Tunturi on tausta, jota vasten elämän hetket erottuvat. Siellä vartalo osuu johonkin elottomaan ja kovaan, mutta uppoaa myös kurjenkanervaan ja niin syviin jokiin, ettei niiden yli voi kahlata. Vain niiden pintaa voi kuvata. Ja silloin käy mahdolliseksi koskea sitä, mikä on poissa.
Kontion runot kantavat valtavaa painoa näennäisen keveästi. Ne käsittelevät suvereenilla ilmaisulla rakkautta ja eroa, kasvua ja kasvatusta, surua ja iloitsemista, mutta myös runoilijan työkaluja. Ne ovat puhdasta Lapin luontorunoutta: maisema herättää todistajansa taakan ja tarjoaa muotoja tämän muistoille. Samassa tuntuu jälleen, että on jotakin ikuista ja muinaista, jota vasten kaikella hetkelliselläkin on arvonsa.
Tunturin luokse, rakkaan merkitsee Tomi Kontion 30-vuotista taiteilijauraa. Se on hänen kahdeksas runokokoelmansa.
Tomi Kontio (s. 1966 Helsingissä) on ikäpolvensa arvostetuimpia ja kiitetyimpiä runoilijoita. Kontion runoja on käännetty muun muassa englanniksi, espanjaksi, ranskaksi, ruotsiksi, saksaksi, italiaksi, unkariksi ja viroksi. Hän on ollut Runeberg-palkintoehdokkaana novellikokoelmallaan Säädyttömät (Tammi, 1994) ja romaanillaan Uumen (Tammi, 1995).
Kontio on julkaissut myös lastenkirjoja. Yhdessä kuvittaja Elina Warstan kanssa tehty Isäni on hipsteri (2022) oli ehdolla arvostetun Arvid Lydecken -palkinnon saajaksi. Kontion ja Warstan Koira nimeltään kissa oli puolestaan ehdolla Pohjoismaiden neuvoston vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon saajaksi. Saman kirjasarjan kolmas osa Koira nimeltään kissa tapaa kissan (2019) oli Finlandia Junior -palkintoehdokas. Kontion ensimmäinen lastenkirja Keväällä isä sai siivet (Tammi) voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2000. Kontio on kirjoittanut myös kolumneja ja laulujen sanoituksia.
Piti pari päivää hengitellä ja makustella tämän teoksen makeutta ja avaruutta.
Luin koko runokokoelman luonnossa, istuen sammaleen päällä ja katsellen puoliksi lahoa puuta, joka muistutti harkiten muotoiltua patsasta. Pystyin uppoamaan mielessäni Lapin tuntureihin ja kanervikkoihin, joita tämä teos niin sielua raapivalla tunteella kuvaa. Silmien eteen avautuvan maiseman ja tämän teoksen maisemien ja niihin liittyvien pohdintojen yhdistelmä oli lyömätön. Mitä pidemmälle etenin, sitä enemmän täytyin kauneudesta ja liikutuksesta.
Olen lukenut Tomi Kontiolta aiemmin runokokoelman ”Taivaan latvassa”, jota pidin myös perin onnistuneena. Kyseinen kokoelma ei kuitenkaan saanut sydäntäni yhtä suuresti kuin tämä. Kontion teoksessa on samaa kiteytyneisyyttä kuin Otto Mannisella, mutta modernimmalla ja yhteyttä vaalivammalla otteella. Rakastin.
Sanoja muutetaan huoneiksi sitten niihin asetutaan asumaan, laitetaan ovet lukkoon. ja kurkitaan verhojen takaa toisia huoneita, sytytetään lamppuja, sammutetaan lamppuja, kuljetaan nurkasta nurkkaan ja katsotaan, että seinät ovat suorat.
Minun huoneeni on ”ja”. Se on pieni ja taipumaton, mutta taipuu kyllä tarvittaessa: jasta voi puhua, jahan voi mennä.
Ja on rinnastuskonjunktio ja luonnoltaan kopulatiivinen kuin jänis.
Raamatun luomiskertomuksessa vilisee jaita kuin pieniä hyönteisiä. Ja valkeus tuli. Ja niin oli hyvä. Maailmaa ei olisi luotu ilman jaita.
Alussa oli Sana. Ja oli Jumala.
Minä näen jaiden lentävän vastaluodussa maailmassa, hyttysinä, lintuina ja planeettoina.
Ja on hyvä huone asua. Kuin pitäisi kiinni asioista. Yhdistäisi. Ja sanoisi, että syksyisin tunturit hehkuvat kuin kekäleet ja syysöisin ne palavat vihreällä liekillä, ja, ja,
ja keväisin, ja talvisin ja kaikkina aikoina ja ajattomuuksina ennen luomista ne tekevät jotain, puuhaavat maisemaa, peilailevat ja piiloutuvat ja puhkuvat ja
tuli ilta ja tuli aamu ja minä rakastan sinua huoneessa, joka liittää meidät yhteen, kuin elämän ja kielen, maiseman ja toisen.
Runokokoelma kuvaa tunturimaisemaa herkästi ja koskettavasti. Omat kokemukset ja muistot heräävät elävästi henkiin. Moniin runoihin on uppoutuu, sanat vievät mennessään.