kirkkaan tähden, vaikka hänellä tuntuu olevan vaikeuksia panna toisteista muistovirtaa poikki.
Herutan viiden sijasta 4,5 tähteä, koska olisin odottanut sanottavan teemaan liittyen jotakin omasta isästä sekä äidin isoäitiydestä. Mielenkiinnolla odotan tuleeko näihin vastaus Kähkösen myöhemmässä tuotannossa.
Kirjan nimi tulee siitä, että Kähkösen sukuhauta varattiin yli sata vuotta sitten niin suureksi, että sinne mahtuisi nyt 36 ihmisen tuhkauurnat. Alun runsaat sata sivua ovat tietokirjaa Kähkösen esivanhemmista. Erityisesti isoisä Laurin synkkiä punikki- ja vankilavaiheita kuvataan tarkkaan.
Kun itse oppi ymmärtämään Mikael Niemen avustuksella kasvaneensa tornionjokilaaksolaisessa kulttuurissa, joka perustui ei-kehumiselle, on hämmentävää lukea Kähkösen kasvaneen kulttuurissa, jossa lasten haukkuminen ja vähättely oli tavanomaista. Isoäiti Anna Helenan anopin mukaan Kuavilta ei tule mittään hyvvee! Sekä Kähkönen itse että hänen äitinsä ovat olleet vahinkolapsia ja molemmat ovat saaneet kuulla, että olisi ollut parempi jos et olisi syntynytkään.
Kähkösen ja minun suvun vaiheet leikkaavat helmikuussa 1940. Minun tätini kuoli Kuopion pommituksissa, mutta kirjan isoäiti ”juoksee Mölymäeltä suojaan ja vieras mies peittää hänet ja lapsen lakanan alle lumihankeen”. Kirjailijan äiti, Riitta, kasvaa kovassa kurissa, on nuorena lahjakas urheilija, mutta teini-iän liikenneonnettomuus ilmeisesti kolauttaa tyttöä raiteiltaan. Riittasta tulee hankala persoona alkoholiongelmineen. Tyttären kanssa välit ovat tämän murrosiästä lähtien kylmäävät. Äidin tunnuslauseita on, perkele periksi ei anneta.
Äiti ei antanut Sirpalle periksi tämän saadessa lapsen, vaan muisteli Sirpan odottamisen ja synnyttämisen vaikeutta. Vaikka muuten Kähkönen piirtää täydentuntuisen kuvan äitisuhteestaan, hän ei sano sanaakaan siitä mitä äiti oli isoäitinä. Tämä puhuu paljon.
Paljon puhuu myös se, että Kähkösellä on isä, jonka nimeä hän kantaa, mutta isää ei kirjassa ole kuin pienessä kirjasitaatissa. Tuleekohan Kähköseltä Annie Ernauxin tapaan kirja myös isästään?
36 uurnaa on hankala luokiteltava. Alku on kuin tietokirjaa, mutta omakohtainen sydänverellä kirjoitettu osuus ei ole lainkaan fiktiota joten ei sitä voi autofiktioksikaan sanoa. Luokittelut sikseen Kähkönen on kirjoittanut puhuttelevan kirjavuoden kirkkaan tähden, vaikka hänellä tuntuu olevan vaikeuksia panna toisteista muistovirtaa poikki.
Herutan viiden sijasta 4,5 tähteä, koska olisin odottanut sanottavan teemaan liittyen jotakin omasta isästä sekä äidin isoäitiydestä. Mielenkiinnolla odotan tuleeko näihin vastaus Kähkösen myöhemmässä tuotannossa.
December 26, 2023
interesting piece of writing as a whole, took sudden turns and surprised multiple times.
Finnish literature in general deals a lot with the war and its aftermath, intergenerational trauma and coping with the losses and the fast gains on western "welfare", an interesting base for a story. You gain something, you lose something, stories are the only way to remember though remembering changes.
This had interesting twists and turns on being a woman, wanting to push yourself, being distant from your self and your kin.
Finnish literature in general deals a lot with the war and its aftermath, intergenerational trauma and coping with the losses and the fast gains on western "welfare", an interesting base for a story. You gain something, you lose something, stories are the only way to remember though remembering changes.
This had interesting twists and turns on being a woman, wanting to push yourself, being distant from your self and your kin.
June 2, 2024
36 uurnaa toimii kauniisti kirjoitettuna tilinpäätöksenä varmasti kirjoittajalleen, mutta tätä lukijaa se vähän masensi. Tätä se suomalainen perimä on, traumoja täynnä.
May 8, 2025
Ühest küljest väga rikas ja poeetiline soome keel. Korduvad motiivid, mis mõjuvad. Killukesed Soome ajaloost. Mingid vilksatused mütoloogiast. Sähkönen oskab sõna kasutada ja sellega pilte luua.
Teisest küljest on see üks neid raamatuid, mida ma pidin tõesti jõuga lugema, et lõpuni jõuda. Eks seda põlvkondade kaupa edasi kanduvat traumat ja taaka ja rasket lapsepõlve ja vanemaid, kes ei oska, ei taha ja ei suuda, on juba kirjutatud ka. Mõnikord ka mingi selginemiseni või katarsiseni või siis vähemalt arusaamiseni teistest ja/või iseendast. Siin oli küll püüdu õigustada ühte või teist, aga see ei viinud mitte kuskile välja, vaid jäi selliseks pooles vinnas passiivseks ja valikuliseks selveteraapiaks.
Teisest küljest on see üks neid raamatuid, mida ma pidin tõesti jõuga lugema, et lõpuni jõuda. Eks seda põlvkondade kaupa edasi kanduvat traumat ja taaka ja rasket lapsepõlve ja vanemaid, kes ei oska, ei taha ja ei suuda, on juba kirjutatud ka. Mõnikord ka mingi selginemiseni või katarsiseni või siis vähemalt arusaamiseni teistest ja/või iseendast. Siin oli küll püüdu õigustada ühte või teist, aga see ei viinud mitte kuskile välja, vaid jäi selliseks pooles vinnas passiivseks ja valikuliseks selveteraapiaks.
December 27, 2025
Pidättelin itkua monessa kohtaa lukiessani tätä kirjaa. Ylisukupolvisia traumoja, haavoja, selviytymistä. Kaunista suomen kieltä. Tuntuu että sain itsekin tästä kirjasta irti tunnetasolla jotain, jota en vielä osaa oikein kuvailla.
Muutama ote kirjasta. Nämä mm. jäivät mieleen.
"Minä olin sinussa kerällä, minä olin sinussa langalla kiinni, elämänlangalla, sinä olet minussa, kuolemansiteellä, sinä olet säkeinen säkeissäni, syy minun syissäni, langansyissä, sinä olet tervainen touvi ja silmukka köydessä." s. 138.
"Kun jokin yllättävä kohtaa meitä, haavat alkavat puhua. " s. 167.
En ihmettele yhtään, että tämä teos on Finlandia-voittaja.
Muutama ote kirjasta. Nämä mm. jäivät mieleen.
"Minä olin sinussa kerällä, minä olin sinussa langalla kiinni, elämänlangalla, sinä olet minussa, kuolemansiteellä, sinä olet säkeinen säkeissäni, syy minun syissäni, langansyissä, sinä olet tervainen touvi ja silmukka köydessä." s. 138.
"Kun jokin yllättävä kohtaa meitä, haavat alkavat puhua. " s. 167.
En ihmettele yhtään, että tämä teos on Finlandia-voittaja.
December 26, 2023
4.5/5⭐️
January 25, 2024
Kunpa minunkin äitinikin kirjoittaisi yhteiskunnallisesti vaikuttavaa päiväkirjaa.
March 17, 2024
3.5 tähteä
October 30, 2024
Mielestäni upeimmat lukukokemukset pysäyttävät ajattelemaan ja ravistelevat aikaisempia näkemyksiä ja ennakko-oletuksia. Tämä tarina oli juuri sellainen. Koin, että teos lisäsi ymmärrystä ja empatiaa sellaisia asenteita ja ihmisiä kohtaan, joihin en “normaalisti” pysty samaistumaan ja joiden toimintaa en ymmärrä ja hyväksy. En tiedä onko myös liioittelua sanoa, että uskon oivaltaneeni jotain suomalaisesta juroudesta, jossa ei liioin näytetä tunteita eikä osoiteta hellyyttä.
Teos käsitteli upeasti ylisukupolvisia traumoja ja kuvasi, miten katkeruus ja kylmät asenteet siirtyvät äidiltä tyttärelle. On aina pysäyttävää kuulla tarinoita niin erinäköisestä Suomesta, kuin jossa itse saan nyt elää.
Teos kuunneltu äänikirjana.
4/5
Teos käsitteli upeasti ylisukupolvisia traumoja ja kuvasi, miten katkeruus ja kylmät asenteet siirtyvät äidiltä tyttärelle. On aina pysäyttävää kuulla tarinoita niin erinäköisestä Suomesta, kuin jossa itse saan nyt elää.
Teos kuunneltu äänikirjana.
4/5
February 22, 2024
Vaikka olen itse syntynyt 1990-luvulla, tämä kirja resonoi ja kovin. Tunnistin kuopiolaisen miljöön lisäksi hyvin monia asenteita ja puhetapoja; jotain sellaista suomalaisesta kulttuurista mitä on vaikea pukea sanoiksi.
Arvostan, että kirjailija on kirjoittanut näin rohkeasti itselleen kipeästä ihmissuhteesta. On edelleen hieman tabu kirjoittaa tällaisista aiheista, koska aina tulisi ymmärtää sitä väärin tehnyttä. (Täälläkin on arvosteltu miten kirjailija on kirjoittanut tällaisen teoksen äidistään. Väkivaltainen alkoholisti saa kohdakseen ulkopuolisten ymmärrystä, sillä onhan hän jotain lähes pyhää, hän on äiti. Vaikka olikin välillä aivan kauhea sellainen. Edes nyky-yhteiskunnassa ei ole soveliasta väittää jotain muuta.) Ulkopuolisten on vaikea ymmärtää lapsen tunteiden ristiriitaisuutta rakkauden ja vihan välillä vanhempaa kohtaan.
Mutta kuten usein kaltoin kohdellut lapset, myös kirjailija puhuu lopussa äidistään varsin rakastavaan sävyyn, ’äiti-rakas’, ja on selvää, että kaikista kauheuksista huolimatta äidin menettäminen on tehnyt kipeää.
Teos herätti halun alkaa kaivella omaakin sukupuuta ja historiaa. Harmillisesti omalta suvulta ei tiettävästi ole jäänyt päiväkirjoja tai tekstejä tutkittavaksi.
Tämä on teos, joka voi tarjota jopa eheyttävän kokemuksen suurille ikäluokille ja heidän lapsilleen - mahdollisesti avaten sukujen saloja myös lapsenlapsien sukupolvelle, jos innostuu tämän myötä tutkimaan oman perheensä historiaa.
Arvostan, että kirjailija on kirjoittanut näin rohkeasti itselleen kipeästä ihmissuhteesta. On edelleen hieman tabu kirjoittaa tällaisista aiheista, koska aina tulisi ymmärtää sitä väärin tehnyttä. (Täälläkin on arvosteltu miten kirjailija on kirjoittanut tällaisen teoksen äidistään. Väkivaltainen alkoholisti saa kohdakseen ulkopuolisten ymmärrystä, sillä onhan hän jotain lähes pyhää, hän on äiti. Vaikka olikin välillä aivan kauhea sellainen. Edes nyky-yhteiskunnassa ei ole soveliasta väittää jotain muuta.) Ulkopuolisten on vaikea ymmärtää lapsen tunteiden ristiriitaisuutta rakkauden ja vihan välillä vanhempaa kohtaan.
Mutta kuten usein kaltoin kohdellut lapset, myös kirjailija puhuu lopussa äidistään varsin rakastavaan sävyyn, ’äiti-rakas’, ja on selvää, että kaikista kauheuksista huolimatta äidin menettäminen on tehnyt kipeää.
Teos herätti halun alkaa kaivella omaakin sukupuuta ja historiaa. Harmillisesti omalta suvulta ei tiettävästi ole jäänyt päiväkirjoja tai tekstejä tutkittavaksi.
Tämä on teos, joka voi tarjota jopa eheyttävän kokemuksen suurille ikäluokille ja heidän lapsilleen - mahdollisesti avaten sukujen saloja myös lapsenlapsien sukupolvelle, jos innostuu tämän myötä tutkimaan oman perheensä historiaa.
January 14, 2024
Luin Kähkösen 36 uurnaa kauan. Odotin selkeämmin jäsenneltyä tekstiä, tarinaa joka keskittyisi äitiin, mutta Kähkönen onkin valinnut hyvin hajanaisen rakenteen. Pääteemaa, eli äitiä, lähestytään monen mutkan kautta, kuin kissa kuumaa puuroa. Muistelu alkaa suvun tarinalla, isovanhemmista. Kuopio-sarjaa lukenut osasi kertoa, että osa henkilöistä ja tapahtumista on ollut jossain muodossaan jo näissä kirjoissa. Ehkäpä Kähkösen aiemman tuotannon lukemisesta olisi ollut apua tarinan sisäistämisessä. Nyt Kähkönen puhelee kuin itsekseen, olettaen että asiat ovat entuudestaan tuttuja. Hitaasti ne siitä hahmottuivat, mutta aikaa se otti.
Suvun tarina on surullinen. On merille kuolleita, Neuvostoliittoon kadonneita, kuritushuoneelle lukittuja, sodassa haavoittuneita, iäksi rikottuja. Kähkösen äidin rikkoo aivovamma, jonka hän saa nuorena tyttönä linja-auto-onnettomuudessa. Kovat kivut ja impulssiherkkyys johtavat raivokohtauksiin, katkeruuteen ja päihdeongelmiin, vihaan omaa lasta kohtaan, joka vei nuoruuden ja myöhemmin isoisän rakkauden. Pieni Sirpa on raivottaren edessä voimaton. Kun olot olivat noin hirveät, miksei siihen puututtu? Missä oli isä, suku, naapurit, sosiaalihuolto? Tässä kirjassa Kähkönen pyrkii ymmärtämään äitiään, jota hän on vihannut mutta samalla rakastanut. Vasta aikuisena hän on alkanut todella ymmärtää äitiään, mutta miksi se tuntuu laihalta lohdulta?
Suvun tarina on surullinen. On merille kuolleita, Neuvostoliittoon kadonneita, kuritushuoneelle lukittuja, sodassa haavoittuneita, iäksi rikottuja. Kähkösen äidin rikkoo aivovamma, jonka hän saa nuorena tyttönä linja-auto-onnettomuudessa. Kovat kivut ja impulssiherkkyys johtavat raivokohtauksiin, katkeruuteen ja päihdeongelmiin, vihaan omaa lasta kohtaan, joka vei nuoruuden ja myöhemmin isoisän rakkauden. Pieni Sirpa on raivottaren edessä voimaton. Kun olot olivat noin hirveät, miksei siihen puututtu? Missä oli isä, suku, naapurit, sosiaalihuolto? Tässä kirjassa Kähkönen pyrkii ymmärtämään äitiään, jota hän on vihannut mutta samalla rakastanut. Vasta aikuisena hän on alkanut todella ymmärtää äitiään, mutta miksi se tuntuu laihalta lohdulta?
February 4, 2024
Vuoden 2023 Finlandia-voittajassa Sirpa Kähkönen kirjoittaa äitinsä kuoleman innoittamana sadan vuoden edestä suomalaista sukuhistoriaa. Käsiteltyihin aiheisiin kuuluvat mm. sisällissota, Neuvostoliittoon paennut ja sieltä palannut isoisä, vaikea äitisuhde, alkoholismi ja naisten ulkonäköpaineet. Voisi siis melkein sanoa, että kaikki suomalaisen kirjallisuuden kliseet ovat tarjolla kuin seisovassa pöydässä.
36 uurnaa on hyvin kirjoitettu ja sujuva romaani, mutta ainakin itselläni mitään vau-efektiä ei syntynyt. Kirja on hyvälaatuinen historiallinen romaani, mutta yhtä ansioituneita on kirjoitettu jo kymmenittäin. Mieleen tulevat esim. Tommi Kinnusen ja Antti Tuurin tuotannot. En, miksi juuri 36 uurnaa olisi kenenkään mielestä vuoden 2023 paras suomalainen romaani. Varsinkin Pasi Ilmari Jääskeläisen houreinen Kuurupiilon anatomia teki itseeni paljon suuremman vaikutuksen. Sekin oli Finlandia-ehdokas ja sen rinnalla 36 uurnaa valitettavasti tuntuu aika pliisulta, sovinnaiselta ja lattealta tapaukselta. Jokaisella on kuitenkin oikeus makuunsa, myös Jorma Uotisella.
36 uurnaa on hyvin kirjoitettu ja sujuva romaani, mutta ainakin itselläni mitään vau-efektiä ei syntynyt. Kirja on hyvälaatuinen historiallinen romaani, mutta yhtä ansioituneita on kirjoitettu jo kymmenittäin. Mieleen tulevat esim. Tommi Kinnusen ja Antti Tuurin tuotannot. En, miksi juuri 36 uurnaa olisi kenenkään mielestä vuoden 2023 paras suomalainen romaani. Varsinkin Pasi Ilmari Jääskeläisen houreinen Kuurupiilon anatomia teki itseeni paljon suuremman vaikutuksen. Sekin oli Finlandia-ehdokas ja sen rinnalla 36 uurnaa valitettavasti tuntuu aika pliisulta, sovinnaiselta ja lattealta tapaukselta. Jokaisella on kuitenkin oikeus makuunsa, myös Jorma Uotisella.
October 11, 2023
Kertakaikkisen sykähdyttävä lukunautinto! Mielettömän hienosti kirjoitettu, syvää ymmärrystä ja viisautta huokuva kuvaus siitä, miten me synnymme rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta ja hyväksyntää, ja niistä ylisukupolvisista seurauksista joita näkymättömänä tai perheen syntipukkina kasvamisesta seuraa. Vaikka anteeksiannon sanotaan olevan tärkeää ennen kaikkea omalle hyvinvoinnille, Kähkösen ymmärrys siitä, että me olemme kaikki enemmän ja vähemmän kasvuhistoriamme tapahtumien summa armahtaa ja antaa rauhan mielestäni myös niille menneille sukupolville, jotka elämän kovuuden edessä ovat kovettaneet myös itsensä - valitettavan usein myös suhteessa läheisiinsä.
October 3, 2023
Yhtäältä samastuttava teos, jossa minunikäiseni nainen suree äitinsä kuolemaa ja muistelee elettyjä elämiä ja yhteisiä hetkiä. Mutta koska elämät ovat aina erilaisia, tyttären ja äidin suhteet omanlaisiaan, tarttumapinnat jäävätkin vähiin. Tapahtumien taustat ovat Kähkösen Kuopio-sarjasta tuttuja, omaelämäkerrallinen, tajunnanvirtamainen tyyli sen sijaan ei. Kirjaa ei ole helppo lukea.
October 26, 2023
Ylisukupolviset painolastit. Kähkösen teksti on lyijynraskasta mutta huokoista. Luin tätä henkisesti vereslihalla, samaan aikaan kauheaa ja aivan upeaa.
May 8, 2025
Kõrge Finlandia auhinnaga pärjatud raamat on autori tagasivaade oma ema elule, kuigi laiemalt võttes vaatab ta tagasi mitme põlvkonna ja Soome rahva traagikale üldisemalt. Mõtteline vestlus emaga, püüd teda mõista nagu ka mõista neid, kes juba enne teda teisele poole läinud. Meile, heaoluühiskonnas kasvanud inimestele, on paljud asjad võõrad, isegi andestamatud, unustades, et tollal väga paljusid asju ei teatud ega osatud paremini ... Aga kurjust ja headust on jagunud kõikidesse aegadesse. Asjad, mis meile on enesestmõistetavad nagu tasuta haridus, pole alati olnud kõigile kättesaadavad, ole nii terane kui tahes. Kuigi autor oleks võinud valida ema süüdistamise tee, siis seda ta ei teinud, vaid tegi rahu ema ja endaga.
"Vaimne pärand kulgeb meiega kaasas, eelmised sugupõlved kannavad meile üle oma taaga, rõõmu, mure ja saatuste kõik värvid- Pisarad, vaikimised, karmid näojooned, pettumused, õnnestumise rõõm, armastus, taltumatu lootus ... Me ise otsustame, mida me oma pärandiga teeme."
"Vaimne pärand kulgeb meiega kaasas, eelmised sugupõlved kannavad meile üle oma taaga, rõõmu, mure ja saatuste kõik värvid- Pisarad, vaikimised, karmid näojooned, pettumused, õnnestumise rõõm, armastus, taltumatu lootus ... Me ise otsustame, mida me oma pärandiga teeme."
January 24, 2024
Minusta tämä oli pikemminkin vaikenemisen historiaa kuin väärin ymmärtämisen historiaa.
Sirpan äiti on kuollut, mikä tietenkin hirvittävän surullista mutta toisaalta myös jonkinasteinen helpotus. Äiti ei ole ollut helppo ihminen, tai ainakaan sellainen äiti, kuin Sirpa olisi itse halunnut. Nyt Sirpa käy yöllisessä asunnossa läpi äidin elämää ja hänen jälkeensä jättämiä päiväkirjoja ja muistoesineitä, tarkoituksenaan päästä vihdoin äidistä irti. Muistoja kerratessaan ja elämänkerää takaisinpäin keriessään Sirpa kuitenkin huomaa, että ei oikeastaan haluakaan päästää irti.
Kun Sirpa kuopii muistojen kerroksia yhä syvemmälle, löytää hän yksin pärjääviä naishahmoja, jotka eivät valita, vaan selviävät. Sama yksin pärjäämisen ja itsekseen selviämisen malli on periytynyt aina uudelle sukupolvellekin. Jokainen suvussa on ajatellut, että juuri häntä ei kukaan ymmärrä. Samalla on pidetty suut kiinni eikä olla myöskään ääneen puhuttu. Sen sijaan on tehty mitä on tehty, vaikka uhallaankin. On haluttu kovasti näyttää muille. Sirpa ei tähän muottiin sovi, vaan hän kaipaisi pehmeämpää otetta, ymmärtämistä ja puhumista. Hänen on vaikea ymmärtää aiempien sukupolvien itsepäistä tarpomista.
Tämä ei ollut oikein minun kirjani. Ehkä olen liian nuori tai jotenkin erilaisesta elämänpiiristä, mutta syystä tai toisesta tämä ei oikein koskettanut minua. Kertoja ei tuntunut oikein ymmärtävän aiempia sukupolvia tai ymmärsi heidät koko ajan väärin. Hän luki aivan liian kirjaimellisesti vanhoja sanontoja ja oli todella ehdoton.
Kirjan kieli oli ihanaa, ja oli nautinnollista lukea pimeän henkäyksistä keittiössä tai pisaroinnista ikkunalasissa, mutta kerronta oli myös poukkoilevaa, sekavaa ja toisteista. Kertoja heittäytyy välillä itsekin lapseksi ja katsoo maailmaa toisin silmin. En ole päässyt vielä ollenkaan sinuiksi tällaisen autofiktiivisen tekstityylin kanssa. Tuntuu kuin olisin tirkistelijä jonkun minulle vieraan ihmisen terapiaistunnossa, ja ajattelen jatkuvasti, että ei tämä kyllä oikeastaan minulle kuulu, ja kiusaannun. Jotain tässä kuitenkin oli, kun se oli kerralla luettava. Kai tämä aukeaa minulle joskus kun olen vanhempi.
Sirpan äiti on kuollut, mikä tietenkin hirvittävän surullista mutta toisaalta myös jonkinasteinen helpotus. Äiti ei ole ollut helppo ihminen, tai ainakaan sellainen äiti, kuin Sirpa olisi itse halunnut. Nyt Sirpa käy yöllisessä asunnossa läpi äidin elämää ja hänen jälkeensä jättämiä päiväkirjoja ja muistoesineitä, tarkoituksenaan päästä vihdoin äidistä irti. Muistoja kerratessaan ja elämänkerää takaisinpäin keriessään Sirpa kuitenkin huomaa, että ei oikeastaan haluakaan päästää irti.
Kun Sirpa kuopii muistojen kerroksia yhä syvemmälle, löytää hän yksin pärjääviä naishahmoja, jotka eivät valita, vaan selviävät. Sama yksin pärjäämisen ja itsekseen selviämisen malli on periytynyt aina uudelle sukupolvellekin. Jokainen suvussa on ajatellut, että juuri häntä ei kukaan ymmärrä. Samalla on pidetty suut kiinni eikä olla myöskään ääneen puhuttu. Sen sijaan on tehty mitä on tehty, vaikka uhallaankin. On haluttu kovasti näyttää muille. Sirpa ei tähän muottiin sovi, vaan hän kaipaisi pehmeämpää otetta, ymmärtämistä ja puhumista. Hänen on vaikea ymmärtää aiempien sukupolvien itsepäistä tarpomista.
Tämä ei ollut oikein minun kirjani. Ehkä olen liian nuori tai jotenkin erilaisesta elämänpiiristä, mutta syystä tai toisesta tämä ei oikein koskettanut minua. Kertoja ei tuntunut oikein ymmärtävän aiempia sukupolvia tai ymmärsi heidät koko ajan väärin. Hän luki aivan liian kirjaimellisesti vanhoja sanontoja ja oli todella ehdoton.
Kirjan kieli oli ihanaa, ja oli nautinnollista lukea pimeän henkäyksistä keittiössä tai pisaroinnista ikkunalasissa, mutta kerronta oli myös poukkoilevaa, sekavaa ja toisteista. Kertoja heittäytyy välillä itsekin lapseksi ja katsoo maailmaa toisin silmin. En ole päässyt vielä ollenkaan sinuiksi tällaisen autofiktiivisen tekstityylin kanssa. Tuntuu kuin olisin tirkistelijä jonkun minulle vieraan ihmisen terapiaistunnossa, ja ajattelen jatkuvasti, että ei tämä kyllä oikeastaan minulle kuulu, ja kiusaannun. Jotain tässä kuitenkin oli, kun se oli kerralla luettava. Kai tämä aukeaa minulle joskus kun olen vanhempi.
January 21, 2024
Kirja parani lukiessa eteenpäin. Ensin huomaan väsyväni kirjailijan puhuessa äidilleen. Odotin kärsimystarinaa, missä on vaikea seurata sivusta vanhemman kuolemista. Väistämättä kirjaa lukiessa ajattelee myös omaa äitiään ja peilaa suhdettaan kirjailijan välittämään suhteeseen.
Sirpa kuvaa uskomattoman hyvin tuon ajan asenteita kasvatuksessa. Hän on osannut nostaa pinnalle arkiset sanonnat, joilla välitettiin piileviä viestejä ja kiellettiin kokemusten tunnot tai niiden todellinen merkitys. Vähättely, tunteettomuus, historian jättämät itkemättömät itkut siirtyvät ikään kuin huomaamatta eteenpäin. Sirpa analysoi niitä tarkkasilmäisesti. Kaikkea en halua paljastaa.
Kunpa näitä keskusteluja äidit ja tyttäret voisivat käydä molempien eläessä.
Sirpa kuvaa uskomattoman hyvin tuon ajan asenteita kasvatuksessa. Hän on osannut nostaa pinnalle arkiset sanonnat, joilla välitettiin piileviä viestejä ja kiellettiin kokemusten tunnot tai niiden todellinen merkitys. Vähättely, tunteettomuus, historian jättämät itkemättömät itkut siirtyvät ikään kuin huomaamatta eteenpäin. Sirpa analysoi niitä tarkkasilmäisesti. Kaikkea en halua paljastaa.
Kunpa näitä keskusteluja äidit ja tyttäret voisivat käydä molempien eläessä.
Displaying 1 - 30 of 184 reviews