Remu

by Henriikka Tavi

Henriikka Tavin runokokoelman keskiössä on Remu Martikainen, sekarotuinen 12-vuotias koirayksilö ja perheenjäsen. Runot tutkivat Remun tapaa olla ja kommunikoida sekä suhdetta, joka ihmisellä on koiraansa ja koiralla ihmiseensä. Remua lähestytään vilpittömästi puhutellen ja koirakielileikeillä hassutellen. Taustalla ihmiset ja koirat vanhenevat, maisema muuttuu vuodenaikojen kierrossa.


Kokoelma ottaa osaa muunlajisuutta koskevaan keskusteluun. Millaiselle ymmärrykselle ja väärinymmärrykselle elämä koirakumppanin kanssa perustuu? Millaista kiintymystä ja huolenpitoa toisiimme kohdistamme, ja eroaako se ihmisten välisestä hoivasta?

Genres: Poetry

121 pages, Hardcover

First published August 4, 2023

Reviews

[Bombus]

Ihastuttava, koskettava ja erikoinen. Henriikka Tavin runoudessa löydetään ironian ja vilpittömyyden häälynnästä aito kontakti toiseen. Koiran ja ihmisen suhdetta on harvoin kuvattu näin antaumuksellisesti.

[hanna]

aiemmin ei ole tullut vastaan mitään vastaavaa yritystä pukea sanoiksi koiran olemusta & millaista koiran kanssa on.

mietin kaikkia elämäni koiria. jo vauvakuvissa olen koirien saartama. koiria joiden kanssa kävelen nukun juttelen kaiken ikäisenä. kaikki he: m, m, p, v, b. mitään en ole surrut samoin kuin heidän menettämistään.

surku, joka puoliksi nukkuu ihan tuossa, haukottelee, katselee ruskeilla silmillään ja nuolee tassuaan. sanon: "niiiiin", silitän. "haluutsä peiton alle?" surku katsoo, nousee ja menee uudelle kerälle, nukahtaa.

"rakas iso pieni
Sinä tietoinen, tietoinen mieli".

[Sofia]

”Mille sä itket?” kysyi puoliso, näytin kirjaa

[Mikko Saari]

Harvemmin käy niin, että runokirjan joutuu palauttamaan kirjaston, koska siihen on varauksia. Vielä harvemmin käy niin, että varauksia on niin paljon, että kirjaa ei saa lähestulkoon heti takaisin. Kun tähän tulee poikkeus, käsissä on jotain poikkeuksellista. Henriikka Tavin Remu on sellainen poikkeus.

Miksipä ei. Tavi on ahkera ja toimelias runoilija ja Remun aiheena on ihmisen ja koiran välinen suhde; se on aihe, johon moni lukija suhtautuu intohimoisesti. Suomen Kuvalehdessä Tavi kertoo 13-vuotiaan Remun tulleen hänen elämäänsä viisi vuotta sitten. Remu on alkujaan puolison ja tämän entisen kumppanin koira ja Tavin elämän ensimmäinen koira. Opettelemista on ollut, puolin ja toisin.

Kirja kuvaa ihmisen kokemusta koiran kanssa, mutta pyrkii myös tavoittamaan koiran kokemusta. Teokseen on haettu koiran ääntä, ei ihmismäisesti, vaan koiramaisella tavalla. Tavi on luonut esimerkiksi koiramaisia fontteja, joilla kuvataan koiran elämään liittyviä käsitteitä. Nämä ovat kiehtovia kokeiluja, olkoonkin että kaikki näistä yrityksistä – niin ne on rehellisesti nimetty – eivät oikein aukene kyseistä koirayksilöä tuntematta. Osasta sen sijaan on mainiosti tunnistettavissa koiramaista käyttäytymistä.

Runoissa sivutaan myös lapsettomuutta. Koira ei ole lapsi, etenkin kun Remu on ikänsä puolesta jo vanhus, mutta jokin suhde näilläkin asioilla on.

Pidän siitä, että meillä on koira
mutta en pidä siitä,
että koska meillä ei ole lapsia
puhumme sinusta kuin lapsesta
enkä siitä, että aivan kuin olisit lapsi
huomaamme sinussa kaiken
mitä emme huomaa toisissamme.
Olet silmäterämme ja ilomme.

Ennen kaikkea Remu on hieno kunnianosoitus koiran ja ihmisen väliselle suhteelle. Se on osa laajempaa ilmiötä, jossa eläimistä puhutaan uudella tavalla, tietoisina ja tuntevina olentoina, toislajisina. Vaikka Remu kokeellisen runouden puolelle kallistuukin, siinä on myös helposti lähestyttäviä osia. Kokoelmaa on helppo suositella erityisesti kaikille koirien ystäville, mutta yleisemminkin eläinten ja ihmisten välisistä suhteista kiinnostuneille Remu on tutustumisen arvoinen.

[Kirsi Vatanen]

Harvemmin luen runoutta, mutta tämä puhutteli. Koiran omistajana samaistun vahvasti. Rakkausrunoja koirasta ja pelkoa lähestyvästä luopumisesta. Ympäristönä rakas Turku.

”Pidän siitä, kun kallistat päätäsi kun juttelen sinulle
ja siitä, kun korvasi kääntyy, kun sanon nimesi
ja siitä, että osaat kaikkien ystävieni nimet
ja siitä, miten kiihdyt kun sanon ”auto”.”

[Erika]

Runokirja lapsettomuudesta ja vanhenevan koiran kanssa elämisestä puhkaisi reiän sydämeeni, ja itku valui ulos.

”Jaakko!
Voisiko olla Jaakko!

Ei.

kuka nyt
mikä tästä nyt


valo, liike, auto, mies, koira, hau!
kukakuka mikämitäkaikkea
tupakka sylki lumi pissa liuuu portaat
auto nainen purkkahau!


Mutta saattaa olla Jaakko!”

[Karoliina | Sanoja hetkistä]

Kokoaa sanoiksi tunteita, joissa suru, kaipuu ja vaille jääminen saavat tilaa. Tämä sanoitti paljon sitä, mihin itsellä ei vielä sanat riitä ja samaistumispinnan myötä antoi tunteen, kuin ystävä olisi ollut lähellä.

[Ilkka Poutanen]

Nauratti ja itketti. Kaikille kenellä on ikinä ollut koira.

[Mana]

koirarunoista tykkäsin, tunnistin oman koirani useimmista. lapsettomuusaihe ei puhutellut

[A Ojala]

"Pidämme koirissa niiden myönteisyydestä."