Sinä riität

by Jyrki Lehtola, Tuija Siltamäki

Sinä riität on sukupolvet ylittävä yksinpuhelu, jossa Jyrki Lehtola ja Tuija Siltamäki tavoittelevat tarkkanäköistä analyysia ja päätyvät huonoon huumoriin. Yhdessä kirjoitetuissa esseissä ratkaistaan kirkon kriisi, suoritetaan maalaistyrkyn ruumiinavaus, muistellaan median kulta-aikoja ja todistetaan, että lukeminen ei todellakaan kannata aina.

Kun nykyaikana vanha mies yrittää hyötyä nuoresta naisesta ja nuori nainen vanhasta miehestä, ei lopputuloksena ole kansallinen skandaali tai Spede Pasasen tv-tuotanto, vaan jotain surullisempaa – esseekokoelma.

Genres: Essays

280 pages, Hardcover

First published August 16, 2023

Reviews

[Juha Viitanen · Rating 4 out of 5]

"Milloin kirjallisuuden arvoksi tuli se, että lukiessa voi samaan aikaan tehdä jotain muuta, kun aiemmin koko kirjan idea oli se, että lukiessa ei voi eikä tarvitse tehdä mitään muuta, voi olla tuntikausia tekemättä vittu yhtään mitään ja unohtaa olevansa."

"Aikuisena oppii vähitellen sietämään taustaansa, sitä kuka on, ja iloitsemaan esimerkiksi siitä, että maalaisvanhempien lapsella on erittäin pieni todennäköisyys löytää itsensä tilanteesta, jossa isä on kirjoittanut kirjan omasta munastaan." (tälle hörähdin ääneen)

"Filosofien ja muun älymystöksi itsensä luokittelevien katoaminen julkisesta keskustelusta on ymmärrettävää. Ei niitä horinoita kukaan julkaise, kuuntele, ymmärrä, voisitko sanoa yksinkertaisemmin, mitä tästä monimutkaisesta asiavyyhdestä tulisi ajatella, ai et, ole sitten hiljaa, Geo (Mika? - JV) Aaltola tuolla jo odottelee puheenvuoroaan."

Jyrki Lehtola jatkaa sivalluksiaan, välillä suoranaista vi**uilua esseekokoelmassaaan tällä kertaa Tuija Siltamäen kanssa. Ja oikeaoppisesti lyödään ylempää tai vähintään vertaistaan, ei koskaan alaspäin.

Kunniansa saavat kuulla esimerkiksi kirkko ja piispa Teemu Laajasalo, nykyaikainen työelämä, kirjallisuuskeskustelu ja moni muu asia - ja henkilö.

Esseiden lisäksi mukana on lyhyitä kappaleita samaan tyyliin kuin Image-lehdessä (johon Lehtola kirjoitti/kirjoittaa?) ollut palsta Tämän olisimme vielä halunneet kysyä.

Alussa olin heikon nelosen kannalla, sitten tuli tunne, että samoja asioita toistellaan aiemmista esseistä. Mutta lopun essee Isolla kirkolla sattuu ja tapahtuu niin sanotusti räjäytti pankin. Siinä kerrotaan kajaanilaisvanhempien vierailusta Hesaan muuttaneen tyttärensä luokse.

Myös tästä kirjasta olisi syntynyt monta Facebook-postausta, niin osuvia huomioita!

Arvoksi siis vahvan kolmosen sijaan heikko nelonen eli 3,6/5.

[Tiina · Rating 2 out of 5]

Siis äh, olipa hankala kirja. Satiiriahan kirja on olevinaan vaan usein meinasi olla vain ilkeä. Teos oli vahvimmillaan silloin kuin käsitteli aiheitaan niin että löi ylöspäin (punch up), sen sijaan että dissasi vähemmistöjä ja naisia ja oli avoimen läskifobinen. Ei tästä oikein jäänyt käteen kun vain turhautunut puuskahdus - äh!!!!!!

[Tilda · Rating 2 out of 5]

paljon teräviä ja osuvia kohtia ja havaintoja, naurahdin pari kertaa ääneenkin, mutta kaiken yli jyräävä ilkeily ja koulukiusaajameininki jätti pahan maun suuhun

[Mike Arvela · Rating 2 out of 5]

Kolmattasataa sivua epämääräistä päänaukomista, jee! Kirjoittajat yrittivät reippaasti sivulle 220 asti, missä kohdin käyttivät epähuomiossa ilmaisua ”faskinoitua”.

[Laura Walin · Rating 3 out of 5]

Mitä tapahtuu kun kahden sukupolven sanavalmiit irvileuat lyövät päänsä yhteen ja kirjoittavat kirjan? Syntyy näköjään epätasainen kokoelma kirjoitelmia erilaisista yhteiskunnallisista teemoista, kokoelma, joka saa välillä tympiintymään, välillä hymähtelemään ja muutaman kerran jopa naurahtamaan ääneen.

Lehtolan ja Sillanpään sanan säilältä ei välty kukaan, ei luterilainen kirkko, moderni kotimainen kirjallisuus, yrityskonsultit (eivätkä etenkään heiltä seminaaripalveluita ostavat ylimmän johdon jäsenet) kuin maalaistyrkytkään. Siis me junantuomat, jotka yritämme vielä vuosikymmenienkin jälkeen miettiä, miten pääkaupungissa oikein pitäisi käyttäytyä.

Jostain syystä mielestäni kirjan huonoin tai ainakin vaikealukuisin teksti on laitettu ensimmäiseksi, mikä meinasi lopettaa lukemisintoni saman tien. Jatkoin vain Suomen Kuvalehdestä lukemani herkullisemman otteen toivossa. Epätasaisuus onkin kirjan suurin ongelma, sillä näin terävästi yhteiskuntaa katsovien odottaisi osuvan maaliin koko ajan. Semminkin kun ajatuksia on saanut kypsytellä kirjaksi eikä ole tarvinnut välittää kolumnien määräajoista.

Epätasaisuus näkyy myös siinä, että tekstien kaksi kirjoittajaa eivät aina jouhevasti kohtaa yksittäisessä esseessä, vaan kulkevat ikään kuin viereisiä latuja. Mutta parhaimmillaan havainnot ovat mikroskooppisen tarkkoja ja analyysi osuu keskiluokkaisen lukijan omaankin nilkkaan herkullisen kirvelevästi.

[Kenneth · Rating 5 out of 5]

Olipa tämä riemastuttava lukukokemus. Lennokkaalla, älykkäällä ja valistuneella tyylillään kirjoittajat panevat nykypäivän ilmiöt nippuun ja paljastavat, että monilla näillä nykyajan itse nimitetyillä keisareilla ei ole uusia vaatteita, eikä oikeastaan vanhojakaan. Kirjan puolen tusinaa esseetä, joita osin voisi ehkä kutsua pakinoiksikin, ja niiden välikkeinä olevat 10 kysymystä eri alueilta, paljastavat riemastuttavalla tavalla aikamme onttouden, erityisesti silloin kun se on saanut kirjallisen muodon. Teksti on ajoittain jopa karnevalistista – narrin perinteinen syvällisempi tehtävä tulee tässä täytetyksi. Useat nykyajan kotitekoiset ns. kirjailijat – tai modernimmin ”tekstintuottajat” - ovat tyhjää täynnä. Heidän kohdallaan mieleeni tulee usein vanha islantilainen sanonta: ”Tyhmyri tekee viisaasti pysyessään seurassa hiljaa. Silloin kukaan ei tiedä, että hän on tyhmä, vain sen, ettei hän paljoa puhu.” (Käännös omani)

Kyytiä kirjassa saavat kyytiä kaiken maailman influensserit ja muut joutavat ihmiset sekä heidän ympärilleen rakentuneet omituiset ilmiöt. Miten julkisuudesta eläminen on voinut korvata oikean eletyn ja elettävän elämän? Kirjoittajat toteavat aiheellisesti, että ”kustannustoimittajat ja kustantamot ovat yleisen käsityksen mukaan olemassa sitä varten, että ne estäisivät ihmisiä nolaamasta itseään aivan kamalan pahasti. Mikseivät ne sitä tee?” (s. 243) Tätä kirjoittaa eläkkeellä oleva juristi, josta alun perin piti tulla toimittaja –uranvalintani taisi olla oikea.

Toinen suosikeistani oli So Crazy Right Now. Riemastuttavasti kiteytetty juttu nykyajan nonsense-puheesta, jota kaiken maailman kallonkutistajat ja kotikutoiset ihmeparantajat käyttävät ja joka on tarttunut niihin Helsingin pintaliitäjiin ja heidän kaltaisiinsa..... ja on siitä tullut loiskeita tänne Kehä III:n pohjoispuolellekin.

Edelleen mainitulla sivulla kirjoittajat ihmettelevät aiheellisesti miksi nykyään tuotetaan kirjoja, joita ”lukiessa voi samaan aikaan tehdä muuta”. ”Lukiessa ei voi eikä tarvitse tehdä mitään muuta, voi olla tuntikausia tekemättä vittu yhtään mitään ja unohtaa olevansa olemassa.” Upeata!

Erikseen haluan vielä nostaa esiin esseen ”Sairasta miesvihaa! Järkyttävää naisvihaa”, jossa keskiössä ovat Vesa-Matti Loiri, Kari Väänänen ja Frederik, muita tekstissä mainittuja unohtamatta. Minulle tuli mieleen samantapaisia mietteitä lukiessani Jari Tervon kirjoittaman Loiri-elämänkerran (kts. https://www.goodreads.com/review/show...). Tuollaiset kirjoittelut saavat minut voimaan pahoin.

Olisi mielenkiintoista tietää millainen kirjan kirjoitusprosessi on ollut. Vain muutamissa yksittäisissä kohdissa lukija tunnistaa kumman tekijän teksti on kyseessä. Muuten kirjan teksti on lennokasta, syvällistä ja ennen muuta sarkastista. Olen varma, että tekijöillä on ollut hauskaa kirjoitusprosessin aikana. Ja kirjan nimikin on upeasti niin ”tätä päivää”.

[Aapo Ilari · Rating 2 out of 5]

"Sinä riität, sinä riität. Olet kaunis juuri noin", rallattaa Siikaisista kotoisin oleva sähköasentaja-iskelmälaulaja Mikko Harju. Kun Harju vuonna 2017 julkaisi nyt jo lähes 3,6 miljoonaa kuuntelukertaa YouTubessa saavuttaneen hitin "Sinä riität", ajatteli hän tuskin, että reilut kuusi vuotta myöhemmin valtakunnan teräväkynäiset satiirikot, Jyrki Lehtola (s. 1963) ja Tuija Siltamäki, (s. 1992) tulisivat lainaamaan kyseisen biisin nimen esseekokoelmansa otsikoksi.

Mikäpäs siinä, sillä "Sinä riität" on osuva nimi kirjalle, joka ruotii aikamme pöhköjä ilmiötä.

Alaotsikko ”lopunaikojen opas” on sekä kirjan esseiden läpi kantava tarkastelutapa mutta myös yritys liittää (tietenkin ironisesti) esseekirja osaksi 2010-lukua hallinneeseen elämäntaito-opaskirjallisuuden laajaan kaanoniin.

Kirjan esseissä täyslaidallisen lokaa saavat kaupallisilla yhteistöillään itsensä elättävät julkisuuden henkilöt, kirjoja toinen toisilleen tehtailevat työelämän puhujat ja muutoskonsultit sekä "hesalaiset" ja sellaisiksi pyrkivät. Myös kirkon, median ja kirjallisuuden nykytilaa käsitellään pistävästi. Niille jotka ovat aiemmin lukeneet Siltamäen tai Lehtolan kolumneja tai kirjoja, ei ole luvassa siis mitään uutta.

Paikoin meno yltyy armottomaksi, jopa hyvän maun rajoja koettelevaksi. Ymmärrän hyvin, jos läheskään kaikkia moinen henkilöihin tai vähemmistöstatuksiin kohdistuva huumori ei naurata. Teosta ei voi myöskään suositella sellaisille lukijoille, jotka ottavat oman ideologiansa vakavasti.
Vaikka teksti pysyy kokeneiden kirjoittajien halussa tyylikkäästi loppuun asti, on esseissä kuitenkin kohtia, jolloin solvaaminen yltyy internetin keskustelupalstojen kierroksille. Tällöin tekstin erottaa keskustelufoorumeiden katkerasta jurnuttamisesta ainoastaan formaatti ja semimaineikkaan kustantajan siunaus.

Sinä riität -esseekokoelmaa voi verrata roustaavaan stand-up -esitykseen, tai Noin viikon uutisten kaltaiseen ajankohtaissatiiriin: Hetken aikaa naurattaa, mutta viimeiselle sivulle päästyään, on olo kuitenkin yhtä tyhjä kuin alussa. Mitään siltoja ei rakennettu, mitään hyvää ja kaunista ei saatu aikaan. Siinä mielessä kirjan kansikuva maastopalon keskellä käristyvästä peurasta on osuva.

[Ville · Rating 3 out of 5]

Tämä kirja täytyi kirjoittaa, jotta kävisi selväksi, ettei tällaista kirjaa tarvitse kirjoittaa. Niin sanotut esseet on ilmeisesti rakennettu toiselta kirjoittajalta kesken jääneiden, 2000-luvun alussa City-lehteen tai Nöjesguideniin tarkoitettujen kolumninaihioiden pohjalle - ainakin päätellen siitä, miten paljon niissä pilkataan ihmisiä, jotka ovat joko kuolleet, unohtuneet, tai kumpaakin. On toki myös mahdollista, ettei vanhempi kirjoittajista tunne/tunnista eläviä ihmisiä, joten mitäpä niistä kirjoittaisi.

Ne 2000-luvun alun lehdet, joiden kolumneja tämä ns. kirja muistuttaa, olivat muuten ilmaisjakelulehtiä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan niiden sisällöstä olisi mitään maksanut.

Ikään kuin kirjassa ei jo tarpeeksi olisi vanhojen aikojen havinaa ollut, päättyy se jonkinlaiseen jatko-osaan vanhemman kirjoittajan 1980-luvulla kirjoittamalle skandaalinkirjalle, josta tosin muistetaan enää lähinnä nimi, sekin siksi, että siinä mainitaan siat niin kuin Harro Koskisen Sikamessiassa, jonka aiheuttamasta skandaalista sentään puhuttiin muuallakin kuin Helsingin yliopiston päärakennuksen kahvilassa.

Kolme tähteä kuitenkin siitä, että olihan tätä hauska lukea, ihan kuin olisi kapakassa toimittajien pöydässä, ja onhan se aina mukavaa kun luterilaista kirkkoa pilkataan, sitä ei moni uskallakaan tehdä

[Leeni · Rating 1 out of 5]

Lehtolan ja Siltamäen kirjassa haukutaan vähän kaikkea ja kaikkia, mutta kovimmat iskut suuntaavat alaspäin. Totta puhuen en oikein ymmärrä kirjan “pointtia”. Olla inhottava ja ilkeä, olematta vahingossakaan hauska? Sortuu kaikesta “nerokkuudestaan” huolimatta tulkitsemaan romaanitekstejä todisteina kirjoittajiensa omasta elämästä, jaiks.

[Tiina · Rating 4 out of 5]

Välillä nauroin ääneen (harvinaista), mutta välillä ajattelin, että jaapa jaa loppuispa jo. Ilman lopputarinaa arvio olisi ollut yhden tähden huonompi. Tämmöistä suomalaista esseetä sais olla enemmänkin!

[Marko Suomi · Rating 4 out of 5]

Tämä herätti paljon ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia sekä nauratti tosi paljon. Kitkerää mutta ei katkeraa tilitystä, piikkejä, ilkeilyä, kolumnihenkeä ja armottomuutta sekä sarkasmia ja/tai ironiaa. Kirjan nimi on hauska lopun aikojen paradoksi, koska kukaan ei todellakaan riitä tälle vaatimuskasalle sekä yhteiskunnan ja luonnon tuhoutumiselle. Sen sijaan näemme absurdeja näytelmiä, joita tämä kirja listaa ja myös edustaa. Kirjailijatoimittajat hakkaavat pilkkakirveillä myös itseään, ammattikuntaansa ja koko mediaa ja median esiin nostiamia ilmiöitä.

[Pihlis]

Parhaimmillaan tosi hauskaa, räävitöntä ja piikikästä aikalaisanalyysi-roastausta. Heikoimmillaan laiskannyrpeää kakofonista copypaste-roskaa suoraan kuralammikossa vettyneestä juorulehdestä. Mieleenpainuva hyvässä ja pahassa. Kuulisinpa mielelläni lisää kirjan tuotantoprosessista ja kirjoittajien motiiveista. Sinänsä hauska idea tömäyttää yhteen kaksi eri sukupolvea. En osaa antaa tähtiä tälle kokonaistaideteokselle.

[Satu · Rating 3 out of 5]

Reippaita ja parhaimmillaan teräviä kirjoituksia teksteistä, yhteiskunnasta, vaikuttajista jne. Iskuja jaellaan arastelematta suuntaan jos toiseenkin eivätkä hyvän mielen lähettiläätkään ole turvassa ig-profiileissaan. Vaikka kirjoittajien ärsytyksen aiheista marmatettiinkin pääosin varsin viihdyttävästi (kudos!!!), paikoin kriittisen näkökulman onkiminen tekstiin tuntui hieman väkinäiseltä ja teksti liukui tympeän puolelle.

[Agnes · Rating 1 out of 5]

Jaarittelua, vittuilua, seassa muutama terävä huomio, lisää jaarittelua, verbaalisella kikkailulla höystettyä vittuilua. En ymmärtänyt kirjan pointtia, enkä koe, että olisin jäänyt mistään paitsi, jos olisin jättänyt lukematta. Siltamäestä tykkään silti muuten toimittajana/kirjoittajana, mutta ei sitä voi mitään fanitustähtiä jaella, eikä hän sellaisia minulta kaipaa.

[Sanna · Rating 3 out of 5]

Oivaltavaa kritiikkiä ja analyysiä ajastamme ja meistä ihmisistä. Myös eri tyylien sekoittaminen toimi. Mutta keinotekoinen monimutkaisten lauseiden rakentelu lähti liiaksi laukalle ja näin tämä oivaltava kritiikki ja analyysi tussahtaa omaan mahdottomuuteensa.

[Katja · Rating 2 out of 5]

Lehtola ja Siltamäki ovat yhdessä ja erikseen huippuluokan kolumnisteja, joiden satiiri iskee kiinni kuin siperiantiikeri. Yli 200 sivua samaa on kuitenkin ihan liikaa ja lopputuloksena on itsetyytyväinen verbaalinen pullistelu ja paikoin vain puhdas ilkeily.

[Noora · Rating 3 out of 5]

"Jos Helsingin Sanomissa julkaistaan arkipäivänä työaikaan pitkä artikkeli uudesta tehojumpasta, tuoreimmista stressin merkeistä tai kuolleen pakaran syndroomasta, se on saman tien lehden luetuin artikkeli, koska toimistotyöläisillä riittää aikaa lukea se keskellä stressaavaa työpäivää."

[Laura · Rating 2 out of 5]

Muutamia teräviä huomioita. Aika iso osuus vähän tyhjänpäiväisiä. Kaikkia ei jaksanut lukea. Lopussa parhaat tekstit.

[Pauli · Rating 3 out of 5]

Jos oot hesalainen, ni suosittelen lukemaan vikan esseen "Isolla kirkolla". Hittas...

[Pia · Rating 3 out of 5]

Ensifiilis: onpa miun satiirinlukutaito heikoissa kantimissa! Enkä veikkaa olevani ainoa, mutta Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen käsissä sitä on hyvä elvyttää. Molemmat iskevät: Lehtolasta pidin jo teininä ja Siltamäen kolumnit Ylellä osuvat melkein poikkeuksetta.

Niin kuin tekee myös tämä Sinä riität. Usein osuu: luin tätä paljon ääneen puolisolle, joka nauroi harvinaisesti ääneen. Tähänkin arvioon tekisi mieli tuutata sata lainausta. Ihan aina ei toki osu enkä kaikkea tajua - vaatii uusintaluvun pidemmällä ajalla, nyt pitkä varausjono rutistaa tästä nauttimisen pariin päivään.

Lukutaidon kehnouden näkee siinä, että satiirin tyylikeinot ja konventiot tuppaa unohtumaan. Alan toivoa kirjoittajilta ratkaisuja kaikkeen ja kiroilen, kun sitä ei saa. Sitten muistan, ettei se ole tarkoituskaan. Mutta panomies 2.0. jää takaraivoon kenties ikuisiksi ajoiksi ja itelle jää sellainen olo, että kyllä se vielä tästä - vaikka lopun aikoja kuulemma eletäänkin. Tulin ruokituksi.