What do you think?
Rate this book
bigmacbeth
"Jätesäiliöön monin kerroin rutattujen tahmaisten tollojen lailla teos röyhtäilee ja ähkii, sillä anorektiseen balettiuuteen ahdettuna teksti tursuaa yli, sen buliminen hedonismi ei mahdu luonnonsuoleen. Aivan kuin kirjailija sinkoaisi likasankoon ahdinkonsa siitä, ettei milloinkaan pysty linkoamaan esiin puhdasta totuutta, sitä mitä tarkoitti tai mitä ei ainakaan tarkoittanut että tarkoitti."
Laura Laakson (s. 1974) vimmainen dokumenttiromaani on raadollinen kertomus vallankäytöstä, baletista, romahduksesta, kostosta ja kunnianhimosta. bigmacbeth on taiteidenvälinen teos, kaunokirjallinen räyhäruumis, joka ahmii teatteria, tanssia ja fellinimäisen surrealistisia näkyjä kylmän sodan aikakaudelta. Kirja, joka ei ole vain ruumiista - se on ruumis.
Kirjallisuutta, teatteria ja arkkitehtuuria opiskellut Laakso tähtäsi alun perin balettitanssijaksi. bigmacbeth on hänen pitkään valmistelemansa neljäs romaani, lihallinen ylistys lukemiselle.
Laura Laakson (s. 1974) vimmainen dokumenttiromaani on raadollinen kertomus vallankäytöstä, baletista, romahduksesta, kostosta ja kunnianhimosta. bigmacbeth on taiteidenvälinen teos, kaunokirjallinen räyhäruumis, joka ahmii teatteria, tanssia ja fellinimäisen surrealistisia näkyjä kylmän sodan aikakaudelta. Kirja, joka ei ole vain ruumiista - se on ruumis.
Kirjallisuutta, teatteria ja arkkitehtuuria opiskellut Laakso tähtäsi alun perin balettitanssijaksi. bigmacbeth on hänen pitkään valmistelemansa neljäs romaani, lihallinen ylistys lukemiselle.
- GenresAudiobook
337 pages, Hardcover
Published August 1, 2023
4 people are currently reading
27 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 5 of 5 reviews
Read
April 14, 2024Jos eläisimme maailmassa, jossa eniten puhutaan kirjallisesti laadukkaista ja ylen korkeatasoisista kirjoista puhuisimme taukoamatta Laura Laakson bigmacbethista. Sellaisessa maailmassa emme kuitenkaan elä, vaan jauhamme useimmiten teoksista, jotka ovat ylen lukijaystävällisiä. Kesyjä ja epävaikeita.
Kävi niin, että kun bigmacbethista oli enää muutama kymmenen sivua jäljellä törmäsin aivan sattumalta Helsingin rautatieaseman vierustalla virolaisen Maria Metsalun performanssiin. Metsalu työntelee hodarikärryä, syöksähtelee ja pyörii seksuaalisesti vihjailevissa asennoissa maaliskuun kuraisessa ja märässä maassa.
Minulle Metsalussa ruumiillistuu bigmacbethin maailma. Kummatkin ovat räyhäruumiita. Niin räyhiä ja niin ruumiita. Niin järkyttävän paljon läsnä. Niin sillä tapaa itsensä esiin tuovia, että heitä on mahdoton ohittaa. Että sitä nauliintuu paikkaan, jossa on, jossa katsoo, jossa lukee. Paikkaan, jossa oma oleminen on talo (se lihallinen) talossa (siinä seinällisessä).
On kirjoja, enimmäkseen juuri sellaisia kirjoja, joista voi kertoa, mistä niissä on kysymys. Luetella niiden henkilöitä ja teemoja ja kenties jopa sanoa sanasen rakenteista ja muusta sellaisesta, käyttää pari lausetta juonen kuvaamiseen. Sitten on kirjoja, harvemmin on, onneksi sentään joskus on, sellaisia kuin bigmacbeth, josta kirjoittaminen tuntuu niin intiimiltä, niin alusvaatteettomalta, että en oikein tiedä, uskallanko kuitenkaan.
Maria Matinmikko kirjoittaa teoksessaan Valohämy:
”Miksi teosta pitäisi lukea sen ehdottaman lajin lävitse? Voiko katsoja pettää teoksen tai irtisanoutua sopimuksesta ja katsoa tanssitaidetta installaationa, elokuvana tai esseenä? Lukea kirjaa musiikkina tai rullamaisemamaalauksena? Kunnella musiikkialbumia novellikokoelmana tai manifestina? Katsoa valokuvaa teatterina, maalausta tai piirustusta runona?”
bigmacbethia voi lähestyä lukemalla. Tietenkin voi. Onhan se kirja / kirjakin. Minulle se on ensimmäiset kymmenet sivut voittopuolisesti elokuva. Mielessäni käy jatkuvasti Gabriel Axelin ohjaama elokuva Babettes Gæstebud (1987) ja Peter Greenawayn Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (1989).
En lainkaan väitä, että edellä mainituilla elokuvilla olisi sinänsä varsinaisesti ja yleisemmin mitään tekemistä bicmacbethin kanssa, mutta niistä minuun on alitajuntaisesti varastoitunut notkuvia pöytiä, syömistä ja kaikenlaista ruokapaljoutta, jotka omalla tavallaan asustelevat myös bigmacbethissa.
Mehän tiedämme, että kauheinta on läski. Parempi siis syödä vain 2,5 lihapullaa kolmen sijasta, kuten bigmacbethissa tyttärelleen Pikkunartulle opettaa hänen äitinsä, joka on "paras äiti ikinä".
Siinä missä Pikkunartun lautasella on ruokapula, on bigmacbethissa tekstuaalinen ruokarunsaus. On ahminnallista. On suupielistä valuvia sylkirihmaisia vanoja, jotka pursottavat micmacbethin tarinaa, joka kuljeskelee talossa, jolla on monta merkitystä.
Ja on ääriä myöten täynnä oleminen, lisämahtumattomuus ja vessanpöntön pohjakirjoitus IDO jotain.
"[t]eos röyhtäilee ja ähkii, sillä anorektiseen balettitutuun ahdettuna teksti tursuaa yli, sen buliminen hedonismi ei mahdu luonnonsuoleen."
Mehän tiedämme edelleen, että kauheinta on läski. Kauheimman vastakohtaisinta on ei-läski, purilaskielteisyys ja yleinen vähä- ja olematonsyöminen. Että jos nyt ihan aluksi ei mentäisi sinne Mäkkäriin ollenkaan enää koskaan. Ja jos ihan varmuuden vuoksi varottaisiin ihan kaikkea punakeltaista, kun niiden punakeltaisesta ei koskaan voi tietää, mikä transrasvaranskis tuon väriyhdistelmän syövereissä piilee.
bigmacbeth on niin monella tavalla nerokas, niin hurja ja yltiöpäinen. Niin levottomasti lepattava ja ylenmäärin rakastettava. Laura Laakson kirjallinen lahjakkuus on Suomen kirjaskenessä vertaansa vailla.
Hinta on mikä hinta on. Tinkimätön.
Kävi niin, että kun bigmacbethista oli enää muutama kymmenen sivua jäljellä törmäsin aivan sattumalta Helsingin rautatieaseman vierustalla virolaisen Maria Metsalun performanssiin. Metsalu työntelee hodarikärryä, syöksähtelee ja pyörii seksuaalisesti vihjailevissa asennoissa maaliskuun kuraisessa ja märässä maassa.
Minulle Metsalussa ruumiillistuu bigmacbethin maailma. Kummatkin ovat räyhäruumiita. Niin räyhiä ja niin ruumiita. Niin järkyttävän paljon läsnä. Niin sillä tapaa itsensä esiin tuovia, että heitä on mahdoton ohittaa. Että sitä nauliintuu paikkaan, jossa on, jossa katsoo, jossa lukee. Paikkaan, jossa oma oleminen on talo (se lihallinen) talossa (siinä seinällisessä).
On kirjoja, enimmäkseen juuri sellaisia kirjoja, joista voi kertoa, mistä niissä on kysymys. Luetella niiden henkilöitä ja teemoja ja kenties jopa sanoa sanasen rakenteista ja muusta sellaisesta, käyttää pari lausetta juonen kuvaamiseen. Sitten on kirjoja, harvemmin on, onneksi sentään joskus on, sellaisia kuin bigmacbeth, josta kirjoittaminen tuntuu niin intiimiltä, niin alusvaatteettomalta, että en oikein tiedä, uskallanko kuitenkaan.
Maria Matinmikko kirjoittaa teoksessaan Valohämy:
”Miksi teosta pitäisi lukea sen ehdottaman lajin lävitse? Voiko katsoja pettää teoksen tai irtisanoutua sopimuksesta ja katsoa tanssitaidetta installaationa, elokuvana tai esseenä? Lukea kirjaa musiikkina tai rullamaisemamaalauksena? Kunnella musiikkialbumia novellikokoelmana tai manifestina? Katsoa valokuvaa teatterina, maalausta tai piirustusta runona?”
bigmacbethia voi lähestyä lukemalla. Tietenkin voi. Onhan se kirja / kirjakin. Minulle se on ensimmäiset kymmenet sivut voittopuolisesti elokuva. Mielessäni käy jatkuvasti Gabriel Axelin ohjaama elokuva Babettes Gæstebud (1987) ja Peter Greenawayn Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (1989).
En lainkaan väitä, että edellä mainituilla elokuvilla olisi sinänsä varsinaisesti ja yleisemmin mitään tekemistä bicmacbethin kanssa, mutta niistä minuun on alitajuntaisesti varastoitunut notkuvia pöytiä, syömistä ja kaikenlaista ruokapaljoutta, jotka omalla tavallaan asustelevat myös bigmacbethissa.
Mehän tiedämme, että kauheinta on läski. Parempi siis syödä vain 2,5 lihapullaa kolmen sijasta, kuten bigmacbethissa tyttärelleen Pikkunartulle opettaa hänen äitinsä, joka on "paras äiti ikinä".
Siinä missä Pikkunartun lautasella on ruokapula, on bigmacbethissa tekstuaalinen ruokarunsaus. On ahminnallista. On suupielistä valuvia sylkirihmaisia vanoja, jotka pursottavat micmacbethin tarinaa, joka kuljeskelee talossa, jolla on monta merkitystä.
Ja on ääriä myöten täynnä oleminen, lisämahtumattomuus ja vessanpöntön pohjakirjoitus IDO jotain.
"[t]eos röyhtäilee ja ähkii, sillä anorektiseen balettitutuun ahdettuna teksti tursuaa yli, sen buliminen hedonismi ei mahdu luonnonsuoleen."
Mehän tiedämme edelleen, että kauheinta on läski. Kauheimman vastakohtaisinta on ei-läski, purilaskielteisyys ja yleinen vähä- ja olematonsyöminen. Että jos nyt ihan aluksi ei mentäisi sinne Mäkkäriin ollenkaan enää koskaan. Ja jos ihan varmuuden vuoksi varottaisiin ihan kaikkea punakeltaista, kun niiden punakeltaisesta ei koskaan voi tietää, mikä transrasvaranskis tuon väriyhdistelmän syövereissä piilee.
bigmacbeth on niin monella tavalla nerokas, niin hurja ja yltiöpäinen. Niin levottomasti lepattava ja ylenmäärin rakastettava. Laura Laakson kirjallinen lahjakkuus on Suomen kirjaskenessä vertaansa vailla.
Hinta on mikä hinta on. Tinkimätön.
March 8, 2024
I listened to this as an audiobook in Finnish, so this review partly touches on the audio as well.
bigmacbeth might be the most intense, experimental, enjoyable novel I've read in a while. I was tempted to start listening to it immediately again, because it's a book that deliberately repeats things that at first seem disjointed, but grow to support the main story of a girl who is bullied by her peers, and whose terrifying mother controls her eating with rules and shaming in the hopes that she'll become the Best Girl in school and in ballet, and not the Little Bitch she's otherwise known as. It's interesting, for example, how the smilingly uttered phrase in the audiobook, "Greetings from the kitchen - amuse bouche!" starts off as sounding friendly, and toward the end I started getting goosebumps every time it came up.
Very little is said directly, and the reader needs to piece the story together from materials that are akin to eyewitness statements, except in this novel's case they're quotes from plays, novels, and memoirs, focusing often specifically on the obsessive descriptions of foods. There are also the Little Bitch's interviews after being committed to a hospital due to her escalating eating disorder, that are streams of consciousness, sentences that trail off instead of terminating in statements. All the while there's a production of Macbeth in the background...
It's a story that's extremely sinister, while also written with tongue in cheek, which creates a very unsettling atmosphere. Laura Laakso herself reads the novel. Usually my pet peeve in audiobooks are readers who whisper a lot, because it's impossible to hear everything unless I use noise-canceling headphones and don't make any noises myself (so no listening while on a walk, or while doing chores!); in Laakso's case, her intense reading of the material that goes from whispers to spat words in seething anger, to changing voices to saccharine sweet, Maria Bamford-doing-her-mother's-voice type of tone, to the cutesy voices of the conniving girls/choir of clowns/witches of Macbeth is absolutely captivating, making the audio less of a book and more of a performance.
Not an "easy" story by any means: the subject matter is tough to deal with, and the variety in styles and expressions does require concentration and immersion. It's also entirely possible that, despite liking this novel so much, I misunderstood something important, just because I missed a reference, or came to different conclusions than what may have been intended. But this might be good, because I look forward to reading this again (this time in print) to see what that experience will be like.
bigmacbeth might be the most intense, experimental, enjoyable novel I've read in a while. I was tempted to start listening to it immediately again, because it's a book that deliberately repeats things that at first seem disjointed, but grow to support the main story of a girl who is bullied by her peers, and whose terrifying mother controls her eating with rules and shaming in the hopes that she'll become the Best Girl in school and in ballet, and not the Little Bitch she's otherwise known as. It's interesting, for example, how the smilingly uttered phrase in the audiobook, "Greetings from the kitchen - amuse bouche!" starts off as sounding friendly, and toward the end I started getting goosebumps every time it came up.
Very little is said directly, and the reader needs to piece the story together from materials that are akin to eyewitness statements, except in this novel's case they're quotes from plays, novels, and memoirs, focusing often specifically on the obsessive descriptions of foods. There are also the Little Bitch's interviews after being committed to a hospital due to her escalating eating disorder, that are streams of consciousness, sentences that trail off instead of terminating in statements. All the while there's a production of Macbeth in the background...
It's a story that's extremely sinister, while also written with tongue in cheek, which creates a very unsettling atmosphere. Laura Laakso herself reads the novel. Usually my pet peeve in audiobooks are readers who whisper a lot, because it's impossible to hear everything unless I use noise-canceling headphones and don't make any noises myself (so no listening while on a walk, or while doing chores!); in Laakso's case, her intense reading of the material that goes from whispers to spat words in seething anger, to changing voices to saccharine sweet, Maria Bamford-doing-her-mother's-voice type of tone, to the cutesy voices of the conniving girls/choir of clowns/witches of Macbeth is absolutely captivating, making the audio less of a book and more of a performance.
Not an "easy" story by any means: the subject matter is tough to deal with, and the variety in styles and expressions does require concentration and immersion. It's also entirely possible that, despite liking this novel so much, I misunderstood something important, just because I missed a reference, or came to different conclusions than what may have been intended. But this might be good, because I look forward to reading this again (this time in print) to see what that experience will be like.
April 11, 2024
Laura Laakso on pakannut tähän kirjaan paljon ainesta. Nimestä löytyy jo kaksi viittauspistettä: sieltä löytyy Big Mac -hampurilainen ja Shakespearen Macbeth. Romaani on syönyt myös lasten balettiharrastuksen, Neuvostoliiton lopun ajan tunnelmia 1990-luvun alusta, syömishäiriöitä, kiusaamista ja vallankäyttöä lasten kesken, ongelmallisen äitisuhteen ja ties mitä muuta.
Ainekset ovat osalti omaelämäkerrallisia. Laura Laaksostakin piti tulla balettitanssija, mutta Neuvostoliiton romahtaessa vuonna 1991, Kansallisoopperan balettikoulua käynyt ballerina romahti ja sairastui niin pahasti anoreksiaan, että balettitanssijan ammatti jäi haaveeksi, kerrotaan Laakson haastattelussa Savon Sanomissa. Haastattelu on hyödyllinen lähtökohta kirjan avaamiseen, sillä itsekseen Bigmacbeth ei aivan helposti aukene.
Tämä on nimittäin jokseenkin barokkinen ja runsas romaani. Ilmeisimpiä vertailukohtia ovat Jenna Viron Tuhkimoleikkaus ja Anu Kaajan romaanit. Laakso räiskyy menemään pidättelemättä kummemmin. Kirjassa vuorottelevat niin sitaatit Macbethistä, ”Pikkunartun oman kirjan” päiväkirjamerkinnät, litteroinnit syömishäiriöklinikalta, klovnien kuoron riekunta, painostaviksi käyvät tervehdykset keittiöstä, näytelmäkirjailija Chamberlainin tuska taiteellisen työn ääreltä ja nykypäivän tasolta 1990-lukua lähestyvä dokumentaristiryhmä. Tavaraa on paljon. Tekisi mieli sanoa: liikaa.
Eiköhän tässä kaikessa jokin punainen lanka kuitenkin ole, vaikka lukijalle vaikealta tuntuisikin. Teos myös tuntuu aiheeltaan sellaiselta, että se on ollut tekijälleen tärkeä. Laakso on kielenkäyttäjänä luova ja mielenkiintoinen. Kirjasta löytyy paljon värikästä ja kiehtovaa ilmaisua, joka antaa omaperäisestä kielestä kiinnostuneelle lukijalle paljon, vaikka kaikkien tarinanmutkien oivaltaminen ei sujuisikaan.
Aivan varauksetta Laaksoa ei uskalla suositella, mutta jos vaikkapa juuri Kaajan ja Viron tekstien vimmaisuus kiehtoo, Bigmacbethissä on tarjolla jotain samansuuntaista. Tavanomaisemman juoniromaanin ystäville Bigmacbeth on epäilemättä tuskastuttava kokemus.
Ainekset ovat osalti omaelämäkerrallisia. Laura Laaksostakin piti tulla balettitanssija, mutta Neuvostoliiton romahtaessa vuonna 1991, Kansallisoopperan balettikoulua käynyt ballerina romahti ja sairastui niin pahasti anoreksiaan, että balettitanssijan ammatti jäi haaveeksi, kerrotaan Laakson haastattelussa Savon Sanomissa. Haastattelu on hyödyllinen lähtökohta kirjan avaamiseen, sillä itsekseen Bigmacbeth ei aivan helposti aukene.
Tämä on nimittäin jokseenkin barokkinen ja runsas romaani. Ilmeisimpiä vertailukohtia ovat Jenna Viron Tuhkimoleikkaus ja Anu Kaajan romaanit. Laakso räiskyy menemään pidättelemättä kummemmin. Kirjassa vuorottelevat niin sitaatit Macbethistä, ”Pikkunartun oman kirjan” päiväkirjamerkinnät, litteroinnit syömishäiriöklinikalta, klovnien kuoron riekunta, painostaviksi käyvät tervehdykset keittiöstä, näytelmäkirjailija Chamberlainin tuska taiteellisen työn ääreltä ja nykypäivän tasolta 1990-lukua lähestyvä dokumentaristiryhmä. Tavaraa on paljon. Tekisi mieli sanoa: liikaa.
Eiköhän tässä kaikessa jokin punainen lanka kuitenkin ole, vaikka lukijalle vaikealta tuntuisikin. Teos myös tuntuu aiheeltaan sellaiselta, että se on ollut tekijälleen tärkeä. Laakso on kielenkäyttäjänä luova ja mielenkiintoinen. Kirjasta löytyy paljon värikästä ja kiehtovaa ilmaisua, joka antaa omaperäisestä kielestä kiinnostuneelle lukijalle paljon, vaikka kaikkien tarinanmutkien oivaltaminen ei sujuisikaan.
Aivan varauksetta Laaksoa ei uskalla suositella, mutta jos vaikkapa juuri Kaajan ja Viron tekstien vimmaisuus kiehtoo, Bigmacbethissä on tarjolla jotain samansuuntaista. Tavanomaisemman juoniromaanin ystäville Bigmacbeth on epäilemättä tuskastuttava kokemus.
January 20, 2024
"juureen leivottu petit pain ja sen päällä kerros glaseerattua kipuepiteeliä"
Romaanin sanaleikit ovat ihania, fiksuja ja niitä riittää joka sivulle, kuin Anu Kaajaa toiseen potenssiin. Haluaisin pitää teoksesta enemmän!
Sisältö aukeaa minulle todella vastustellen, vaikka teema on tosi tärkeä. Tulkintani on, että julma balettikoulukiusaaminen johtaa päähenkilön kohdalla siihen, että hän löytää lokeronsa äidin tukemana/pakottamana patologisesta masokismista, miellyttämishalusta ja lopulta anoreksiasta, joka estää uran jatkamisen pidemmälle.
Lukiessa ei pääse kovin pitkälle, kun alkaa jo toivoa kirjoittajan laittaneen tosi, tosi paljon värikynää muistoihinsa. Tässä on ehkä jonkinlainen ongelma: kun omaelämäkerrallisuus on mainittu ja kirjan vyöryttämät lapsenrääkkäykset ovat niin rankkoja, että niitä ei voi lukea vain tehokeinona, vaan tekisi mieli tietää lisää, on pakko lukea hieman haastatteluja kirjailijasta, vaikka teoksen tulisi kyllä tulla toimeen itsenäänkin!
Tämän lisäksi teoksen tekee raskaaksi valtava määrä tyylikeinoja. Jotkut kertojat ovat päällekkäisiä, ehkä on tuntunut tarpeelliselta keventää koomisilla elementeillä -- jotka nekin tuntuvat hirveiltä. Lopussa eri kertojat kyllä taitavasti solmitaan yhteen.
"Keskivertoihmiset eivät tiedä, että kaikki on mahdollista. -David Rousset"
Jos minulla olisi lapsia, eikä tule olemaan, kannustaisin toki tavoittelemaan unelmiaan, mutta varmistaisin ettei niihin liittyisi balettia, oopperaa, ammattitaiteilijaa, ammattilaisurheilua eikä mitään missä lukee "maailman paras".
Romaanin sanaleikit ovat ihania, fiksuja ja niitä riittää joka sivulle, kuin Anu Kaajaa toiseen potenssiin. Haluaisin pitää teoksesta enemmän!
Sisältö aukeaa minulle todella vastustellen, vaikka teema on tosi tärkeä. Tulkintani on, että julma balettikoulukiusaaminen johtaa päähenkilön kohdalla siihen, että hän löytää lokeronsa äidin tukemana/pakottamana patologisesta masokismista, miellyttämishalusta ja lopulta anoreksiasta, joka estää uran jatkamisen pidemmälle.
Lukiessa ei pääse kovin pitkälle, kun alkaa jo toivoa kirjoittajan laittaneen tosi, tosi paljon värikynää muistoihinsa. Tässä on ehkä jonkinlainen ongelma: kun omaelämäkerrallisuus on mainittu ja kirjan vyöryttämät lapsenrääkkäykset ovat niin rankkoja, että niitä ei voi lukea vain tehokeinona, vaan tekisi mieli tietää lisää, on pakko lukea hieman haastatteluja kirjailijasta, vaikka teoksen tulisi kyllä tulla toimeen itsenäänkin!
Tämän lisäksi teoksen tekee raskaaksi valtava määrä tyylikeinoja. Jotkut kertojat ovat päällekkäisiä, ehkä on tuntunut tarpeelliselta keventää koomisilla elementeillä -- jotka nekin tuntuvat hirveiltä. Lopussa eri kertojat kyllä taitavasti solmitaan yhteen.
"Keskivertoihmiset eivät tiedä, että kaikki on mahdollista. -David Rousset"
Jos minulla olisi lapsia, eikä tule olemaan, kannustaisin toki tavoittelemaan unelmiaan, mutta varmistaisin ettei niihin liittyisi balettia, oopperaa, ammattitaiteilijaa, ammattilaisurheilua eikä mitään missä lukee "maailman paras".
July 4, 2025
Todella epäselvä mutta kielenkäytöltään ensiluokkainen teos. Kirjailijan taustat (baletti, syömishäiriö) avaavat kirjaa, mutta toisaalta ne ovat ne aiheet, jotka olisi ainakin minusta ollut luultavasti helppoa lukea myös rivien välistä. Hätkähdyttävä teos, joka leikkii myös formaatilla kirjan koostuen esim näytelmänpätkistä ja erilaisista dokumenteista. Voisin kuvitella että syömishäiriöaiheista triggeröityville kirja ei ole ihan parasta luettavaa, sillä lukukokemus on todella intensiivinen ja sen tunnelmaan jää kellumaan. Kokeellisempaa proosaa etsiville.
Displaying 1 - 5 of 5 reviews